Hanna-Riikka Kuisma: Sydänvarjo

Hanna-Riikka Kuisman yksinkertaistettu kuva yhteiskunnan kahtiajakautumista on sekä Sydänvarjo-romaanin (Like, 2011) heikkous että vahvuus, totesivat Seppo Puttonen ja Nadja Nowak YLE:n Aamun kirjassa. Olen samaa mieltä.

Porilaiskirjailija tarkastelee kolmannessa teoksessaan niitä, joilla näyttää menevän hyvin ja niitä, joilla menee huonosti. Kirjan keskipisteenä on ihanteellinen (ts. kaunis, varakas, tyylikäs, pienten lasten äiti) Susanna, jota itsensä epänaiseksi tunteva työtön Kerttu ja aineiden kanssa sekoillut Anton stalkkaavat.

Kuisman henkilökuvaus on kärjistettyä – ja välillä ärsyttävän kliseistä. Kuitenkin hän sekoittaa pakkaa ja pistää lukijan miettimään, onko yhteiskunnan ylä- ja alakerroksissa asuvilla loppujen lopuksi suurtakaan eroa. Yhtä hukassa he ovat minuutensa kanssa, yhtä vimmaisesti he koettavat täyttää ympäristön odotuksia.

Kertun ja Antonin – kahden itseensä käpertyneen ihmisen – kohtaaminen on väistämätön. Siinä on jotain kaunista, eheyttävää. Irvokas taas on ”täydellisen” Susannan aatos: ”Joskus öisin kun en saa unta, mieleeni tulee kauheita asioita. Mitä jos joskus kävisi niin, että kaikki köyhät, avohoitopotilaat, narkkarit, huorat, pedofiilit, perverssit, konnat, murhaajat, mustalaiset, somalit, muut maahanmuuttajat ja ylipäänsä kaikki syrjäytyneet lähtisivät porukalla tuolta lähiöstä. Mitä jos ne tulisivat tänne ja valtaisivat meidän talot? Niitä on tuhansia, kymmeniätuhansia. Se olisi kaiken loppu.”

Kun haavekuvia ja kiiltävää pintaa katsoo toisesta näkökulmasta, ne eivät enää olekaan niin siloisia.

Comments

Teksti:Noora Valkonen
Avainsanat: arvio, kirjat, Like, romaani, yhteiskunta

Kommentit

Pitää lukea. Kiitos vinkistä. Kesäkassiin lomalle vähän erilaista dekkarien mausteeksi.

Olen Nora exlibriksen kanssa samoilla linjoilla. Kärjistyksillä ja ”klisheillä” voi joskus saada esiin yhteiskunnan hajaantumisen lisäksi ihmisen sielua. Venäläisissä klassikoissa on monesti kärjistettyjä ihmisiä ja toimivathan ne yhä kuin eilen kirjoitettu. Joskus paremminkin.
Onnea ja menestystä Hanna-Riikka Kuismalle kirjailijan uralla! Tämä blogi on myös kiinnostava, kiitos siitä!

Kuisman yksi ansio on, että hän pakottaa lukijan ajattelemaan! Aina kirjan ei tarvitse olla ”täydellinen”, jotta se temppu onnistuu.

Samaa mieltä ylemmän kommentoijan kanssa: romaanin edetessä henkilöhahmot syventyvät salakavalasti. Jopa Susannan hahmosta tulee moniulotteisempi: ensin hän on täydellisen tuntuinen, sitten todella ahdasmielinen ja suvaitsematon – ja lopussa hänenkin motiivejaan raotetaan.

Makuasioista ei voi kiistellä! Pintaa syvemmältä hahmot eivät ole sitä miltä aluksi näyttää. Sen tässä Noorakin sanoo.

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *