Fred Vargas: Ikimetsän sydän ja Jalattomat, elottomat

Dekkarikuningatar oikean murhan jäljillä

Ranskan kiistellyin kirjailija Fred Vargas pitää itseään Emile Zolan kaltaisena ihmisoikeuksien puolustajana. Monille ranskalaisille hän on julkisuudenkipeä dekkaristi, joka puolustaa terroristia. 

Pieni hahmo seisoo leviksissään ja buutseissaan Daguerre-kadulla Pariisin 14. kaupunginosassa ja katselee ympärilleen kuin etsisi jotakin.

»Fred Vargas?» varmistan epäröiden. Hänestä on kovin vähän kuvia.

Kulmakuppilassa Vargas tilaa ison café crémen ja pahoittelee väsymystään. Hän on nukkunut edellisenä yönä vain muutaman tunnin.

»Politiikka», kirjailija sanoo ja hieraisee silmiään.

Hän on kirjoittanut koko yön muistiota Euroopan ihmisoikeustuomioistuimelle.

Vargas on peitenimi. Sen ranskalaiskirjailija on lainannut kaksoissisareltaan, kuvataiteilija Jo Vargasilta. Sisar taas otti nimen itselleen Ava Gardnerin roolihahmolta elokuvassa Paljasjalkakreivitär. Kirjailijan oikea etunimi on Frédérique, sukunimeään hän ei halua kertoa.

Dekkaristin elämä on pyörinyt fiktion sijasta todellisten rikosten maailmassa. Hän on puolustanut väsymättä italialaista kollegaansa Cesare Battistia, jota Silvio Berlusconin hallinto on vaatinut luovutettavaksi takaisin kotimaahansa terrorismin takia.

Presidentti François Mitterrand myönsi 1985 Ranskassa asuville italialaispakolaisille niin sanotun tosiasiallisen suojapaikan. Mitterandin doktriini on antanut suojan kaikilta luovutuksilta niille italialaisille 1970-luvun vasemmistoaktivisteille, jotka ovat lopettaneet aseellisen toiminnan. Heitä on Ranskassa satakunta.

Syyskuussa 2002 Ranska ja Italia solmivat sopimuksen, joka antaa mahdollisuuden tutkia uudestaan italialaispakolaisten karkotuspyynnöt.

»Ranska ei ole enää oikeusvaltio», Vargas napisee. »Chiracin aikana kaikki on mennyt pahempaan suuntaan. Valtiovalta päättää, ja oikeuslaitos tottelee. Hirveää.»

Tarjoilija tuo café crémen pöytään. »Merci, madame»,Vargas huikkaa ja rauhoittuu.»Puhelintani kuunnellaan»

Vielä pari vuotta sitten Vargas ei tuntenut Cesare Battistia. Vargas kirjoitti dekkareitaan – yleensä kesäisin – ja työskenteli päivisin keskiaikaisten eläinten luiden tutkijana Ranskan kansallisessa tutkimuslaitoksessa CNRS:ssä Pariisissa. »Sitten Battisti osui tielleni», hän muistelee.

Entinen vasemmistolaisaktivisti oli asunut Pariisissa vuodesta 1990, hankkinut itselleen ammatin dekkaristina ja julkaissut kymmenkunta romaania. Perheellinen mies työskenteli myös talovahtina.

Helmikuussa 2004 Battisti pidätettiin Pariisissa. »Silloin historiantutkija minussa heräsi. Kävin läpi tapauksen kaikki asiakirjat. Parin viikon tutkimisen jälkeen huomasin, että tässä on kyse puhtaasti Ranskan ja Italian välisestä diilistä», Vargas sanoo.

Battisti tuomittiin Italiassa poissaolevana elinkautiseen 1980-luvun alussa. Häntä syytettiin pienen vasemmistoryhmän Pacin kaikista teoista: neljästä murhasta ja kuudestakymmenestä aseellisesta ryöstöstä – Vargasin mukaan väärin perustein.

Vargas ottaa kännykästään akun pois ja pistää sen kahvilan pöydälle.

»Poliisin takia», hän selittää. »He kuuntelevat minua.»

Vargasin mukaan poliisi on kuunnellut ja seurannut häntä jo vuoden. Matka Suomeenkin – uuden suomennoksen julkistamistilaisuuteen alkukeväästä – peruuntui sen takia.

»Nyt hän on kadonnut»

Vargasin kirja Totuus Cesare Battistista. Kirja aiheutti Ranskassa pienen myrskyn. Tukijat keräsivät Battistin taakse lähes 25 000 nimeä. Joukossa oli lähinnä vasemmistolaisia intellektuelleja, taiteilijoita, joitakin poliitikkojakin.

»Me autoimme häntä puoli vuotta. Hänestä tuli meidän hyvä kaverimme. Sitten hän pakeni», Vargas kertoo.

Milloin?

»Viime elokuun puolessavälissä», Vargas sanoo.

Missä hän on nyt?

»Kadonnut», hän sanoo hetken hiljaisuuden jälkeen. »Battisti oli ehdonalaisessa. Kyttiä oli kaikkialla, mutta hänen onnistui paeta.»

Siis missä hän on nyt?

Hiljaisuus.

»En tiedä, missä hän on», kirjailija sanoo ja madaltaa ääntään: »Ja vaikka tietäisinkin, en voisi kertoa.» Vargas sytyttää tupakan ja myöntää, että ryhdyttyään taistelemaan jonkin asian puolesta hänen on vietävä asia loppuun asti. Se hänessä on tutkijaa. Periksi on vaikea antaa. »Jos tiedän asian oikeaksi», hän korostaa.

»Kun tällainen tapaus tulee eteeni, en voi sanoa, että hitot välitän. Pidän niin paljon ihmisistä. En voi olla välittämättä muiden kärsimyksistä. Kun taistelee yhden ihmisen elämän puolesta, taistelee kaikkien puolesta.»

Battisti on Vargasin mielestä Berlusconin Italiassa pelkkä pelinappula, jonka avulla maa haluaa tehdä tilit selväksi 1970-luvun terroristien kanssa. Kirjailija sanoo puolustavansa ihmisoikeuksia. Hän ihmettelee, miksi häntä kohdellaan nyt kuin rikollista.

»Battisti ei ole murhaaja»

Vargas alkaa kuulostaa kollegaltaan Emile Zolalta (1840–1902). Zola puolusti Ranskan armeijan kapteenia Alfred Dreyfusia, joka tuomittiin vakoojana. Hän kirjoitti tapauksesta kirjasen J´Accuse (Minä syytän). Zola puolusti loppuun asti syylliseksi julistettua miestä, ja oli oikeassa.

»Silloinkin valtio ryhtyi tuomariksi», Vargas sanoo. »Syntipukki oli silloin le Juif, juutalainen, nyt se on le Terroriste, terroristi. Tämä on hullua. Nytkään valtio ei halua perääntyä.»

Vargas on heittäytynyt salapoliisityöhönsä arkeologin pikkutarkkuudella. Hänen dekkareissaan murhaaja saattaa paljastua keskiaikaisen runonpätkän tai puistosta löytyneen koiranluun perusteella. Nyt hänen todistusaineistonaan ovat kirjeet, joita hän pitää väärennettyinä.

»Battisti ei ole murhannut ketään. Sitä ei vain haluta kuulla», Vargas puolustaa. »Hän jäi kiinni yhden miehen, katumuksen tehneen Pietro Muttin lausunnon perusteella. Päästäkseen vapaaksi Mutti vyörytti kaikki Pac-vasemmistoryhmän teot Battistin niskaan», kirjailija uskoo.

»Mutta hänen syyttömyyttään on vaikea todistaa, koska ei tiedetä, kuka murhat teki», Vargas sanoo. »Vain Euroopan ihmisoikeustuomioistuin voi pelastaa hänet.»

»Minusta ei pitänyt tulla kirjailijaa»

Oikeusprosessin aikana Vargas ryhtyi kirjoituslakkoon. Hän vannoi, ettei kirjoita sanaakaan ennen kuin Ranska on perunut Battistin karkotuspäätöksen ja antanut tälle luvan jäädä maahan.

Lähes vuoden tauon jälkeen Vargas kirjoittaa taas. »Aloin kirjoittaa pari kuukautta sitten, kaksi viikkoa ennen viimeistä oikeudenkäyntiä. Silloin tiesimme, että Battisti tuomitaan karkotettavaksi. Minun oli pakko, jotta saisin takaisin tavallisen elämäni, rutiinit», hän sanoo ja katsoo ulos vilkkaalle kävelykadulle.

»Minustahan ei pitänyt tulla kirjailijaa. Kirjoitin dekkareita kesäisin omaksi ilokseni, yhtäkkiä niitä myytiin tuhansia. Mitä minä sanoisin? En ole erityisesti mitään, tiedätkö, en yhtään mitään», hän pyörittelee.

Vargas on ollut vuosia Ranskan dekkarikuningatar. Hänen romaanejaan on myyty lähes pari miljoonaa. Kirjoja on käännetty 24 kielelle. Erityisen pidetty hän on Saksassa.

Simenonin perillinen, ylistävät jotkut viitaten komisario Maigret -hahmon luojaan. Terroristin puolustaja, syyttelevät nyt toiset.
Vargas alkaa puhua uuden romaanin aloittamisen vaikeudesta. Hän ottaa akun pöydältä ja laittaa sen takaisin puhelimeensa. Vaara on tällä erää ohi.

»Minulla ei ole sanomaa»

Fred Vargas on pysytellyt kirjailijana normien ulkopuolella, monessa mielessä. Se on myös osa hänen kirjojensa lumoa. Jo se, että hän kirjoittaa dekkareita eli niin sanottua mustaa kirjallisuutta tekee hänestä oman tien kulkijan. Rikoskirjoja kirjoittava nainen on Ranskassa vielä harvinaisuus.

Vargas kutsuu kirjojaan »rompollareiksi». Se on lyhenne ranskan termistä roman policier (poliisiromaani). Hän sanoo, ettei niissä ole sanomaa. Ne eivät ole poliittisia tarinoita, sellaista hän ei osaisi kertoa. Tarinan kertominen on hänelle unelmointia, politiikka taas jotakin, mikä on liian totta.

»Ranskassa musta romaani on hyvin poliittista, on ollut jo parikymmentä vuotta.Olen myös tämän ulkopuolella», hän toteaa.

Vargasin taiteilija-kirjailijaisä luki vain niin sanottua valkoista kirjallisuutta,

sitä »hyvää», Zolan tai Baudelairen perinteen mukaista.

Mutta ei Fred siksi ryhtynyt dekkaristiksi. Hän sanoo, että halusi löytää oman tiensä – ylittää jossakin isänsä. Äiti oli tutkija, kemisti.

»Fiktio on tärkeätä ja hyödyllistä, se täydentää sitä, mitä me emme ole tehneet elämässä», hän miettii. »Tiedätkö, se on sitä, kun on illalla nukahtamaisillaan ja kehittelee mielessään tarinoita. Minä sanon näin, ja hän vastaa noin. Kun kirjoitan dekkaria, kerron siitä, mistä pidän. Minulla on kirjoittaessa aina hirveän hauskaa.»

Vargasin dekkarien hajamielinen komisario Adamsberg on kuulemma pariisilaispoliisien suosiossa, niiden samojen, joiden Vargas sanoo kuuntelevan hänen puhelintaan.

»Kun kirjoitan Adamsbergista, lepään itseltäni. Hänen hidas rytminsä lepuuttaa minua», Vargas sanoo. »Olen hänen täydellinen vastakohtansa. Nopea, analyyttinen ja puhun paljon. Hän viis veisaa muista, minä olen taas hyvin kiinnittynyt ihmisiin, jopa liikaa.»

»Kuulen aina samat sanat»

Vargas julkaisi esikoisteoksensa 1986. Kirjailijauralla tuli seinä vastaan 1990-luvun alussa. Toinen romaani Ceux qui vont mourir te saluent (Kuolevat tervehtivät sinua) oli kiertänyt kaikki Pariisin kustantamot eikä ollut kelvannut kenellekään.

Pieni kustantamo Viviane Hamy innostui siitä ja on sen jälkeen kustantanut kaikki Vargasin romaanit.

»Nykyisin kuulen aina samat sanat», Fred Vargas sanoo yllättäen.

Mitä lukijat sanovat?

»Että romaanieni tarinan lukee nopeasti. Toisella lukemalla he löytävät sieltä pieniä yksityiskohtia, joita olen sinne sirotellut.»
Vargasta hävettää kertoa, mitä hänelle aina toitotetaan. Hän ei haluaisi kehua itseään.

»Olen kuullut tuhansia kertoja, että kirjoissani on humaanisuutta.»

Kun poistumme kahvilasta, Vargas huikkaa ohi mennessään kadun vakioasukeille, clochardseille. »Tunnen tämän kadun kaikki laitapuolen kulkijat. Tuo on Serge», hän sanoo ja osoittaa parhaat päivänsä nähnyttä harmaapartaista miestä.

»Hyvä tyyppi, valvoo tätä katua, mutta jos hänen kanssaan jää suustaan kiinni, siinä menee neljä tuntia», Vargas jutustelee. »Minua hän kutsuu prinsessaksi.»

Vargas on kerännyt lukuisia puliukkoja Pariisin kaduilta ja vienyt sairaalaan. Jos hän näkee jotakin traagista, hän ei voi vain kävellä ohi.

»Se näkyy myös kirjoissani», hän uskoo.

»Lukijat tulevat takaisin»

Kampanja Battistin puolesta on ottanut Vargasin voimille. Hän on myös teini-ikäisen pojan yksinhuoltaja. Tutkijan työstään hän on virkavapaalla vielä kesän loppuun.

Vuodessa Battistin tukijoiden määrä on romahtanut. »Kuin hanaa kääntäen», Vargas myöntää.

»Meitä on jäljellä ehkä viisisataa, ehkä tuhat.»
»Poliitikot eivät uskalla olla mukana. He pelkäävät julkista mielipidettä, äänten menettämistä.»

Kun Vargas julkaisi uusimman dekkarinsa Sous les vents de Neptune (Neptunuksen tuulten alla), se nousi heti myyntilistojen kärkeen. Myynti romahti hetkeksi, kun hän julkaisi kuukautta myöhemmin Battisti-kirjansa.

Ystävätkin varoittelivat Vargasia lukijoidensa menettämisestä, mutta kirjailija ei ottanut varoituksia kuuleviin korviinsa.
»Kysyin silloin, kumpi on tärkeämpää, ihmiselämä vai oma henkilökohtainen voitto», Vargas sanoo järkähtämättä.

Mutta silti, eivätkö kadotetut lukijat lainkaan huoleta?
»He unohtavat. He tulevat takaisin. Ihmiset unohtavat aina.»

Ote Fred Vargasin uusimmasta romaanista Painu tiehesi ja pysy poissa www.suomenkuvalehti.fi.

Teksti: Silja Lanas Cavada/ SK

Syrjäytyneiden kuvaaja

Fred Vargas, 47, on julkaissut yhdeksän dekkaria.

Kirjailijan tuotantoa:

  • Pystyyn, kuolleet! (Debout les morts ) 2002
  • Ei takkaa, ei tupaa (Sans feu ni lieu) 2003
  • Painu tiehesi ja pysy poissa (Pars vite et reviens tard) 2005
  • Kuriton mies nurin (L’homme à l’envers) 2006
  • Sinisten ympyröiden mies (L´Homme aux cercles bleus) 2007
  • Ikimetsän sydän (Dans les bois eternelles) 2008
  • Ikimetsän sydän -pokkari (Dans les bois éternels) 2010
  • Jalattomat, elottomat (Un lieu incertain) 2010
  • Jalattomat, elottomat -pokkari (Un lieu incertain) 2011

Romaanista Pystyyn, kuolleet! (Debout le morts 1995) sai alkunsa Vargasin niin sanottu evankelista-sarja. Evankelistat ovat kolme työtöntä sinkkumiestä, historiantutkijoita, jotka asuvat pariisilaisessa talorähjässä ja sotkeutuvat outoihin murhamysteereihin. He ovat myös Ei takkaa, ei tupaa -dekkarin sankareita.

Painu tiehesi ja pysy poissa on Vargasin ensimmäinen suomennettu Adamsberg-romaani. Komisario Jean-Babtiste Adamsberg työskentelee Pariisin 13. kaupunginosan poliisiprefektuurin rikososastolla. Palkituissa dekkareissaan Vargas kuvaa poikkeuksellisella huumorilla ja lämmöllä Pariisin kortteleiden syrjäytyneitä ihmisiä.

Comments

Teksti: Plaza
Avainsanat: elottomat, Fred Vargas, Ikimetsän sydän, Jalattomat

Kommentit

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *