Esko Seppänen: Oma pääoma

Esko Seppänen, Oma pääoma”Elämä on kuolemista”

Entisen europarlamentaarikon ja kansanedustajan Esko Seppäsen elämäkerta päättyy oheiseen lukuun oman pojan kuolemasta. Seppänen toivoo, että hän saisi tarvitessaan mahdollisuuden eutanasiaan.

Olen neljänkymmenen julkisuudessa eletyn vuoden ajan erottanut toisistaan privaattielämäni ja julkisen minäni. Perheeni on ollut ihana vaimoni ja kaksi rakasta poikaani. Elinikäiset ystävät ja hieno naapuriyhteisö ovat olleet mukana sekä myötä- että vastoinkäymisissä. Kavereiden kanssa on urheiltu ja pelattu pelejä. Ei ole kärsitty vilua eikä nälkää. Päällisin puolin kaikki on ollut hyvin.

Juice, joka on Leskisten suursukua niin kuin minäkin, lauloi: ”en ilosta itke, en surusta itke, jos itken niin itken muuten vaan”. Minä itken, mutta en ”muuten vaan”.

Vanhin poikani Kaapo eli elämänsä kesää. Maailman suurimpiin kuuluva media­yh­­tiö saksalainen Bertelsmann oli poiminut hänet New Yorkin yliopiston jatko-opiskelijoiden joukosta ja palkannut suoraan yritysjohdon alaisuuteen koulutettavaksi käytännön työtehtävien kautta yhtiössä eteenpäin. Suomessa hän oli ollut uraputkessa Sanoma-WSOY:n tulevan johdon koulutuksessa, mutta Bertelsmann oli paljon enemmän. Se oli meidän Kaapon jättiaskel Suomesta maailmaan. Aurinko paistoi. Oli elokuu, ja hän oli viljaa.

Silloin salama iski suoraan kohteeseensa kirkkaalta kesätaivaalta. Hänen todettiin sairastuneen sappitiehyen syöpään, johon sairastuu vain vähän ihmisiä. Se tappaa nopeasti, ja siksi täsmälääkkeen kehittäminen tähän syöpään ei tuota lääketehtaille lisäarvoa. Niille ovat kannattavia sairaudet, joita sairastetaan massamitassa, joihin ei kuolla nopeasti ja joihin voidaan myydä jatkuvaa lääkitystä.

Kun saadaan lääkäriltä arvio siitä, että se on menoa nyt, elämässä jää jäljelle kaksi asiaa: kuolevan ihmisen psyyken hoito ja kipujen torjunta.

Suomen syöpälääkärit ovat huippuosaajia, jotka tietävät määrätä elämää pitkittävät myrkyt suoraan suoneen. Maailman parhailta syöpäklinikoilta tilaamiemme lausuntojen mukaan niissä olisi annettu samoja myrkkyjä kuin täällä Suomessa. Kun loppu kuitenkin on kuolemaantuomitulle ainutkertainen tapahtuma, pelkät myrkyt, pillerit ja letkut eivät yksin riitä. Tarvitaan enemmän työvaltaista ammattiapua, enemmän inhimillistä lämpöä, ja siihen tarkoitukseen yhteiskuntamme lähtövalmiusresurssit ovat riittämättömät. Meidän Kaapo jäi yksin Googlensa kanssa, ja jos ei muutenkaan ole toivoa, netissä on jaossa vain epätoivoa.

Cholangiocarcinomasta ei tapahdu ihmeparanemisia. Kaapolle oli luvattu, että lopussa kivuntorjunta toimii. Toisin kävi. Kerron tästä privaattielämäni tapahtumasta siksi, että yritän näin vaikuttaa kansalaismielipiteeseen kuolemaantuomittujen tehokkaan ja armeliaan kivuntorjunnan puolesta. Elämän jatkumisen lahjan saaneet ovat sen vielä velkaa joukosta poistuville.

Sairaalan osastolla suorastaan lisättiin kipuja tekemällä siinä vaiheessa turhia tähystyksiä. Helsingin kaupungin kotisairaanhoidossa taas toimivan kivuntorjunnan estivät byrokraattien kirjoituspöydillään kirjoittamat määräykset sallituista, mutta liian pienistä morfiiniannoksista. Onneksi oli kuitenkin Terhokoti, jossa on erikoistuttu kivuntorjuntaan.

Siellä tiedetään, että kivun perässä ei pysytä, jos sitä yritetään tavoittaa alhaalta ylöspäin. Sille on ensin tehtävä katto, johon se pysähtyy, ja vasta sen jälkeen voidaan sitä lähteä vähentämään ylhäältä alaspäin.

Terhokodin henkilökunta koostuu kuolevien hoidon huippuosaajista, joiden oman psyyken pitää kestää se, että kaikki heidän potilaansa kuolevat. Suomi tarvitsee sellaisia ihmisiä ja monia uusia Terhokoteja. Kaikilla lähtevillä tulee olla oikeus saattohoitoon.

Helsingin kaupungin sairaaloissa ei ole yhtään saattohoito-osastoa. Helsinki on varannut Terhokodista 12 paikkaa (17:stä) kipuihin kuolevia kaupunkilaisia varten, mikä ei riitä, ja sinne pääsevät kuolemaan – jos tässä yhteydessä on lainkaan sopivaa niin sanoa – vain onnekkaimmat. Lehtihaastattelussa Terhokodin ylilääkäri Juha Hänninen ”ottaa työpöydältään paksun vihreän mapin”. Siis paksun mapin. ”Tässä on lähetemappi tulossa olevista potilaista. Heillä on vaikeita elämäntilanteita, on kipuja, haavoja, kaikkea hankaluutta mitä kuvitella voi. Omaiset soittelevat ahdistuneina. Ja vapaita paikkoja on tarjolla yksi.”

Kaapo tiesi, mitä oli tulossa. Kuukautta ennen lähtöä hän sanoi, että on ”kummallista ajatella, mutta kuukauden kuluttua minua ei enää ole”. Eikä ollut. Sen kuukauden aikana Kaapo ei voinut syödä eikä viikkoon ennen lähtöään juoda. Itse kukin voi miettiä, miltä tuntuisi omalla kohdalla sellainen lähtö.

Kokemani perusteella esitän omissa nimissäni toiveen, että vastaavassa tilanteessa – niin kauan kuin kykenen kuolemaan johtavan sairauden vielä sitä estämättä ilmaisemaan oman tahtoni – yhteiskunta tarjoaa minulle armokuoleman mahdollisuuden kipujen ikuiseen poistoon siihen tarkoitukseen soveltuvilla lääkeaineilla. Muu on kuolemaan johtavan kidutuksen sallimista. En puhu toisten nimissä, mutta omasta puolestani vaadin saada siinä tilanteessa lääketieteellistä apua. Vaihtoehto ei kai voi olla vain käveleminen junan alle ja sitä kautta veturinkuljettajan painajaisuniin.

Onni on hyvä terveys. Siinä tapauksessa, että terveys pettää, onni on hyvä hoito ja hoiva. Jokaisen suomalaisen kuuluu saada hyvät ja halvat terveyspalvelut. Sitä varten, että ne ovat tarjolla kaikille, tarvitaan toimiva julkinen järjestelmä. Sitä on kehitettävä eikä sitä saa ajaa alas, ulkoistaa, privatisoida tai pörssittää.

On rakennettava rahan vallasta vapaata hyvinvointiyhteiskuntaa, jonka käytevoimana ja sitkona on toisista välittäminen ja ihmisten yhteisöllisyys.

Elämä on tässä ja nyt, eikä ole muuta elämää.

Esko Seppäsen elämäkerta Oma pääoma (Into Kustannus)

Teksti: Esko Seppänen/SK

 

Comments

Teksti: Plaza
Avainsanat: Esko Seppänen, Oma pääoma

Kommentit

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *