Elli. Uskoton nainen.

Olen käynyt vieraissa. Lupasin taannoin kaiken huomioni Martti Anhavan kirjoittamalle Arto Mellerin elämänkerralle (Romua rakkauden valtatiellä, Otava 2011), mutta heti kun sen kansi vältti, hypistelin – en yhtä, vaan – kahta muuta teosta, pieni, tuhma hiki otsallani.

Tämä ei istu luontooni, ei sitten mitenkään. Olen yhden kirjan nainen. Mutta maailma ja olosuhteet ovat minut tähän ajaneet. Ulottuvillani ovat kaikki kirjat, enemmänkin – ja kuinka näillä kahdella silmällä ehtii millään ne kaiken lukea? Puhumattakaan käsityskyvystäni, se on perkele rajallinen, se! Kaikki luulevat, että hallitsen tekstihommissa jokaisen pilkun viilaamisen ja löydän aina oikean pisteen.

Ei muuten pidä paikkaansa.

Silti tekstiä tulee ovista ja ikkunoista. Tavuja heittäytyy eteeni niin Jari Tervon kuin Friedrich Nietzschen ajatuksenjuoksuun verhottuna. Halukkaana. Eri näköistä, makuista ja kokoista kirjaa lentää syliini ja minä näytän tämän kirjallisen kiiman edessä lähinnä peuralta ajovaloissa.

Tajuan olevani lukemisen rock-tähti. Minulle ei tarjota. Minulle tyrkytetään.

Voin pahoin. En kehtaa palata Anhavan teoksen ääreen, sillä häpeän omaa lukukäyttäytymistäni. Minä, joka vannoin, että luen aina yhden kirjan kerrallaan ja omistan kaiken huomioni sille. Mutta viimeinen sivu oli käännettävä. Tein sen eilen.

Pyysin kirjalta anteeksi.

Iso, möhkälemäinen ja tummanpuhuva teos oli vakava ja hiljainen. ”Ehkä meitä ei tarkoitettu yhteen”, se huokaisi. En vastannut, silitin vain sen kantta ja laitoin kirjahyllyyn. Toivoin, että pian pöly hautaisi mielipahaisen kokemuksemme. Toivoin niin. Kirjan puolesta.

Mutta antakaa minun selittää.

Kun Arto Mellerin tarinan kultainen leikkaus kohtasi Anhavan käsittelyssä lakipisteensä, se alkoi syöksyä kiihtyvällä vauhdilla kohti loppua. Huusin paniikissa että ”pysähdy, pysähdy!”, mutta se ei kuunnellut. Pelästyin kuinka nopeasti loppu voi tulla. Ja kuinka minä en mahtaisi sille mitään.

Kirjan, oli se sitten fiktiivinen tai tosi, pitää minun käsissäni edetä hallitusti loppuun asti. Kammoksun rytmin dramaattista muutosta. Viimeisen kolmanneksen tulee laskea hallitusti kuin ballerinan plien – sinne ei lysähdetä istumaan, vaan asento viedään alas ja takaisin ylös koko kroppa tiukasti kontrollissa – ilman, että liike missään vaiheessa pysähtyy. Ja kun liike on suoritettu loppuun, pysyy kokonaisuus edelleen ryhdissä.

Minä säikähdin kirjan kaatuvaa loppua. Tuntui, kuin olisin itse juossut haahuilevan Mellerin perässä pimeillä Vallilan kujilla. Ja Nadjaa pakoon. Juoksin suoraan toisen kirjan syliin. Ja siitä seuraavan. Ja edelleen kolmannen. Kunhan Nadja ei saisi minua kiinni.

Mutta palasin kuitenkin nöyryytettynä ja tein sen, mitä minun kuuluikin.

Sillä jokaisen kirjan olen loppuun asti lukenut, jonka olen aloittanut.

On minussakin vielä ripaus ylpeyttä.

Comments

Teksti:Elli Mäkilä
Avainsanat: Arto Melleri, Friedrich Nietzsche, Jari Tervo, Martti Anhava, Nadja Pyykkö, Romua rakkauden valtatiellä

Kommentit

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *