Elina Karjalainen: Koskesta suvantoon ja Uppo-Nallet

Tarinaiseni Elina Karjalainen 1927–2006

”Kultaseni”, Elina usein sanoi, se oli hänen lempisanojaan. Se oli myös hänen tapansa nähdä ihmiset, sillä hän uskoi, että on toisenlainenkin maailma, sellainen, missä hyvä edelleen pitää pintansa. Siitä uskosta Elina Karjalaisen kirjoittaminen aina lähti.

Satu sinusta pitäisi kirjoittaa, ei muistokirjoitusta. Sellainen torkkupeiton lämpöinen tarina, ei vain lämpöinen vaan sillä tavalla pehmoinen, että kohtalon kovimpiin kulmiin löytyisi iskuja vaimentavaa suojaa. Sillä tarinanhan sinä aina tarvitsit itsesi ja maailman väliin suojaksi, ymmärrykseksi ja lohduksi.

Elinan elämän suurin kriisi oli 1939. ”Olin täyttänyt 11 vuotta, kun äiti kuoli. Tulin koulusta ja hän makasi huoneessa, jonka ikkuna oli auki.” Kun maanjako-oikeuden tuomari Erkki Saraste sai poikansa ja tyttärensä pois Viipurista, kaupunki paloi jo.

Mielikuvituksella ja kirjoittamisella saattoi korjata kaiken sen, minkä maailma oli rikkonut. Korjata, ja jäädä vielä vähän voitollekin. Karjalaisten ”perhesanakirjan” lauseista yksi oli usein siteerattu. ”Mitä muuta tahansa, kunhan ei katkeraksi.”

Psykologian opiskelu keskeytyi 1949, kun Elina ja Pentti Karjalainen avioituivat. Helsingistä tultiin Kuopioon. Elina oli käynyt 1954 Savon Sanomien silloisen toimitusjohtajan luona ja antanut ymmärtää, että lehdenkin olisi syytä ymmärtää etunsa. Työt alkoivat seuraavana aamuna.

Kolmen lapsen kanssa,  Jussi (s. 1950),  Pertti (1954) ja Outi (1960),  perhe muutti 1964 Puittiin, Jännevirralle, punaiseen taloon Kallaveden rantaan. Lukijat saattoivat seurata Punaisen talon elämää Papurikon pakinoissa, joita julkaistiin Kotiliedessä 13 vuotta. Isä hoiti Kuopion konservatorion rehtorin tointa ja äiti kirjoitti.

Puulusikoita ja matonkuteita

Suhteet Kotilieteen ja Suomen Kuvalehteen alkoivat kehittyä Elinan heittäytyessä vapaaksi toimittajaksi 1958. Hän oli kova innostumaan ja ehdotti juttua jopa Savon sellun perustamisesta. Päätoimittaja Leo Tujunen kuitenkin kysyi ”eikö sinulla ole niitä, jotka kulkevat matonkuteissa ja syövät puulusikoilla. Tee sinä vaan niistä.”

Ja Elinahan teki, antoi äänen äänettömiksi jääneille. ”Se oli silloin mahdollista. Silloin kirjoitettiin tunteella, nyt vain järjellä. Miten ihmisiä voidaan kuvata niin kaukaa? Se oli suurten reportaasien aikaa ja mukaan mentiin sumeilematta. En tiedä, paljonko tein vahinkoa, mutta oli ihana kirjoittaa, oli ihana tehdä”. Ja lukea. Elina teki itsestään työparinsa, valokuvaaja Topi Ikäläisen kanssa, tavaramerkin.

Suomen Kuvalehdessä Elina aloitti 1962 ja sitä palstojen kulkemista jatkui sittemmin vakinaistetussa ’virassa’ vuoteen 1989. Kaikki keikat eivät menneet ihan putkeen, paitsi varmaankin Elinan kannalta. Hänet lähetettiin Sapporon olympialaisiin. Toimituksessa huomattiin pian, ettei ajatus uudesta näkökulmasta urheiluun sittenkään ollut loppuun saakka harkittu. Toimituspäällikkö Sakari Virkkunen viesti Japaniin, että ”unohda olympialaiset, keskity johonkin muuhun”.

Ensimmäisen kirjansa Elina kirjoitti arkkipiispa Paavalista Legenda jo eläessään– sarjaan 1973. Haastattelut tehtiin piispan saarimökillä. Veneen karahtaessa rantaan Elina huudahti: ”Vihdoinkin kahden.” Kaikki Elinaan liittyvät jutut eivät tosin ole täysin vedenpitäviä, mutta ne ovat jääneet elämään, koska ne tuntuvat niin hyvin Elinaan sopivan.

Uppo-Nalle sai alkunsa lohtukirjoittamisesta. Elina oli luvannut kirjoittaa sairaalaan joutuneelle ystävättärelleen päivittäin kirjeen, kun lapsi oli epäillyt kuolevansa pitkästymiseen. Ensimmäinen Uppis ilmestyi Hannu Tainan kuvittamana 1977 ja viimeisin 2004, yhteensä 22 tarinaa. Uppo-Nalle, Reeta ja Laulava lintukoira ehtivät tutkailla maailmaa monesta näkökulmasta.

”Uppo-Nallen naama oli mietinnästä soikea: / miksi on toinen tassu vasen / ja toinen taas on oikea? / Sitten se ratkaisun keksi / ja tuli iloiseksi. / Epäilystä asiasta eipä enää kellään:  / oikealla tassulla tervehditään / Mutta vasemmalla hyvästellään.”

Uppisten lisäksi Elina kirjoitti 24 kirjaa, teki käännöksiä ja muisteli neljän kirjan verran lapsuuttaan, avioliittoaan, toimittajavuosiaan ja vanhenemisensa aikaa.

Saatat kuolla kesken kirjan

Elina ja Pentti muuttivat Puitista Kuopioon 1996. Pentti kuoli samana vuonna. Sen vuoden aikana Elina menetti miehensä, veljensä, Punaisen talonsa, koiransa ja kirkkonsa. Herman Alaskalaiselle omistettu tsasouna siirrettiin Jännevirralta Tuupovaaran Koveron kylään.

Kirjoittamisesta ja tarinoiden kertomisesta Elina ei aikonut luopua, vaikka viimeisimmät kirjat syntyivätkin jo sanelusta. Elinan vakiovastaus lapsille oli, että hän aikoo kirjoja tehdä niin pitkään kuin terveyt­tä riittää. Yksi poika oli sitä mieltä, että ”sinä se saatat kuolla kesken kirjan”. Elina hyvinkin sellaisen lopun kelpuutti.

Elina oli lähdössä Australiaan tapaamaan sinne avioitunutta tytärtään ja lapsenlap­siaan. Liikkuminen oli jo silloin huonoa ja näkö himertynyt olemattomiin. ”Kultaseni”, hän sanoi puhelimessa, ”nähdään taas ja jos ei nähdä, niin törmäillään”.

Nyt sitten ei enää nähdä Tarinaiseni, mutta törmäillään. Muistin maailmassa on paljon sellaisia kohtia missä sinun kanssasi voi törmäillä kolhuja saamatta. 

Teksti: Risto Lindstedt/ SK

Comments

Teksti: Plaza
Avainsanat: Elina Karjalainen, Koskesta suvantoon, Uppo-Nalle

Kommentit

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *