Elfriede Jelinek: Pianonsoittaja

Kun sanat kapinoivat

Nobelkirjailija Elfriede Jelinekin Pianonsoittaja haastoi suomentaja Jukka-Pekka Pajusen
kaksintaisteluun kielen kanssa.

Itävaltalaisen Elfriede Jelinekin tuotanto ei totisesti jätä kylmäksi. Jopa Jukka-Pekka Pajuselle, työkseen lukevalle suomentajalle, romaanin Pianonsoittaja (Otava 2005) kääntäminen oli poikkeuksellisen vaikeaa. Jotkut kirjan kohtaukset yksinkertaisesti ahdistivat häntä.

»Oli tyrmistyttävää lukea niin raadollinen kuvaus naisen elämästä. Jelinek kirjoittaa asioista, joista mieluummin vaietaan. Mutta kirjassa on mielenkiintoinen esteettinen muoto; hänen kielensä ja rytminsä imaisevat mukaansa.»

Vaikka Jelinek kirjoitti Pianonsoittajan jo kaksikymmentä vuotta sitten, se oli Pajusen mukaan hyvä valinta vuoden 2004 nobelistin ensimmäiseksi suomennettavaksi teokseksi.

»Pianonsoittaja esittelee Jelinekin tunnetut teemat. Hän kääntää kirjassa nurin viimeisetkin myytit: pyhän perheen, äitiyden, miehen ja naisen välisen suhteen, romanttisen rakkauden, klassisen musiikin ylevyyden.»

Pianonsoittajan kääntäminen saattoi olla miehelle helpompaa kuin naiselle. »Minun ei tarvinnut mennä niin syvälle naiseuteen, naisen seksuaalisuuteen ja äiti-tytärsuhteeseen, vaan saatoin pysyä ulkopuolisena.»

Kirjailijan alter ego

Romaanin päähenkilö, keski-ikäinen pianonsoitonopettaja Erika Kohut asuu yhä äitinsä kanssa. Voimakastahtoinen äiti on sitonut tyttärensä itseensä sairaalloisella tavalla. Erika on lähes aina kotona. Hänen poissa ollessaan äiti häiritsee häntä jatkuvilla puhelinsoitoillaan, tuhoaa hänen vaateostoksiaan ja järjestää tyttären palattua kammottavia mustasukkaisuuskohtauksia, joissa hiustupot lentävät.

Erika ei kykene nousemaan äitiään vastaan vaan kapinoi silpomalla itseään, käymällä laitakaupungilla katsomassa pornoelokuvia ja peep show -esityksiä ja tirkistelemällä puistoissa lemmiskeleviä pareja. Opettajana hän alistaa oppilaitaan kuten hänen äitinsä häntä. Hän on sadisti. Häntä on mahdoton lähestyä, kunnes hänen oman tähtioppilaansa onnistuu murtaa muuri. Suhde kaatuu banaalilla ja raa’alla tavalla.

Pajunen tunnistaa yhtäläisyydet romaanin päähenkilön ja kirjailijan välillä. »Erika Kohutia voi joiltakin osin pitää kirjailijan alter egona.» Myös Elfriede Jelinek opiskeli lapsena ja nuorena pianonsoittoa; äiti toivoi hänestä maailmanluokan pianistia. Myös hänen äitinsä oli sitova, ja tytär romahti ja sulkeutui äidin luokse. Kirjoittaminen palautti hänet takaisin maailmaan, ja nykyisin Jelinek asuu puolisonsa kanssa puolet ajasta Münchenissä ja puolet Wienissä. Nobel-palkintopuheensa hän esitti videon välityksellä, koska kärsii edelleen sosiaalisista peloista.

Teos ei ole elämäkerta. »En miettinyt suomentaessani kirjailijan traumaa, vaan luin romaania surrealistisena teoksena», Pajunen toteaa. »Teksti on paikoin niin makaaberia, että itsellekin tuli tunne, että eihän tällaista saa oikeasti sanoa. Silloin oli helpottavaa ajatella, että teoksessa mennään kirjailijan alitajunnassa eikä hänen todellisessa kokemusmaailmassaan.»

Koettelemus suomentajalle

Elfriede Jelinek on kirjoittanut kymmenen romaania ja kolmisenkymmentä näytelmää. Hän on poikkeuksellisen vaikean kirjailijan maineessa. Vaikka Pajunen on suomentanut saksasta aikaisemmin kaksi romaania ja viitisenkymmentä näytelmää, hänestä tuntui, ettei hänen kielitaitonsa riitä Pianonsoittajaan.

»Kysyin saksalaisilta ja itävaltalaisilta ystäviltäni, ovatko he lukeneet Jelinekiä. He totesivat, ettei Jelinekiä voi lukea, koska hän kirjoittaa niin vaikeasti.» Saksankielisen kirjallisuuden kääntäjillä on internetissä keskustelupiiri, jossa Jelinekiä työstävät kyselevät toisiltaan, ovatko kaikki vielä hengissä.

Edes romaanin englannin- ja ruotsinkielisistä laitoksista ei ollut apua Pajuselle. »Ruotsi on saksan tavoin germaaninen kieli, joten ruotsinnos on sanatarkka käännös alkuperäistekstistä – suomen kieli toimii eri tavalla. Englanninnos taas on niin kaukana alkuperäistekstistä, ettei sitä voinut edes kuvitella käyttävänsä apuna.» Englannintaja on tehnyt Pajusen mukaan Jelinekin tekstistä »täyttä hakkelusta». »Hän on rikkonut lauserakenteet ja romaanin rytmin pätkimällä pitkät virkkeet. Oma kantani oli, että jos Jelinek on antanut tekstinsä virrata, niin miksei se voi virrata myös suomeksi.»

Välillä Jelinekin lauserakenteet ovat kuitenkin niin monimutkaisia, ettei Pajunenkaan tahtonut saada niistä selvää. »Englannintaja oli ratkaissut ongelman panemalla väliin omiaan tai jättämällä yksinkertaisesti kääntämättä vaikeat kohdat. Minä halusin saada kirjasta luettavamman, joten selkeytin vaikeimpia kohtia – en kaunistellut.»

Kieli on kapinaa

Jelinekin kääntämisen tekee vaikeaksi hänen mestarillinen tapansa leikitellä kielellä. »Meilläkin leikitellään, mutta Jelinekiin verrattuna se on harmitonta. Hänelle kieli on kapinaa yhteiskunnallista rakennetta, Itävallan umpikeskiluokkaista hegemoniaa vastaan; hän käyttää sitä itsevaltaisen anarkistisesti.»

Paitsi että Jelinek kirjoittaa vaikeasti – käyttää pitkiä ja rakenteeltaan hankalia lauseita –  hän kokoaa romaaninsa palasista, joissa siirrytään aina uuteen maailmaan. Samalla siirrytään uuteen rytmiin. »Tässä kohtaa Jelinek tulee onneksi kääntäjäänsä vastaan: hän antaa tekstissä viitteitä siitä, missä tempossa mennään. Hän esimerkiksi kirjoittaa: tämä ei ole mitään Smetanan Moldauta vaan dramaattista Beethovenia.»

Romaanin katkelmallisuus on seurausta kirjan lukuisista teemoista, mutta väliin mahtuu myös irrallisiksi jääviä palasia. Pajunen tunnustaa, että suomennokseen jäi ainakin yksi kappale, josta hän ei vieläkään osaa sanoa, mitä Jelinek tarkoittaa sillä. Kirjan ensimmäisessä painoksessa pitkä katkelma on sivuilla 67–71.

Jelinek myös lainaa ahkerasti. »Usein sitaatit tunnistaa vain siitä, että tekstin rytmi vaihtuu, jos aina siitäkään. Lauseen alku saattaa olla suora lainaus, mutta loppu on jo hänen omaa sommitelmaansa. Hän käyttää sitaatteja oopperoista ja kansanmusiikista. Schubertin liedeistä on lainauksia, runoilija Heinrich Heinea löytyy aika paljon. Katolisen Itävallan kieleen kuuluvat myös Raamatun kieli ja vanhat puheenparret, joita Jelinek sekoittaa groteskiin katukieleen.» Sitaattien käytössä Jelinek on Pajusen mukaan velkaa toisille itävaltalaisille kirjailijoille Thomas Bernhardtille ja Werner Schwabille.

Upeita metaforia

Jelinek koettelee kääntäjiään myös käyttämällä kieltä väärin. »Hän käyttää väärin verbien etuliitteitä, jolloin sanojen merkitys muuttuu kokonaan. Tällainen leikki saattaa kulkea yhden sitaatin ja sanonnan kohdalla läpi kirjan, jolloin kääntäjän on muistettava koko ajan, miten hän kirjoitti sen edellisillä kerroilla.»

Jelinek rakastaa myös toistoa. »Yhdessäkin kappaleessa hän käyttää viisitoista kertaa samaa kun- tai jos-sanaa ilmaisevaa sanaa. Suomessa tautologian ilmaisemiseksi riittää vähempi», Pajunen huokaa. »Äiti on milloin kanahaukka tai ristilukki, milloin äidillinen puuma tai kissaemo. Toisinaan tuntui hölmöltä laittaa monta attribuuttia peräkkäin, ja välillä mietin, onko tämä enää suomea.» Kielikuvien käyttäjänä Jelinek on virtuoosi. »Hänen käyttämänsä metaforat ovat yllätyksellisiä; eivät todellakaan mitään latteuksia. Mutta ne ovat myös tiiviitä, täyteen ahdettuja, ja voivat tarkoittaa yhtä aikaa montaa eri asiaa.»

Pajusen mieleen tulevat Jelinekin kuvaukset Erika Kohutin äidistä ja isoäidistä. Molemmat myrkkyäidit, nuo ristilukit, kuuntelevat salaa uhriaan, jonka he ovat jo melkein imeneet kuiviin. Dirndl-mekoissaan, joiden päällä on kukallinen esiliina. He pitävät parempaa huolta jopa vaatteistaan kuin vankinsa tunteista. He paistattelevat jo omakehunsa loisteessa ja kerskailevat miten vaatimaton lapsesta tulee, vaikka se onkin luonut maailmanlaajuisen uran. Lapsi ja lapsenlapsi pidetään tilapäisesti erossa maailmasta, jotta se ei sitten joskus myöhemmin kuuluisi enää äidille eikä mummille, vaan tälle maailmalle kaikkinensa. He kehottavat maailmaa kärsivällisyyteen, sillä lapsi voidaan uskoa vasta myöhemmin sen hoivaan.

Vaikka romaaniin perustuva samanniminen elokuva vastaa hengeltään romaania, ei Pajunen  muista ollenkaan elokuvan äitiä, koska romaanin kielikuvat äidistä ovat hänen mielessään niin voimakkaina.

»Oman pesän likaaja»

Jelinekin romaaneista Pianonsoittaja on Pajusen mielestä kuitenkin helpoin. »Se ei ole niin kyyninen kuin muut.»

»Jelinekin käännetyin romaani Lust olisi ollut aloituskirjana ehdottomasti liian rankka», Pajunen jatkaa. Hän on juuri tehnyt Lustin suomentamisesta sopimuksen. »Romaani on alusta loppuun yhtä aktia. Naisella ei ole siinä mitään virkaa, vaan hän on täysin alistettu. Jelinek nostaa siinä seinälle koko miehisen valtakulttuurin, katsoo sitä suurennuslasilla ja toteaa, että tämähän on ihan mädäntynyttä. Romaanista puuttuu kaikki lämpö.»

Myös Lustin kieli on vaikeaa. »En ymmärtänyt siitä ensin mitään, heittäydyin vain mahdottomuuteen ja sain luettua sivun kerrallaan. Romaani ei ole pornografinen, vaan Jelinek on onnistunut etäännyttämään kerrontansa kielellisellä ilotulituksella ja ällistyttävillä metaforilla.»

Itävallassa Jelinekiä on syytetty oman pesän likaamisesta. Oikeistopopulisti Jörg Haiderin esiinmarssin jälkeen arvostelu oli Itävallassa niin rankkaa, että Jelinek kielsi vuosiksi näytelmiensä esittämisen kotimaassaan. Kirjailijan kritiikin kohteita ovat olleet maan kaunisteltu natsimenneisyys, alppimaisemien tuhoaminen, populistinen tiedonvälitys, naisen alistettu asema katolisessa maassa ja keskiluokkainen arvomaailma.

»Jelinekiä voi kääntää vain, jos allekirjoittaa hänen maailmankuvansa», Pajunen sanoo. »Tuntuu uskomattomalta, että Euroopan keskellä on valtio, jossa pieni joukko intellektuelleja keskustelee älykkäästi ja analyyttisesti, mutta massatiedonvälitys on erittäin populistista ja vailla syvempää analyysiä. Toisaalta Suomessa on kyllä samoja piirteitä.» 

Teksti: Riitta Kylänpää/ SK

Comments

Teksti: Plaza
Avainsanat: Elfriede Jelinek, Pianonsoittaja

Kommentit

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *