Eeva-Kaarina Aronen: Kallorumpu

Eeva-Kaarina Arosen Kallorumpua (Teos) makustelee kuin hyvää vuosikertaviiniä. Hitaasti, pysähdellen, nauttien. Arosen taidokkaat lauseet pakottavat pitämään taukoa, vaativat tulemaan vastaan, haastavat juuri sopivasti. Romaani on kuten aiheensa, monitaiteellinen kuvateos, joka avaa ovet Marsalkka Mannerheimin asuntoon Helsingissä vuonna 1935. Se sukeltaa kansallissankarin intiimeille alueille, lähipiiriin, kotiin ja keittiöön.

 

Kirjan keskeinen kertoja on Mannerheimin Kalliolinnantien-talon pohjakerroksen asukki. Hän on laatinut kunnianhimoisen filmin talon elämästä yhtenä päivänä. Elokuva antaa puheenvuoron talon henkilökunnalle ja muille asukkaille. Heillä kaikilla on hieman vino suhde isäntäänsä, vuokralaiseen. Yksi päähenkilö on Mannerheimin tytär, Sophie, 40-vuotias vanhapiika, jonka elämä on jäänyt jotenkin kesken.

Mannerheimista on kirjoitettu hyllymetreittäin, mutta onkohan missään teoksessa kuvailtu miltä hän näyttää alasti? Aronen luo sekä miljöötä, aikakautta että henkilöitä tarkasti. Näin hahmottuu myös kuva itse marsalkasta, hänen pedanttisuudestaan, rutiineistaan, syömistottumuksistaan sekä mieltymyksistään etnisiin esineisiin, kuten maagiseen kallorumpuun. Sen avulla tiibetiläisissä uskonnollisissa menoissa – ja  romaanissa – karkotetaan kitkaa ja etsitään harmoniaa. Toinen liki taianomainen paikka on keittiö. Ruoan ääressä ihmiset ovat kokonaisempia.  

Arosen teos laajenee pohdintoihin taiteesta ja sen tekemisen luonteesta. Elokuvaaja-kertojan ajatuksia voinee verrata kirjailijan mietteisiin.

Liukuminen elämän ja keksimisen välillä on siirtymistä yhdenlaisesta totuudesta toisenlaiseen. Kumpi on parempi: dokumentit vai kuvitteellinen totuus, fakta vai fiktio? Ei ole olemassa totuutta ilman kadotettuja faktoja. Totuus tarvitsee myös hiljaisuutta, sitä, mitä ei ole sanottu, mistä ei voi puhua.

Onko taide muuta kuin todellisuuden vääntelemistä, liioittelua ja valehtelemista?

Vuosien kuluessa minusta tuli maagikko ja silmänkääntäjä. Olen oppinut taikomaan menneisyyden. Sanon sen hiljaa itsekseni monta kertaa, ja sen avulla jaksan tänä iltana loppuun saakka.

Samaan tapaanko Aronen itse asemoituu? Teoksen ja Siltalan järjestämässä KIRJAILLASSA sain kysymykseeni myöntävän vastauksen.

Comments

Teksti:Noora Valkonen
Avainsanat: Aronen Eeva-Kaarina, arviot, Finlandia-ehdokkaat, Finlandia-palkinto, romaani, Teos

Kommentit

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *