Denise Affonço selvisi hengissä Kambodžan kansanmurhasta

Denise Affonço vieraili Maailma kylässä -festivaaleilla toukokuussa.Vuosina 1975-79 neljännes Kambodžan väestöstä menehtyi työleireillä, joille vallan kaapanneet punakhmerit pakkosiirsivät kansalaiset rakentaessaan äärikommunistista agraariyhteiskuntaa. Vankileireiltä selvinneen Denise Affonçon muistelmat Elossa kuoleman kentillä on nyt julkaistu suomeksi. Kirjailija vieraili Suomessa kertomassa kokemuksistaan.

Miten kokonainen kansa saatiin pakkosiirrettyä työleireille niin nopeasti, muutamassa päivässä?

Kukaan ei osannut odottaa mitä tuleman piti. Olot olivat olleet levottomat vuoden 1970 vallankumouksen jälkeen. Kun punakhmerit eräänä päivänä saapui kaupunkiin, ajattelimme rauhan palaavan maahan.

Niin ei kuitenkaan käynyt?

Ei todellakaan. Kuvittele, että eräänä aamuna istut aamiaisella ja sitten sinua vain käsketään ottamaan tavarasi ja jättämään talosi. Mitä siinä muuta voi tehdä, kuin totella. Ne, jotka eivät totelleet käskyä, tapettiin.

Miehesi kuoli epämääräisissä oloissa leirillä?

Hänet vangittiin huolimatta siitä, että hän oli vakaumuksellinen kommunisti. Kaksi vuotta myöhemmin, kun rakensimme pakkotyössä patoa, meille kerrottiin, että padon nimeksi tulisi ”Leskien pato”. Silloin kaikki me naiset tajusimme, että kadonneet miehemme oli todellakin tapettu.

Ranskan kansalaisena sinulla ilmeisesti olisi ollut mahdollisuus paeta maasta?

Minulla oli mahdollisuus lähteä maasta kahden lapseni kanssa, mutta mieheni oli kiinalainen. Hän sanoi, ettei kannattaisi huolestua vaan luottaa hallitukseen ja jäädä. Tein väärän päätöksen. Ei olisi pitänyt kuunnella häntä, mutta sen ajan Kambodžassa ei naisilla ollut päätösvaltaa. Mieheni oli sitä mieltä, että jos kuolemme, meidän kaikkien kuuluisi kuolla yhdessä.

Miten elämä muuttui, kun saavuitte leireille?

Meidät lähetettiin riisipelloille. Jokaisen täytyi oppia tekemään peltotöitä. Muuta kieltä kuin khmeriä ei saanut puhua. Ehkä olen yhä hengissä siksi, että puhuin vain khmeriä, jota en ollut aiemmin ymmärtänyt sanaakaan.

Olimme vankeja. Saimme joka päivä uusia käskyjä. Kenkiä ei saanut käyttää, hiukset piti leikata ja silmälaseja tarvitsevat eivät voineet pitää laseja. Lapsille ei ollut kouluja eivätkä he saaneet leikkiä. Raha lakkautettiin. Tunteiden osoittaminen oli kiellettyä. Väestö jaettiin kahteen luokkaan, ”vanhoihin” ja ”uusiin” asukkaisiin.

He tiesivät, että olin ranskalainen. He eivät osanneet lausua nimeäni (Affonço), joten minua alettiin nimittää ”vanhaksi ranskalaisrouvaksi”, koska nimeni alkuosa kuulosti khmerinkieliseltä sanalta ”vanha”. Olin silloin kolmikymppinen eli parhaassa iässäni. Mutta neljässä vuodessa he tuhosivat koko elämäni. Myöhemmin jouduin rakentamaan kaiken alusta.

Mikä leireillä oli pahinta?

Nälästä kärsiminen on hirveää. Silloin muuttuu eläimeksi ja on valmis syömään mitä vain. En voinut tehdä mitään tyttäreni auttamiseksi. Kun hän viimeisenä päivänään kysyi kulhollista riisiä, ei minulla ollut antaa sitä. Hän kuoli nälkään.

Miten paljon saitte ruokaa päivittäin?

Me ”uudet asukkaat” saimme vähiten. Kun vanhat asukkaat saivat kulhon riisiä, me saimme kulhollisen lientä. Kun he saivat lihaa tai kalaa, me täytimme vatsamme suolaisella vedellä, joka antoi kylläisyyden tunteen hetkeksi. Meidät epäinhimillistettiin täysin. Jopa heidän koiriaan ruokittiin paremmin kuin meitä. Toisinaan tappelinkin koirien kanssa ruuanlopuista.

Vasta hiljattain minulle valkeni, miksi olimme kuolemaisillamme nälkään – vaikka koko riisintuottajamaan väestö oli laitettu töihin riisipelloille. Suurin osa riisistä myytiin Kiinaan, meille jäi vain pieni osa.

Minkä luulet olevan syyn siihen, että selvisit hengissä?

Ranskankielessä on sanonta, että ”toivo on elämää” (l’espoire, c’est vivre). Yritin ajatella, että seuraavana päivänä asiat olisivat paremmin.

Toistin loruja, joita he halusivat kuulla. He kysyivät minulta: ”No, vanha ranskalaisrouva, oletko tyytyväinen tässä maassa?” Ja minä vastasin: ”Oi kyllä Angkar, hyvin tyytyväinen.” ”Oletko varma, ettet halua palata omaan maahasi?” Ja minä vastasin: ”Voi, en halua, kaikki riippuu täysin teidän tahdostanne.”

Miten pääsit pois vankileireiltä?

Saan kiittää siitä vietnamilaisia sotilaita. Kun he saapuivat tammikuussa 1979 olin sairas ja heikossa kunnossa. Punakhmerit olivat paenneet ja jättäneet meidät leireille. Muutamia päiviä aiemmin he olivat varoitelleet meitä ja käskeneet meitä pysyttelemään kylässä, sillä viholliset olivat kuulemma lähestymässä. ”He ovat kannibaaleja, heillä on mustat hampaat ja he syövät teidät.”

Vietnamilaiset kauhistuivat nähdessään, mitä meille oli tehty. He veivät meidät kaupunkiin, jossa oli sairaala. Saimme vitamiineja, riisiä ja maitoa. En ikinä unohda tätä. Tämän vuoden lopussa kirjani julkaistaan myös vietnamiksi. Matkustan silloin Vietnamiin ja yritän etsiä ne ihmiset, jotka auttoivat minua.

Miten suhtaudut meneillään olevaan oikeudenkäyntiin?

Olen huolissani. Oikeudenkäynti ei ole reilu uhreja kohtaan, sillä oikeusistuimessa kiistellään siitä, onko kansanmurhaa edes tapahtunut. On vaikea todistaa, että puolue tappoi kansaa. Se onkin totta: viralliset dokumentit ovatkin pitkälti kadonneet tai niitä ei ole. Näinkö minä itse heitä (syytettyjä punakhmerjohtajia) metsässä aseiden kanssa? Ei, en nähnyt. En edes kuullut heidän nimiään, edes Pol Potia ei kukaan maininnut koskaan. Angkar oli ainoa sana, jonka kuulin. Mutta minusta asiassa ei ole epäselvyyttä: kun yrittää tappaa puolet kansastaan nälällä ja taudeilla, kyseessä on suunniteltu rikos. Kaikki oli ennalta järjestettyä.

Mitkä ovat oikeudenkäynnin suurimmat ongelmat?

Tuomarit ovat hyvin korruptoituneita. Lisäksi Kambodžan johtomiehet, mukaan lukien pääministeri, entinen punakhmer Hun Sen, pelkäävät, että maa suistuu sisällissotaan, jos syytettyjen määrää lisätään. Oikeudenkäyntihän pidetään Kambodžassa, se on kompromissiratkaisu, koska Kambodžan hallitus halusi niin. Nyt hallitus voi tarkkailla kaikkea mitä tuomioistuimessa tapahtuu.

Poikasi joutui lapsena kärsimään vankileirien kurjuudesta. Miten hän on selvinnyt myöhemmin?

Hän ei halua puhua tuosta ajasta. Hän ja muut vanhemmat lapset lähetettiin toiselle leirille töihin. En vieläkään tiedä, mitä siellä tapahtui. Hän on miltei 45-vuotias, eikä hän ole koskaan kertonut noista ajoista.

Sinä et ole kuitenkaan vaiennut?

Minulle tämän kirjan kirjoittaminen on eräänlaista terapiaa. Seuraava terapia on rikollisten näkeminen tuomioistuimessa.

Englanninkielisen kirjani tekijänpalkkioideni turvin olen ollut perustamassa säätiötä, joka on nimetty vankileirillä kuolleen tyttäreni mukaan ”Jeannieksi”. Säätiö on yhdessä Yalen yliopiston kanssa perustanut dokumentaatiokeskuksen Kambodžaan. Siellä on kerätty todistusaineistoa punakhmereistä. He tekevät myös muistojenkeruutyötä kiertelemällä maaseutua ja tallentamalla punakhmerien uhrien todistajalausuntoja.

Yhä vieläkin, 30 vuoden jälkeen, monet ihmiset ohittavat punakhmerit. Vasta tänä vuonna saimme kamputsealaisiin kouluihin historian kirjan, jossa kerrotaan, mitä punakhmerien aikaan tapahtui.

 

Punakhmerit olivat antihumanisteja, jotka halusivat hävittää inhimillisen yksilöllisyyden agraariutopiansa tieltä. He pakkosiirsivät kaupunkilaiset maaseudulle työleireille, jossa neljäsosa maan väestöstä menehtyi nälkään, tauteihin ja kurjuuteen. Punakhmerit tulivat valtaan viisi vuotta kestäneen sisällissodan voittajina huhtikuussa 1975 ja menettivät valtansa, kun Vietnam miehitti naapurinsa tammikuussa1979. Kambodžasta tuli vuosikausiksi kylmän sodan pelinappula. Vasta vuonna 1993 maahan palautettiin monarkia, sitä ennen punakhmerit saivat edustaa Kambodžaa muun muassa YK:ssa.

Punakhmerit nimittivät hallintoaan Angkariksi – yksittäisiä johtajia ei mainittu nimeltä. Johto pysyi täysin tuntemattomana vuoteen 1977 saakka.

Denise Affonço on syntyi Kambodžassa ranskalaisvietnamilaiseen perheeseen. Ennen punakhmerien vallankaappausta hän työskenteli sihteerinä Ranskan suurlähetystössä. Affonçon nuorin lapsi kuoli vankileirillä nälkään ja hänen miehensä ilmeisesti teloitettiin. Poika ja äiti selviytyivät leireiltä. Todistettuaan vuonna 1979 vietnamilaisten järjestämässä oikeudenkäynnissä Pol Potia vastaan Denise Affonço onnistui palaamaan poikansa kanssa Kambodžasta Ranskaan. Hän on naimisissa ja työskentelee Pariisissa Euroopan unionin turvallisuusalan tutkimuslaitoksessa (EUTT). Affonço on kirjoittanut kokemuksistaan kirjan Elossa kuoleman kentillä (2009 Like), joka on käännetty seitsemälle eri kielelle.Kirjakauppa Suuri Kuu

Comments

Teksti:Meri Siippainen
Avainsanat: kirjat, Kylmä sota, Oikeudenkäynnit, padot, punakhmerit, säätiöt, sisällissodat, tuomioistuimet, työleirit, vankileirit

Kommentit

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *