Chimamanda Ngozi Adichien Puolikas keltaista aurinkoa on kevään vaikuttavin romaani

Chimamanda Ngozi AdichieNigerialaiskirjailija Chimamanda Ngozi Adichien Puolikas keltaista aurinkoa on koskettanut lukijoita jo yli 30 maassa. Adichie kuvaa kirjassaan vaikuttavasti Nigerian sisällissodan traagisia vuosia.– Sota käytiin ennen kuin olin itse syntynyt, mutta sodan varjo ulottui pitkälle. Perheessäni eletään vieläkin ”ennen ja jälkeen sodan”, Adichie kertoo.

– Kirjani ei ole pelkästään raastava kuvaus sodan tuhoista ja kauhuista, vaikka siltä saattaisi aiheen perusteella vaikuttaa. Halusin kertoa sodasta erään perheen ja ystäväpiirin näkökulmasta: kuinka idyllinen arki vähitellen katoaa, ja jäljelle jää rikkonaisia perheitä ja menetettyjä koteja. Halusin samalla antaa toisenlaisen kuvan usein aika stereotyyppisesti kuvatusta Afrikasta, Adichie kertoo.

Kolmen päivän Suomen vierailulle saapunut kirjailija pyörittelee käsissään höyryävää mukillista ruusunmarjateetä. Helsingin kylmä huhtikuu on tarttunut myös Adichieen.

– Uskon, että lukijallekin sota näyttäytyy erilaisena, jos henkilöhahmoihin on muodostunut jonkinlainen suhde. Itse elän edelleen päähenkilöideni Olannan ja Kainenen maailmassa, enkä tiedä milloin pystyn kirjoittamaan uusista henkilöistä, Adichie nauraa.

Sodan pitkä varjo

Nigerian sisällissota käytiin vuosina 1967–1970. Chimamanda Adichie syntyi 7 vuotta sodan päättymisen jälkeen. Adichie kokee kirjoittaneensa kirjaa sodasta koko elämänsä ajan.

– Menetin molemmat isoisäni sodassa. Vanhempani menettivät kotinsa ja kaiken omaisuutensa. Etenkään isäni ei ole vieläkään toipunut oman isänsä kuolemasta. Monista sukulaisista puhuttaessa tarina päättyy ”mutta sitten hän kuoli sodassa”. Äitini taas saattaa usein muistella ”tällainen meilläkin oli ennen sotaa”. Kiinnostuin jo lapsena näistä ohimenevistä maininnoista, mutta huomasin nopeasti, ettei niistä puhuminen ollut sodan kokeneille kovinkaan helppoa, Adichie kertoo.

– Ryhdyin haastattelemaan sukulaisiani kysymällä missä olit vuonna 1967. Sain toistuvasti vastaukseksi kuvauksen hallituksen pyrkimyksistä ja poliittisista ristiriidoista. Vasta kun laitoin kynän ja muistivihkon sivuun ja aloitin keskustelun kyselemällä sodan jalkoihin jääneestä puutarhasta tai tuhoutuneen kodin raunioihin rikkoutuneista astioista, sain vastaukseksi niitä kokemuksia ja tarinoita, joita kaipasin. Vaikka esineisiin tai paikkoihin liittyvät muistot tuntuvat vähäpätöisiltä menetettyjen ihmishenkien rinnalla, ne olivat kuitenkin seikkoja, joiden myötä muistot ja tarinat heräsivät jälleen eloon. Kuuntelin tarkasti ja poistuin välillä milloin minkäkin tekosyyn turvin nurkan taakse tekemään muistiinpanoja, Adichie nauraa.

Sukulaisten haastattelun ohella kirjan kirjoittaminen vaati toisenlaista taustatyötä. Sen Adichie aloitti jo vuosia sitten. Romaanin lopussa on luettelo kirjoista, joita hän käytti taustamateriaalinaan.

– Halusin itsekin ymmärtää mitä sodassa tapahtui, ja mitä se merkitsi Nigerialle. Inhimillisten tarinoiden tueksi kaipasin myös faktaa. Kirjassa olen kuitenkin käyttänyt kirjailijan vapautta muuttaa muutamia yksityiskohtia. Esimerkiksi paikkakuntien väliset välimatkat eivät täsmää, eivätkä kuvaukseni tietyistä paikoista tai kaupungeista, Adichie kertoo.

Toisaalta monilla kirjan koskettavilla tapahtumilla on yhtymäkohtansa todellisuuteen.

– Nigeriassa kerrottiin pitkään sodan jälkeen tarinaa naisesta, jonka pieni tytär kuoli sodassa. Kerron tämän pysäyttävän tarinan myös kirjassani. Se nousee kirjassa esiin siellä täällä samalla tavalla kuin tarina todellisten ihmisten puheissa, Adichie kertoo hiljentyen.

Tarina äidistä ja tyttärestä järkyttää lukijan, mutta se selvästi järkyttää yhä myös kirjailijaa.

– Nigerian sotaan liittyy monia vastaavia tarinoita ja kohtaloita. Olannan ja Kainenen perheen tragediat toistuivat sadoissa tuhansissa nigerialaisperheissä. Niistä kirjoittaminen on ollut vaikeinta, mitä koskaan olen joutunut tekemään. Kirjoitin ja itkin, itkin ja kirjoitin.

”Minut voi löytää heistä kaikista”

Adichien kirjoja on kiitetty vahvan tunnelman lisäksi syvistä ja uskottavista henkilöhahmoista. Kirjailija kertoo antaneensa palan itsestään kuhunkin heistä.

– Uskon, että tiedostamattaan kirjailija tekee aina niin. Ystävänikin totesi, että näkee eri henkilöissä eri puolia minusta itsestäni. Itse koen kuitenkin olevani maalta kaupunkiin palveluspojaksi muuttava Ugwu. Ugwu on kirjani suurin sankari! Ugwun taustalla on itse asiassa vanhempieni palveluspoika. Äitini piti hänestä kovasti, ja pohtii usein kuinka olisi selvinnyt ilman omaa arjen sankariaan.

– Suosikkihahmoni kirjassa on kuitenkin Harrison. Perheeni kanssa asui aivan viime vuosiin saakka Harrison-niminen mies, joka on ollut suora inspiraatio kirjan Harrisonille. Myös punajuuriin liittyvä tarina kirjassani on Harrisonin kertoman mukaan totta. Hänen kertomuksistaan poimin myös monia muita yksityiskohtia kirjaani.

Sota rikkoo koteja ja perheitä, mutta tuo myös ihmiset yhteen uskomattomalla tavalla. Yhteisöllisyys onkin yksi kirjan tärkeistä teemoista.

– Halusin kuvata kirjassa myös sodan tätä puolta. Sitä, miten kauhun keskellä ihmisten on toimittava yhdessä, jotta kukaan selviytyy. Ja sitä, kuinka ulkomaille muuttaneet sukulaiset yrittivät auttaa parhaansa mukaan lähettämällä saippuaa ja suklaata. Yksi kirjan liikuttavimpia tarinoita on mielestäni se, jonka olen lainannut omalta isältäni. Hän menetti kovin rakkaat kirjansa vanhempieni kodin tuhouduttua. Sodan päätyttyä isälleni alkoi saapua postipaketteja ystäviltä ympäri maailmaa. He lähettivät täysin odottamatta isälleni uuden kirjaston yksi kirja kerrallaan. Anteeksi, en nähtävästi pysty vieläkään kertomaan tätä tarinaa pillahtamatta itkuun, Adichie naurahtaa ja pyyhkii silmäkulmaansa.

– Ihmisten auttamisenhalu ja usko tulevaisuuteen sodankin keskelle on mielestäni vähintään yhtä liikuttavaa kuin sodan tragediatkin. Isoveljeni syntyi sodan keskelle. Hän oli vanhemmilleni konkreettinen muistutus huomisesta päivästä ja tulevaisuuden toivosta.

Maailma oli hiljaa, kun me kuolimme.

– Totta kai halusin synnyttää kirjallani myös keskustelua Afrikan nykytilasta. Biafran sodan aikaan televisiot välittivät kuvaa nälkiintyneistä lapsista. Mutta kukaan ei silti tuntunut ymmärtävän, mitä Nigeriassa todellisuudessa tapahtui. Ja luulen, että nykytilanne on vielä huonompi. Afrikka ylittää harvoin uutiskynnystä. Maailma on jälleen hiljaa, Adichie toteaa puuskahtaen.

Afrikan ja etenkin kotimaan Nigerian tulevaisuus saa kirjailijan innostumaan.

– Uskon kotimaani tulevaisuuteen ja haluaisin joskus palata esimerkiksi opettamaan kirjallisuutta Nigeriaan. Maamme suorastaan kuhisee tarinoita, jotka odottavat tulevan kerrotuksi. Meidän on vihdoin saatava oma äänemme kuuluviin. Ja siinä kirjallisuus on mielestäni mitä mainioin väline.

Osta tämä kirja Suuresta Kuusta.

 

Comments

Teksti:Emmi Jäkkö
Avainsanat: Biafran sota, kauhu, kirjailija, kirjallisuus, kirjat, punajuuri, sisällissodat, sota, suklaa, tragediat

Kommentit

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *