Carita Forsgren: Kolmen kuun kuningatar

Carita Forsgren, Kolmen kuun kuningatarCarita Forsgren: Kolmen kuun kuningatar (Otava)

Aloin vasta nyt alustusta kirjoittaessani miettiä, että selitettiinkö kirjan nimeä itse romaanissa mitenkään. En ainakaan muista niin tehdyn, mutta oletan sanaleikkimäisen nimen tulevan siitä, että virallisesti Karin Månsdotter oli Ruotsin kuningatar vain kolmen kuukauden ajan. Mutta itse asiaan päästäkseni: tämä oli mielestäni oikein kiva kirja!

Nainen vallan kulisseissa

Tuli sitten valittua taas historiallinen romaani, mutta ainakin tämä on kotimainen ja vieläpä esikoisteos. Kolmen kuun kuningatar lasketaan varmaan myös monien toivomaksi viihteeksi, mutta mielestäni Forsgrenin esikoinen on viihdekirjaksi älykäs.

Kirjan kansi on kaunis ja kuvastanee sitä, kuinka romaanissa Karin ohjaili miestään kulisseista, kuten monet naiset tekevät ja ovat tehneet kautta aikojen. Tai ehkä kansi lupaakin historiallisten salaisuuksien paljastumista verhoa raottamalla. Miten te tulkitsitte kannen viestin?

Jännä ratkaisu kirjailijalta on kertojarakenne. Karin kertoo itse tarinaansa haudan takaa, mutta kirjailija (?) kommentoi väliin nykyajasta käsin kysymyksin ja vastaväittein. Tyyli varmasti jakaa mielipiteet tehokkaasti, mutta minua se miellytti suuresti. Hauskaa, erilaista ja toimivaa. Varsinaiselle kertojalle näyttäytyvä ja puhuva Karin-haamu on mielenkiintoinen myös siksi, että kesäkuun kuukauden kirja -keskustelussa sivusimme Waltaria ja hänelle ilmestynyttä ”Sinuhe-aavetta”. Käytännössä idea on sama.

Joissakin kohdissa kieli tökki minun korvaani, mutta ei usein eikä pahasti. Monta asiaa annoin anteeksi kirjan viihteellisen luonteen vuoksi, mutta sänkykohtaukset tuntuivat useimmiten liian teennäisiltä ja siltä, että ne oli otettu mukaan mielikuvasta tai toimittajan vaatimuksesta, ”kun nyt historiallisissa viihderomaaneissa on ollut tapana hypätä usein vällyjen väliin”.

Epäuskottavalta tuntui Karinin kypsyys jo alle 20-vuotiaana, mutta toisaalta maailma oli toinen ja aikuistua piti nopeasti. Sitä paitsi monet ihmiset ovat tuossa iässä oikeastikin jo ihan kypsiä, vaikka se helposti unohtuu ajan kuluessa ja teinivuosien jäädessä yhä kauemmas taakse…

Romaani ja sen Karin ovat varmasti aikaansa modernimpia, mutta uskon myös siihen, että aikojen vaihtuessa ihminen ja ihmisyyden peruskokemus pysyvät lopulta aika samoina. Olosuhteissa on tietenkin eroja, mutta saattaisimme yllättyä samankaltaisuuksien määrästä, jos aikakone veisi meidät vaikkapa tuonne 1500-luvulle.

Kolmen kuun kuningattaren ydin lienee tytön kasvukertomus itsenäiseksi ja kykeneväksi naiseksi. Loppu- ja suurimman osan elämästään Karin viettää pyörittäen kartanoa ja tilaa taitavasti yksin, mutta aviomies Erikin vielä eläessä Karin vaikuttaa vahvasti tämän taustalla. Viittasin jo aiemmin siihen, että naisilla on kautta aikojen ollut tapana ohjailla miehiään hienovaraisesti kulisseista, suurelta osin näiden itsekään sitä ymmärtämättä.

No, puolisot vaikuttavat toisiinsa tietenkin aina, mutta itsenäisyyden ja suoran vallan puuttuessa naisten on ollut pakko kehittää hienostuneita taktiikoita saadakseen älynsä käyttöön ja toiveensa läpi. Sukupuolten tasa-arvon lisäännyttyä nämä taktiikat ovat törkeästi yleistäen ja suppean otantani perusteella yhä naisten valtteja ainakin parisuhteissa. Tiedä sitten, johtuuko se tästä historiallisesta ”naisperimästä”, kromosomeista vai edelleen todellisen vallan puutteesta.

Ellit

 

Comments

Teksti: Plaza
Avainsanat: Carita Forsgren, Kolmen kuun kuningatar

Kommentit

Näen joka yö unia vähän liiankin kanssa ja en myöskään halua lukea väkivaltaisia kirjoja enkä katsoa TV:sta klo 21 jälkeen jännittäviä, raakoja elokuvia. En muista, että olisin suoranaisesti nähnyt lukemiin kirjoihini liittyviä unia, mutta elän kirjan tapahtumien ja henkilöiden kanssa kanssa päivällä. Nyt on Mika Valtarin Kaarinan Maununtytär loppusuoralla ja olen tutustunut hieman erilaisiin Erikiin ja Kaarinaan. Valtari kertoo, että Erik tutki historian kirjasta Ruotsin menneisyyden satukuninkaita, joista laski itselleen luvun XIV.

Kesälomani sujuu mukavasti, viimeinen eli 5. viikko alkamassa. Olen lukenut tosi vähän (vain 3 kirjaa), koska on ollut muuta puuhaa niin paljon – puutarha, lapset, lapsenlapset, verhojen ompelua ja kesäteatteria.

Tuohon seksiin vielä. Ajattelisin itse, että tuona aikana etenkin naisen nautinto on ollut vieraampi käsite, jos käsite ollenkaan. Siinä mielessä Karin oli tekstin perusteella poikkeuksellinen, kun selkeästi (mielestäni) jossain seksikohtauksissa nautti seksistä tai oli itse siihen aloitteellinen. Tämä on toki vaatinut myös Erikiltä kykyä vastavuoroisuuteen seksuaalisesti sekä tasa-arvoiseen suhteeseen naisen kanssa, jossa rakastelu on kulkenut niin, että naisellakin on ollut mahdollisuutensa vaikuttaa siihen ja kokea nautintoa.

Naisen seksuaalisuutta on pitkään pidetty miehen seksuaalisuutta ”vaarallisempana”, jolloin sitä on pitänyt määrätä säännöksin, kuten neitsyenä pysymisenä tai muissa kulttuureissa häpykielen poistamisena jne. Miehelle tällaisia vaatimuksia ei ollut. Tässäkin mielessä sekä Erik että Karin olivat tekstin mukaan edistyksellisiä, tuntui, että Karinillakin oli sanansa sanottavana seksin suhteen. Yhtä lailla romantiikkaan ja tunteisiin seksiä on tuolloin tuskin yhdistetty, mutta tunteita se on toki aina ihmisissä herättänyt.

Naisen arvon vähyys esiintyi surkealla tavalla raiskaukseen liittyen, josta ei varmaankaan olisi voinut puhua tuohon aikaan naisen menettämättä arvoaan. Tämä tosin on valitettava tosiasia tänäkin päivänä – uhri syyllistetään usein enemmän kuin tekijää, niin hullua kuin se onkin.

Joo, oli kyllä. Lontoo ei petä koskaan!:)

Tosiaan, pitäisi varmaan selvittää, millä tavoin seksiin tuon ajan Ruotsissa suhtauduttiin. Ehkei suhtautuminen ollut, kuten Tiina mainitsi, romattista. Miehen miellyttämisen tapa, naisen rooli, osa avioliittoa, tapa tehdä lapsia…? Paha arvailla merkitystä, kun ei asiaan ole perehtynyt. Voisi kyllä hyvin kuvitella, että kirjailija olisi halunnut korostaa juuri tuon ajan arkista suhtautumista seksiin koreilemattomilla seksikuvauksillaan.

En tiedä, mistä tämä ajatus nyt tuli, mutta oliko Erikin ja Karinin suhde nyt mitenkään korostuneen seksuaalinen? Lopulta…? Tuntui ennemminkin siltä, että heidän suhdettaan leimasi kumppanuus ja tasavertaisuus, ei puhdas himo. Niin no, ainakin osan ajasta.

Mä kyllä myönnän, että kirjat tulevat joskus uniin. Viime aikoina ole lukenut Harry Pottereita, ja ne ovat näemmä erityisen petollisia. Harva se yö huispaan tai taion unissani! 😀 Mikä on tietty ihan mukavaa. Mutta siis, onhan se ihan ymmärrettävää, että näkee kirjasta unta. Lukeminen vaatii kuitenkin mielikuvitusta, ja jos lukee illalla, niitä juttuja jää helposti prosessoimaan lampun sammuttua. Tämä on merkki myös kirjan vaikuttavuudesta lukijaan. Harmi tietysti, jos tämä näkyy painajaisina, jollainen Maaretin näkemä mestausuni kai oli. Omiin uniini tämä kirja ei muistaakseni vaikuttanut.

Oletteko te muut Maaretin (ja ymmärrettävästi väsyneen Karoliinan) lisäksi nähneet Kolmen kuun kuningattaresta unta?

Minustakin kirjailija/Karin teki Erikistä hyvin viehättävän miehen mielenterveysongelmista/muista sairauksista/myrkytyksistä huolimatta. Olisipa kiva tietää, millainen hän todellisuudessa oli!

Karin vaikutti tässä kirjassa hyvin jämäkältä jalat maassa -tyypiltä. Moneen kertaan todettiin, että Erikiä kiehtoi se, kuinka Karin kertoi mielipiteensä mielistelemättä. Ehkä tämä teki miehelle hyvää. Kaikkihan me tarvitsemme sellaisia ihmisiä ympärillemme!

Seksikohtauksista: minua ei niinkään häirinnyt ronski tyyli, vaan se, etteivät kohtaukset vain jotenkin istuneet luonnollisesti kirjaan. En oikein osaa tätä hyvin selittää, mutta tunsin niistä lukiessani myötähäpeää, vaikka pidin kirjailijaa muuten ihan taitavana ja luontevana kertojana.

Hyvä pointti kuitenkin, Tiina. Pitäisi selvittää, millainen rooli seksillä oli tuohon aikaan tässä osassa maailmaa. Ainahan se ihmisten mielissä on pyörinyt, mutta on kyllä jännä, miten erilaisia ilmenemismuotoja ja miten eri tavalla siihen on suhtauduttu eri aikoina ja paikoissa.

Samoin mielenkiintoisia olette jutelleet ja pohtineet kirjan kannesta. En tiedä pohjoisista hoveista, mutta kyllä ainakin Etelä-Euroopan hoveissa tyyli oli tuohon aikaan melko pröystäilevää.

Minulla on tällä hetkellä sellainen kausi elämässä, etten juuri muista uniani, sillä nukun niin vähän ja armottoman sikeästi (pienen vauvan takia). Yleisesti ottaen kirjat, elokuvat tai tv-ohjelmat eivät kyllä tunkeudu uniini. Olen silti tosi kiinnostunut unista ja niihin vaikuttavista asioista, joten mielenkiintoinen lisä keskusteluun tämäkin!

Toivottavasti Annikalla on hauskaa Lontoossa (melkein pakko olla Ü). Minä olin suurimman osan tästä viikosta kotoisasti Suomen länsirannikolla, muumeja ihmettelemässä Naantalissa, yötä Turussa, miehen sukulaisissa Raumalla ja ystävien luona Porissa. Kivaa oli sielläkin!

Samoin tuli minulle ensivaikutelmana itämaisuudesta, kun kuorin kirjan paketista. Ehkä sen teki tuo kultaus ja kuu. Ja toisena ajatuksena tuli mieleen Marimekon tapetti- tai kangaskuosi, heh. Nyt kun Maaret palasi tähän aiheeseen, niin pitipä oikein etsiä kannen suunnittelijan nimi esiin. Ja, voihan villat, nuori ja lahjakas Aino-Maija Metsola, palkintoja saanut graafinen suunnittelija, ja tehnyt jo muutaman vuoden printtejä Marimekolle.

Mielestäni kannen hienous tulee parhaiten esille, kun suoristaa etu- ja takaliepeen, sillä lailla yhtenäiseksi pötköksi. Silloin kirjan kertojat ovat ”salaisuuksien verhon” molemmin puolin. Minusta muotokuvien musta tausta yhdistää naiset, ihan kuin he olisivat samassa tilassa.

Ja sitten tuo koukeroinen verhon kuviointi. Kun tarkemmin katsoo, niin eihän se olekaan verhossa, siis poimuissa ja laskoksissa kuten ajattelisi, vaan kuvio jatkuu yhtenevänä niistä välittämättä. Se on kuin päälleliimattu, uusi modernimpi kerros vanhaan verhoon, ja oletettaisin että ihan tarkoituksellisesti toteutettu juuri näin.

1500-luvun lopulla taidesuuntana oli myöhäisrenessanssi ja sitten seurasi barokki. Eli aika tummat värit ja raskaat kuvioinnit tulivat muotiin. Olettaisin, että kuninkaan linnat sisustettiin hienoimpien ja ”muodikkaimpien” tyylien mukaan. Mielikuvani on, että ainakin lilja- ja vaakunakuviot olivat suosiossa. Ja kaiketi Tukholmassakin hovi seurasi tarkkaan, mitä uutuuksia esim. Englantiin tai Tanskaan oli hankittu kauppa-/sota-/ryöstöretkillä eri maista. Meillä täällä Ruotsin syrjäisessä kolkassa oli varmaan yksinkertaisempaa ja kotikutoista, mutta väittäisin, että myös todella taidokkaiden kutojien tekstiileitä. Niitä vaan ei ole paljon säilynyt. Turun linnakin on riisuttu tosi kolkoksi ja paljaaksi kuten monet muutkin keskiaikaiset matkailukohteet. No, voihan niitä tyhjiä seiniä ja huoneitakin katsella, mutta…

Nyt toiseen aiheeseen, uniin:
Toivottavasti sait jo yöunesi kauniimmiksi, Maaret. Minuun ei kyllä tämän teoksen kuvauksen vaikuttaneet niin, että olisin nähnyt niistä myös unta. En itsekään lue kovin väkivaltaista tekstiä mielelläni, enkä varsinkaan iltalukemisena. Sen takia mulla on pari/kolme kirjaa yöpöydällä kesken, joista sitten valitsen rauhoittavan unilukemisen.

Karmaisevimpia lukukokemuksiani on Frans Kafkan ”Rangaistussiirtola”. Olisin jättänyt sen taatusti kesken, mutta se kuului silloiseen tenttivaatimukseen ja oli vai pakko lukea. Näin hirveitä painajaisia kirjasta vielä pitkään. Todella vastenmielistä, mutta myös tietenkin vaikuttavaa tekstiä.

Jäinkin tässä pohtimaan, voisiko kirjoihinkin laittaa vaikka kustantajan toimesta varoituksia/suosituksia, ettei teos sovi alle 18-vuotiaille tai herkille ihmisille, aivan kuten tv:stä tulevien elokuvienkin alussa toisinaan huomautetaan? Vai onko niitä ollut kirjoissakin? En toki ole minkään sensuurin kannalla, ”kiellettyjen kirjojen listalle” on joutunut ennen lähinnä poliittisesti, uskonnollisesti tai sukupuolisesti epäilyttävät kirjat. Kyllä sana- ja painovapaus kuuluu olla, en minä sitä halua rajoittaa. Lukijan omalla vastuulla se kuitenkin on, mitä lukee ja miten vahvasti eläytyy ja lähtee mielikuvituksineen tarinaan mukaan.

Palaan vielä tuohon kanteen: minusta kannen henki oli kovin itämainen, ja jos en olisi tiennyt kirjan sisältöä, olisin luullut tarinan liittyvän aivan muihin maanosiin. Osaako joku teistä historiaa paremmin tuntevista kertoa, onko tyyli ollut todellakin noin krumeluuri myös täällä tuohon aikaan? Kirjassa toki kuninkaallisten / hovin tyyli tuli hyvin esille, samoin myös suomalaisten (talonpoikien) eriävä tyyli. Olen silti mielikuvitellut Pohjolan hovitkin yksinkertaisemmaksi tyyliltään.

Tiina kommentoi vielä seksikohtauksia ja ajatus tuntui varsin järkeenkäyvältä. Toki se ei poissulje sitä, etteikö ihmiset ole jo silloin tunteneet voimakkaitakin tunteita seksikumppaniaan tai seksiä kohtaan, mutta ehkä pääasiallinen syy ei ole (ainakaan naisilla) ollut nautinnon hakeminen vaan miehen miellyttäminen. Tosin Karinhan kuvasi hienosti kiemurrellen orgasmin kokemista, joka toisen naisen (en enää muista kuka, Katarina?) mielestä oli ollut hävettävää tai väärin. Tämä seksiasetelma kaikkinensa varmasti kuvaa ennen kaikkea naisen asemaa suhteessa mieheen. Naiselle lukuisat seksikumppanit tuskin tuohonkaan aikaan olisivat olleet mainetta nostavaa, toisin kuin miehillä.

Lukupiiriläisiltä tahtoisin kysyä vielä erästä hieman kirjasta irrallistakin kokemusta liittyen sisältöön. Itse kaihdan jännitystä, väkivaltaa ja kauhua sisältäviä kirjoja kovasti, sillä ne tuppaavat tulemaan liiaksi mm. uniini, eikä tosiaankaan mukavassa muodossa. Näin kävi myös tämän kirjan kanssa. Luen lähinnä iltaisin, minkä vuoksi myös Jöranin tarkoin kuvailtu mestaus sai suuren roolin unissani seuraavana yönä. Eikö teille muille käy näin? Siis aivan puhtaasta mielenkiinnosta!

Vielä noista seksikohtauksista – minulle tuli mieleen ajatus että tuo ronski ja karu tyyli niistä kirjoitettaessa olisi tarkoitettu korostamaan sitä että seksiä ei välttämättä edes yhdistetty romantiikkaan ja rakastamiseen siinä määrin kuin näinä päivinä. Kun oli frilloja ja sun muita suhteita niin ainakin itse sain sellaisen kuvan että seksi oli vain yksi asia muiden joukossa eikä erityisen merkittäväkään.

Piti ihan plärätä kirja uudelleen läpi, ja vieläpä kahteen kertaan, ennen kuin löysin tuon kohdan Erikin hallitsijaluvusta, josta Arja mainitsi. Kiitti vaan, kun herätit uteliaisuuteni, sillä en minäkään sitä lukiessani painanut mieleeni. 🙂 Selostus löytyy sivulta 195, eli ”vanhoja sukuluetteloita vertaamalla hän oli päätynyt omaan hallitsijalukuunsa XIV”.

Minäkin pidin tässä teoksessa kuvatusta Erikin persoonasta erittäin paljon. Toisaalta hän oli kuin hemmoteltu pikkukakara, toisinaan niin ihanan hellä ja hellyttävä isä ja aviomies. Välillä taas piti machoilla muiden miesten kanssa. Jotenkin sain Erik-kuninkasta niin elävän, inhimillisen ja todentuntuisen kuvan, että jotenkin jopa arveluttaa lukea hänestä muiden kirjoittamia teoksia, hih. Jos vaikka kaunis mielikuvani Erikistä särkyy tai muuttuu…. No, kyllä toki aion lukea sen Mika Valtarin varjokirjan myös mielenkiinnosta Karin Månsdotteriinkin.

Sairastiko Erik maanis-depressiivisyyttä, on askarruttanut ja askarruttaa edelleen tutkijoita. Kuvatut oireet sopivat kai siihenkin, mutta mielestäni kirjassa tuodaan vahvasti esille olettamus, että kyseessä olisi ollut asteittain saatu elohopeamyrkytys. Senkin taudinkuvaan kuuluu ärtyisyys, unettomuus, hallusinaatiot ja henkinen epätasapaino. Ja kun Erik kuitenkin popsi niitä ”elävää hopeaa” olevia pillereitään (s.87), kaiken sortin ihmelääkkeitä ja yrttejä, jopa nautti ooppiumia (s.136). Luulisi että vähemmästäkin alkaisi mielialat heitellä.

Olen Annikan ja Arjan kanssa samaa mieltä, että uhmakkuuttaa Erik tosiaan osoitti naimalla Karinin, aatelittoman tavallisen maalaistytön. Olihan se todella tavatonta tuohon aikaan, kun avioliitot solmittiin lähinnä poliittisin perustein.
Olisiko Erikin kohdalla ollut sittenkin kyse todellisesta rakastumisesta, oikein romanttisessa mielessä? Kyllä sellaista voi sattua muutenkin kuin vain saduissa.

Mullakin tuli itse asiassa tuo maanis-depressiivisyys mieleen, kun luin Karinin kuvauksia Erikistä. Erikillä kun oli niitä suuruudenhulluja suunnitelmia (mm. kruunajaiset), mutta myös pimeitä epäilyskausia. Toisaalta myöskään Erikin veljet eivät vaikuttaneet aivan täyspäisiltä.

Itse ajattelin, Arja, juurikin noin, että Erik uhmasi hovia ottaessaan Karinin vaimokseen. Ehkä hän tavallaan pyrki sillä myös irti hovin kahleista, ja isänsä asettamasta mallista. En tiedä sitten, mikä Karinissa oli sellaista, että hänen seuransa rauhoitti Erikiä? Maanläheisyys, konstailemattomuus? Keksittekö te muut? Tai voihan olla, että ne Karinin ja Märta-kunkun yrtit olivat todella ihmelääkettä.

En nyt ole loppuviikosta kommentoimassa täällä, koska lähden käväisemään Lontoossa. Mutta pitäkää te muut keskustelu vauhdissa.:)

Mielenkiintoinen keskustelu meneillään!
Ruotsin Erik-kuninkaiden numeroinnit eivät näytä olevan mitenkään järjestelmällisiä. Muistatteko miksi Erik valitsi numeron XIV?

Erik oli mielenkiintoinen persoona, todella älykäs ja taiteellinen ja kiinnostunut monenlaisista asioista. Sairastikohan hän maanis-depressiota, johon kuuluu jyrkät mielialan vaihtelut? Myös metsään pakeneminen kertoisi tästä taudista. Oliko yksi syy ottaa Kaarina vaimoksi uhma aatelisvaltaa vastaan?

Eerik hallitsi 6 vuotta, mutta hänen veljensä Juhana oli kuninkaana 24 vuotta kuolemaansa saakka ja kuoli ilmeisesti luonnollisesti.

Maaret, minustakin on mukavaa ja opettavaista lukea tämän piirin kautta kirjoja, joita en muuten todennäköisesti tulisi lukeneeksi. Sillä vaikka valitsen kirjat, pyrin valitsemaan niitä pitkälti muillakin perusteilla kuin henkilökohtaisen kiinnostuksen takia.

Ja on myös hauskaa, kun keskustelut laajenevat tällä tavalla kirjan ohella muihinkin aiheisiin!

Jäin itsekin pohtimaan tuota ihmisten julmuutta ja muuttumista sitten 1500-luvun, mistä Stella tuossa yllä kirjoittikin. Yhdyn aiempiin mielipiteisiin, ettei ihminen perusolemukseltaan juurikaan ole muuttunut. Toki aika ja yhteiskunta on erilainen, niin myös uskomukset ja ajatukset sekä tapakulttuuri. Siinä missä ennen totuttiin julkisiin mestauksiin, nyt suostutaan katsomaan kaikkialla intiimielämään kuuluvia asioita tai lukemaan typeriä paljastuksia. Ei toki kuolemaan verrattavissa, mutta yleiseen häpäisyyn sekä paljasteluun ja tirkistelynhaluun sekä vallanhaluun verrattavissa löyhästi. Ihminen on myös aina aikansa tuote, nyt uskomme johonkin sellaiseen, jolle varmasti myöhemmin 500 vuoden päästä nauretaan. Julmuuden uskon yhtä lailla asuvan meissä kuin kirjan aikalaisissakin – se vain tulee esille eri tavoin, nyt ehkä ”sivistyneemmin” ja ”älykkäämmin”, silloin riettaammin ja brutaalimmin. Toisaalta ihminen pystyy edelleen vaikka mihin hurjatekoihin, kun ympäröivä yhteisö on samalla kannalla tai painostaa. Tästähän ei ole lähellekään sataakaan vuotta aikaa, kun hirviömäisiä tekoja tehtiin lähiseuduilla.

Ja toisaalta erityisen mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä kohta oli kirjassa se, kun Karin sanoi kirjailijalle, ettei 1500-luku nyt niin kovin eroa tästä päivästä; mm. puvun leikkaukset ovat samat jne. Minut se jotenkin pysäytti, että itse asiassa montaakaan asiaa ei voi keksiä uudestaan. Juuri luin, että julkinen kirjastokin on Euroopassa ensimmäisenä Italiassa perustettu 1400-luvulla – siis niin vanha instituutio sekin loistava keksintö!

Olen Karoliinan ja Marjan ajatuksista ihmisen/ihmisyyden muuttumattomuudesta vuosisatojen kuluessa pitkälti samaa mieltä. Vaikka 1500-luvun ihmiset taikauskoineen ja pannari-maailmakuvineen tuntuvatkin tosi lapsekkailta, niin sen ajan tiedon mukaan se oli kuitenkin arkipäivää ja todellista.

Ja mitenkäs me nykyihmiset sitten olemme kehittyneet valtavan tietotulvan, tieteellisen tutkimuksen, hyvinvoinnin ja yltäkylläisyyden, ns. edistyksen myötä? Kun pintaa vähän raaputtaa syvemmälle, niin emme mielestäni mitenkään. Samat hengissä pysymisen perustarpeet sekä lapsenusko, pelot, toiveet ja hyväksytyksi tulemisen tarve, ja haaveet tulevaisuudesta sieltä pilkistää. Ja epäusko, viha, kateus, ahneus ja mustasukkaisuus. Pistetäänpä vielä ylpeys, laiskuus, himo ja ylensyönti/juoppous niin varmasti on kaikki seitsemän kuolemansyntiä kuvioissa. ”Ei mitään uutta auringon alla” (VT, Saarn.1:9) pätee yhä, ainakin jos ihmisistä puhutaan.

Ihan konkreettisen esimerkin luin tästä äsken iltapäivälehtien nettiversioista. Molemmissa päiviteltiin huutokirjaimin, että Michael Jackson haudataan ILMAN AIVOJA! Aivot ovat vielä tutkijoiden pinseteissä, mutta toki ne voidaan haudata myöhemmin samaan paikkaan. (Anteeksi muuten, jos tämä kirjoitelmani nyt loukkaa jotain syvästi uskovaa tai Michael-fania, se ei ole tarkoitukseni.) Sitä vaan mietin, että kyllä yleinen käsitys varmaan on edelleenkin, että ruumis kuuluu haudata mahdollisimman kokonaisena ja samaan paikkaan kaikkine osineen. Vaan miksiköhän? Onko sillä oikeasti väliä? Onko suhtautumisemme kuolemaan ja hautaamiseen muuttunut? Oma vastaukseni tähän, että ainakin olemme vieraantuneet kuolemasta verrattuna 1500-luvulla eläneisiin.

Ja piti vielä sanomani kokonaismielipide kirjasta. Vaikka kirjailijan kommenttiäänet ärsyttävätkin minua, pidin kirjasta kyllä kokonaisuutena ja suosittelisin sitä muillekin. Itse en ole koskaan ollut erityisen jaksava kiinnostumaan historiallisista asioista, mutta kerronnallisena muotona otan tutustun historiaan mielelläni. Siinä tämä kirja toimikin osuvasti. Kirjaa voisin kuvitella suosittelevani myös miehelle, sillä vaikka näkökulma on naisen, kirjan historiallinen valotus sopisi mielestäni myös mieslukijalle.

Tätä, kuten en edellistäkään, olisi itse valinnut, ellen olisi huomannut siitä jostain lehdestä innoittavaa arvostelua. Huomaan tämän lukupiirin myötä olevani kirjoissani varsin valikoiva, jopa nirso. Siispä varsin opettavaista saada lukea kirjoja, joita ei itse tulisi valinneeksi.

Kiitos Karoliinalle raikkaasta kirjavalinnasta. Suomalaista tosiaan tuli nyt joukkoon, vaikka itsekin aluksi epäilin (kuten muutkin täälä), että lieneekö kirjailija suomalainen tai suomeksi kirjoittanut.

Minä taas komppaan Tiinaa siinä, että myös minua ärsytti kirjailijan kommentit aivan tolkuttomasti. Aina kun pääsi vähän vireeseen ja tarina juoksuun, se keskeytyi kovin opettajamaiseen sävyyn tyyliin: ”Mutta eikös tähän aikaan kuitenkin ollut niin, että…”. Ja sitä seurasi aina katkos juonessa, kun Karin alkoi selittää vastaustaan kirjailijalle. Minun kohdallani se rikkoi tunnelmaa ja tosiaan se alleviivattu opettaminen oli ehkä kaikken ärsyttävintä. Jutut olivat kuitenkin aina sellaisia, että niitä olisi voinut ujuttaa tekstiinkin ilman erillistä painottamista. Mutta siis niin nämä mielipiteet jakautuvat!

Karoliina pohti 14-vuotiaan aikuismaisuutta, jota itsekin mietin jossain vaiheessa. Silti päädyin siihen, että Karin kertoi tarinaansa vuosikymmeniä iältään vanhempana (tai haamuna, miten nyt vaan), jolloin samaa 14-vuotiaan höpötystä ei välttämättä kykene enää jakamaan, vaan katsoo tilannettaan väkisinkin aikuisemmin silmin. Ovathan toki tapahtumatkin olleet varsin erilaisia ja vaativampia kuin nykyajan nuorille. Tai no, riippuu tietenkin näkökulmasta.

Minäkin kiinnitin huomiota seksikohtauksiin siksi, että ne olivat usein jotenkin irrallisia muusta tekstistä ja jotenkin kerskailun luonteisia, paitsi eivät tietenkään seksuaaliseen väkivaltaan liittyvät. Jotenkin kappale tuntui silloin tällöin päättyvän ”Sitten me parittelimme / lemmiskelimme molempia miellyttävään tapaan”, mutta ei istunut muutoin tekstiin.

Niinpä, hyvä että Stellalta löytyi tarkempaa tietoa noista teloitusjutuista! Itsekin olen historiaa lukenut viimeksi lukiossa, ja siitä on jo kymmenisen vuotta.

Totta, Karoliina, ei niitä seksikohtauksia olisi tarvinnut kuvailla. Ainakaan kaikkia, mm. sitä siellä niityllä tapahtunutta.

Löysin muuten netistä Hesarin arvostelun tästä kirjasta, ja siinäkin kritisoitiin mm. seksikohtauksia. Kriitikko ei esimerkiksi ymmärtänyt sen Kaarinan ja Annan lesbosuhteen tarpeellisuutta kirjassa. Muakin se kohta häiritsi, kun se tuli jotenkin puun takaa. Toisaalta kirjassa vihjailtiin myös Erikin ja Gertin suhteesta. Onkohan nämä jutut laitettu kirjaan siksi, että kirjailija on halunnut ympätä nykyajan kirjoille (näköjään) pakollisen homoseksuaalisuuden mukaan tarinaan? Vai löytyykö historiasta tosiaan jotain viitteitä, että joko Erikillä tai Kaarinalla olisi ollut homoseksuaalisia taipumuksia?

Mielenkiintoista pohdintaa! Stellan kertoma näkökulma ruumiin silpomisesta myöhemmän vaelluksen estämiseksi käy järkeeni. Ja kyllä kuittaan Karoliinan ajatuksen ihmisluonteen samankaltaisuudesta kautta aikojen, vaikka ei se ole kovin imartelevaa.

Kylläpä tästä lukupiiristä ja näistä kirjoista popsahtelee mielenkiintoisia ajatuksia, kuin plussapalloja ikään. Historian opintoni rajoittuvat lukioaikaan (josta on totisesti vuosia vierähtänyt), ja silloin koin aiheen enemmänkin juuri sotien ja hallitsijoiden pitkäpiimäisiksi luetteloiksi. Selvästikin on syytä tuulettaa mielipiteitäni!

Mielenkiintoista pohdintaa! Stellan kertoma näkökulma ruumiin silpomisesta myöhemmän vaelluksen estämiseksi käy järkeeni. Ja kyllä kuittaan Karoliinan ajatuksen ihmisluonteen samankaltaisuudesta kautta aikojen, vaikka ei se ole kovin imartelevaa.

Kyläpä tästä lukupiiristä ja näistä kirjoista popsahtelee mielenkiintoisia ajatuksia, kuin plussapalloja ikään. Historian opintoni rajoittuvat lukioaikaan (josta on totisesti vuosia vierähtänyt), ja silloin koin aiheen enemmänkin juuri sotien ja hallitsijoiden pitkäpiimäisiksi luetteloiksi. Selvästikin on syytä tuulettaa mielipiteitäni!

Annika, seksikohtaukset olivat tosiaan aika yksitotisesti kuvattuja, mutta minua jotenkin enemmän häiritsi se, että niitä piti ylipäätään kuvailla. Heh, tästä saa nyt kuvan, että olen hillitön tiukkapipo, mutta minusta ne vain eivät istuneet kirjan muuhun tyyliin. Ikään kuin kirjailija olisi itsekin hävennyt niitä ja ohittanut kuvailut mahdollisimman pikaisesti.

Marja, jatkan väitettäni, että ihminen ei hirveästi ole muuttunut vuosisatojen kuluessa. Vaikka suurimmassa osassa länsimaita teloituksia ei enää suoriteta valtion toimesta, perverssilläkin väkivallalla riittää katsojia esimerkiksi netissä, ja monissa muissa maailmankolkissa tappaminen on edelleen virallistakin viihdettä.

Ajattelen itse, että ihmiset olivat ennen yhtä julmia – tai lempeitä – kuin nykyisinkin. Ja väkivalta oli silloinkin myös viihdettä, sillä hirttäjäisiä ja muita teloituksia kokoonnuttiin usein katsomaan koko perheen voimin ja oikein eväät mukana.

Hauskaa, Tiina, että olitte juuri Turun linnassa! Ja hauskaa myös, että sinä et pitänyt kertojan kanssa keskustelleesta äänestä, niin emme sentään ole tylsästi ihan yhdessä rintamassa sen suhteen. 🙂

Minun muistikuvani kulttuurihistorian luennoilta on sellainen, että juuri teilaus kirjan mukaisesti kuvattuna oli se karmein rangaistus. Paljon pienempi tuomio oli julkinen mestaus, hirttäminen, keittäminen tai polttaminen roviolla (noidaksi epäilty).

Sen ajan logiikka oli siinä, että uskottiin erittäin vahvasti kuolemanjälkeiseen elämään. Kun ruumis sitten ruhjottiin, hakattiin palasiksi (pää poikki jne.) ja jätettiin raatolintujen nokittavaksi, ei tuonpuoleisesta elämästä oikein varmaan ollut enää nauttijaksi. Se juuri teki tästä niin kovan rangaistuksen ihmisten mielissä, kun ei päässyt ehjänä taivaanportteja kolkuttelemaan. ”Pientä” peloittelua… ja kansalaiset pysyivät nöyrinä.

Toinen näkökulma on se, että tällaisilla julkisilla tappotuomioilla osoitettiin myös kuninkaanvallan auktoriteettia alamaisille.

Kuten Annika kertoi, minäkään en ensin pitänyt kirjasta lainkaan, mutta tarina vei kun veikin mukanaan ja luin sitä loppujen lopuksi innokkaasti. En ole koskaan välittänyt suuremmin tämäntyyppisistä historiallisista rakkausromaaneista, vaikka nuorena tulikin luettua Angelikat.. Kaari Utrioltakin on tullut luettua vain yksi kirja. Mutta nyt voisin lukea lisääkin tätä lajityyppiä.

Mukava yhteensattuma oli että olin perheen kanssa vieraillut Turun linnassa juuri ennen kun aloitin kirjan, joten oli helppo kuvitella linnaympäristöä ja elämää siellä.

Minua kyllä ärsytti suunnattomasti kertonjanääni kirjassa! Erityisesti se kuinka kommentit oli jotenkin korostetun nykykielisiä. Ja Märta-kunkku oli mielestäni kammottava nimitys! 🙂 Silti on myönnettävä että välikommetit ja ”haastattelumaisuus” jollain lailla kevensi kirjaa.

Kirjan luettuani tuntuu että on suorastaan pakko etsiä muunkinlaista (enemmän historiallisiin faktoihin pohjautuvaa) tietoa Karinista, ja Waltarin teos on saatava käsiin tietenkin myös. Kirjailijalla on loistava mielikuvitus ja hän on kyllä mainiosti elävöittänyt saatavilla olevia faktoja ja hauskasti muunnellutkin niitä – kuten päähenkilö pariinkin otteeseen selvitti; osa tapahtumista on tapahtunut niin salassa ettei niistä historiankirjoituksetkaan tiedä!

Mukava lukukokemus!

Oli aika julmia teloitusmenoja, joo. Mun käsityksen mukaan joku teilaus oli kuitenkin yleinen teloitusmuoto tuon ajan Euroopassa. Tuskin sitä pidettiin mitenkään erityisen julmana tuolloin, vaan se oli pelkästään rangaistusmuoto. Ihmisten moraalikäsitykset näemmä muuttuu. Ja ehkei väkivaltaviihde tosiaan ole nykyajan juttu… erona on vain, että nykyajan väkivaltaviihde on (pääasiassa) fiktiivistä, kun taas tuolloin ennen se oli totta.

Karoliina pohdiskeli alustuksessaan ihmisten pysyvän aikojen läpi samankaltaisina. Se voi pitää paikkansa. Tämän päivän tavan tallaajan on kuitenkin vaikea ymmärtää tuon ajan käytöstapoja. Erityisesti ihmishengen vähäarvoisuus ja nuo ällöttävät teloitusmenot kavahduttavat. Kertokaapa asiaan paremmin perehtyneet, miksi noin toimittiin. Onko väkivallan lukeminen viihteeksi sittenkään vain nykyajan ilmiö?

Kiitos munkin puolesta tästä kirjavalinnasta! Oli oikein kivaa lukea esikoiskirja suomalaiselta naiskirjailijalta.:) Ja varjokirjaakin odotan innolla, Waltaria lukee aina mielellään.

Täytyy sanoa, etten pitänyt kirjasta aluksi lainkaan. Sitten jollain jännällä tavalla jäin siihen koukkuun. Luku-urakan päätteeksi olinkin jo täysillä sitä mieltä, että kirja oli hyvä ja viihdyttävä. Kirjailija on kyllä tehnyt töitä tutkiessaan Kaarina Maununtyttären taustoja. Lisäksi hän saa jollain käsittämättömällä tavalla muokattua historiallisista aineksista kiinnostavan viihderomaanin.

Olen samaa mieltä kuin te: kerrontaratkaisu on jännä ja raikas. Mietin aluksi, liittyykö se kirjailijan taustaa käsikirjoittajana (kirjasta olisi aika helppo muokata leffaversio). Toisaalta kertojan ja kirjailijan dialogi sopi yllättävän hyvin romaaniin – varsinkin kun kirjailija puuttui sanomisillaan Karinin sanomisiin ja kyseli hauskasti lisää.

Sitä Jaakko Ilkka -juttua osasin jotenkin odottaa, mutta Anna-palvelustytön tarina oli tosiaan vähän töksähtävä. Olihan siitä jotain viitteitä kirjan alkupuolellakin, ettei Anna pitänyt Karinista (mm. jotkut katseet), mutta että Anna suorastaan vihasi Karinia… Outoa ajatella, varsinkin, kun he harrastivat seksiä Annan aloitteesta. Traagisella tavalla hykerryttävä muuten se Annan loppu: kuinkahan moni kirjan lukija haluaisi mennä tonkimaan Liuksialan kartanon raunioita ja selvittämään, onko kellarin seinään muurattu nainen?

Minäkään en oikein ymmärtänyt Gustaf-pojan hahmoa, enkä varsinkaan Karinin suhtautumista poikaan. Hän päästi Gustafin Juhahan miesten matkaan jotenkin oudon helposti, panematta juuri lainkaan vastaan. Samoin hän suhtautui aika tyynesti tietoon siitä, että Gustaf oli elossa. Eikö moni äiti olisi pakahtunut onnesta ja etsinyt pojan välittömästi käsiinsä? Luulisi, että Karin olisi myöskin ollut kiinnostunut poikansa Venäjän seikkailuista, mutta hän vain totesi tämän kuolleen ehkä jossain kylässä. Kenties tämä on pieni vihje Karinin tietynlaisesta kylmyydestä?

Erikin hahmo oli minusta tosi mielenkiintoinen. Karin kuvasi henkisesti kovin epävakaan kuninkaan suht tervejärkisenä. Johtuikohan tämä rakkaudesta, vai hänen halustaan ajatella Erikiä tervejärkisenä? Täysissä järjissään ollut tuon ajan kuningas olisi tuskin nainut maalaistyttöä. Toisaalta, Karinin kertomuksesta päätellen, Erikin hulluus rajoittui elemmän työ- kuin perhe-elämään.

Inhosin muuten niitä kirjan seksikohtauksia! Ne oli kuvattu niin banaalisti, tyyliin ”parittelimme siellä niityllä”. Mitä te muut niistä ajattelitte? Toisaalta, seksikohtausten kuvaus oli kyllä täysin Karinin tyylistä.

P.S. Hiffasin kirjan nimen merkityksen Karoliinan tapaan vasta kirjan lopussa. Hauska sanaleikki!:)

Jännää, että tekin kaikki piditte tuosta kertojaa kommentoivasta äänestä ratkaisuna. Nettiä selailemalla tuntuu, että tyyliä on lähinnä kritisoitu, ja ihmettelinkin jos lienen ainoa, jota se miellytti. Ja Marjan tapaan myös minuun iski tuo kirjailijan toimesta tapahtunut Karinin ”komentaminen”, hihii. Karin äänenä oli selkeästi mielestäni vanha, arvokas matriarkka, jonka ei tarvitse enää yrittää miellyttää ketään ja joka värittää tarinoitaan, jos häntä sattuu huvittamaan.

Niin, ja mielenkiintoista oli myös tuo historiallisten totuuksien kyseenalaistaminen ja lukijan haastaminen! Minulle se antoi kirjailijasta älykkään ja epäegoistisen kuvan.

Samoin kuin Arja ihmettelin ja ihastelinkin frillakäytäntöä. Onhan siinä paljon julmaa ja epäromanttista, mutta kyllä naiselle – ja tämän lapsille – oli aika hyvä elämä pedattu, jos frillaksi pääsi. Kaikista eduista huolimatta on kamala ajatus, että lapset ja äidit on erotettu toisistaan, mutta ehkä kiintymys ei ollut niin voimakasta, kun välissä oli lähes ympärivuorokautisia lastenhoitajia ja imettäjiä.

Samaa mieltä olin siitäkin, että palvelustyttö Annan tarina oli vähän tönkkö, ja Jaakko Ilkka -juttukin kovin irrallinen. Uskon kyllä, että jälkimmäinen on tehnyt mieli keksiä kirjaan mukaan, jos oikeastikin pitää paikkansa se, että Ilkka säästi Liuksialan ympäristön muulta tuholta.

Marja, minäkin tarkistin heti alkumetreillä, onko teos kirjoitettu alunperin ruotsiksi, vaikka olin aika varma, ettei ole! En muista enää, mikä kohta erityisesti sai minut sitä epäilemään, mutta ehkä tartuimme johonkin samaan yksityiskohtaan? Olisikohan se kohdallani liittynyt nimitykseen ”Märta-kunkku”, joka kuulostaa mielestäni epäonnistuneelta käännökseltä.

Kivaa, kun teitäkin kiehtoo lukea Waltarin varjokirja! Puntaroin kauan sen ja Pirjo Tuomisen Kaarina Hannuntyttären (Tammi, 1999) välillä, koska olisi ollut myös mielenkiintoista lukea enemmän Karin Hansdotterista ja hänen suhteestaan Johaniin eli Juhana-herttuaan. Hansdotteristahan ei tässä Forsgrenin teoksessa annettu järin mairittelevaa kuvaa. Molemmista naisista on olemassa myös kiinnostavan oloista tietokirjallisuutta, toivottavasti löydän aikaa tutustua siihenkin!

No niin. Nytpä saatiin sitten, mitä vinguttiinkin: suomalaista laatua ja naiskirjailija ja vielä esikoisromaani. Kolmen kertainen kiitos ja eläköön, Karoliina!

Olipa mukava romaani. Ja hauska lähestymistapa historialliseen aiheeseen. Tällainen Carita Forsgrenin (s.1968) keskusteleva ja kommentoiva tyyli Karin Månsdotterin (s.1550, hih!) kanssa oli viehättävää ja raikasta. Tätä kirjaa voisi suositella vaikka teini-ikäiselle pissikselle, joka karttelee kaikkea vähänkin historiaan liittyvää. Kyllä varmaankin jaksaisi kirjan lukea, ja saisi samalla melkoisesti ihan faktatietoakin naisten elämästä 1500-luvun jälkipuoliskolla.

Enpä keksinyt tuota kirjan nimen sanaleikkiä; hyvin hiffattu, Karoliina.
Minulla on tapana riisua kirjan suojapaperi heti alkajaiseksi pois, ettei se räntsäänny lukiessa, joten ”Kolmen kuun kuningatar” -nimi vaipui unholaan, ja muuntautui aivolohkossani Kolmen k:n kuningattareksi. Siitä työstyi sitten kolmen kruunun kuningatar, eli viittaus Ruotsin tre kronoriin, heh. Nyt on kaunis suojapaperi taas paikallaan, ja kyllä verhon takaa pilkistävä käsi herättää monenlaisia mielikuvia minussakin. Marjan toteama ”salaisuuksien verhon raottaminen” on osuva. Kuninkaan linnoissahan oli niitä salaa kuuntelevia kätyreitä ja juonittelija-akkoja nurkissa ihan konkreettisesti. Vertauskuvanakin ”salaisuuksien verho” toimii hyvin tätä kirjaa kuvaamaan.

Tämä oli oikein mukavaa lukemista, näin loman alkajaisiksi. Sellainen hyvän mielen kirja. Onnittelut taas kerran yllättävästä ja onnistuneesta valinnasta, Karoliina! Kansi on kaunis, liekö siinä kysymys salaisuuksien verhon raottamisesta.

Mielestäni oli erityisen huvittavaa, kun kirjailija muutaman kerran huomautti Karinille tarinan värittämisestä. Virkistävä kirjoitustapa, kommentteja oli juuri sopivassa määrin. Enempi olisi saattanut häiritä keskittymistä.

Kieli ei minua häirinnyt. Muutaman sivun luettuani tosin piti tarkistaa, onko kysymyksessä käännös ruotsin kielestä. Tarina vei sitten mukanaan, olihan se kuitenkin nykyaikaisesti kirjoitettu.

Karinin elämä Erikin jälkeen oli ehkä hieman ylimalkaisesti kuvattu. Kirjasta olisi muutoin saattanut tulla liian pitkä. Ihmettelin kovasti, miten hän sai Tukholman-reissun ylipäänsä toteutettua, mutta kirjan lopussahan se sitten selvisi, että hameissa oli koko matkan kulkenut pieni jemma. Gustaf-pojasta en oikein päässyt minkäänlaiseen selvyyteen. En olisi pannut pahakseni, vaikka tarina olisi ollut hieman laajempikin, olenhan suuri pitkien kirjojen ystävä.

Kutkuttavaa oli myös se, että paikka paikoin itsekin arvelin, että noinkohan asiat tosiaan olivat. Mutta kirjoitustyyli jo antaa anteeksi pienet ylilyönnit, viihde viihteenä. Lopussahan kirjailija haastaa koko Karinin tarinan. En voi olla lukematta Waltarin versiota! Pidin sitä jo eilen kirjakaupassa kädessäni, mutta päätin kuitenkin hakea kirjastosta.

Ja tämä on taas niitä kirjoja, joita uskaltaa suositella. Hyvä, mutta ei henkilökohtaisesti liian koskettava.

Kiitos Karoliina, että kerroit selityksen kirjan nimeen. Ihmettelin ja odottelin, milloin se selviäisi minulle, odotin jotain ”Kolmen kuun linnaa” tms.

Minäkin pidin keskustelumuotoisista välikysymyksistä. Ajattelen sen olleen kirjailijan työtä helpottavan kikan ja helpottaa myös lukijaa, joka tämän päivän perspektiivistä katselee 1500-lukua.

Kolmen kuun kuningatar on korkeatasoista viihdettä, joka innoittaa tutkimaan lisää Erikin ja Kaarinin tarinaa. Kirjapiirimme vetäjälle kiitos varjokirjan valinnasta ! Valtarin teosta en ole lukenut (löytyyköhän puolisoni kirjahyllystä?), mutta tulen sen takuulla tekemään.

Ajatelkaa kuinka tavoiteltavaa oli päästä aatelismiehen tai muun korkea-arvoisen miehen frillaksi eli esiaviolliseksi vaimoksi. Kaarinin kohdalla systeemi vähän poikkesi, koska hän yleni vihityksi vaimoksi. Lasten kohtalona oli silloin äidistä erottaminen ja se tuntuu surulliselta. Systeemi lienee ollut ihan toimiva ja antoihan se myöhemmin entiselle frillalle päästä hyviin oloihin, kun hänet naitettiin vakavaraisen miehen kanssa.

Kirja oli aika runsas ja paikka paikoin minun oli jälleen kerran vaikea pitää lukua siinä esiintyneistä henkilöistä. Palvelustyttö Annan tarina ei mielestäni oikein ”istunut”, ihan kuin hänen loppunsa olisi jälkeenpäin perään paiskattu.Jaakko Ilkka ei myöskäänei sopinut kuvioihin, eikä ainakaan sänkykohtaus Kaarinin ja Jaakon välillä.

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *