Bo Carpelan: Kesän varjot

Suljettu aika, avoimet ovet

Bo Carpelan sulkee ajan kelloon ja avaa kaikki ovet muistille, koska muistot kuuluvat tulevaisuudelle. Hävettää, nolottaa kuitenkin, päivä ainakin on väärä. Ei kai siitä pääse kokenutkaan tekijä irti, että kirjan julkistamispäivä on aina juhlapäivä, uteliailta urkkijoilta suojattu, syvästi henkilökohtainen.

Bo Carpelan sanoo ensimmäiset arvostelut jo lukeneensa ja tyytyväinen olleensa. Onnittelupuheluihinkin on vastattu, joten »juhlapäivä on ohi nyt. Seuraava haastattelukin on vasta perjantaina. Kyllä tässä ehtii.»

Hän ei ole vielä päässyt pitelemään käsissään uusimman romaaninsa Berg suomenkielistä laitosta Kesän varjot, arvelee kirjapaketin ehkä iltapäivällä saavansa. Päivän läikähtävin hetki on sittenkin vielä edessäpäin.

Edellinen romaani Benjamin ilmestyi 1998. Tämän uuden romaanin odottamiseen on lujasti pultattu lause »kahdeksan vuoden hiljaisuuden jälkeen». Odotus on saatu kuulostamaan siltä kuin kirjailija olisi nämä vuodet taistellut demoneitten kanssa pimeässä kellarissa. Carpelanista sellaista ei huomaa.

Ei sitä voi huomatakaan. Kirja oli valmis jo viime vuoden keväällä, puolitoista vuotta sitten. »Se on viides versio. En ole koskaan aikaisemmin kirjoittanut niin montaa. Siivosin alun perin yli 300-sivuisesta käsikirjoituksesta kaiken selittämisen, tulkinnan, analyysin ja rönsyilevät adjektiivit.»

Carpelanin teksti on aina lähtenyt liikkeelle kuvasta. Nyt se kuva on ollut talo, ja siihen kuvaan kuin kaksoisvalotuksena liittyvät muistikuvat huoneissa ja pihapiirissä liikkuvista lapsista.

Romaanin päähenkilö onkin talo, Maskussa ollut Ohensaaren kartano, joka 1960-luvun lopulla purettiin. »Tunnen talon, tunnen sen 20 huonetta. Vietin siellä 30-luvun kesiä. Axel (romaanin Axel päähenkilö) liikkui tässä kartanossa. Muistikuvani ovat terävät.» Carpelan siirtää 1930-luvun henkilökohtaiset muistikuvansa fiktiivisten henkilöiden kautta kesään 1944 ja romaanin minäkertojan Matiaksen paluuseen Bergin kartanoon kesällä 1999.

Oikeutta ja taikuutta

Carpelan tekee jotain taianomaista, josta lukijalla syntyy kevyen, läpivirtaavan huimauksen tunne. Ensin tunnit sulkeutuvat seinäkelloon ja sitten kysymys missä on se aika, joka meidät erottaa ei enää olekaan teoreettinen, se muuttuu todeksi. Kertomuksen aika vaihtaa tasoja kadehdittavalla (kai oikeista asioista saa olla kateellinen) tavalla, joskus jopa kesken lauseen, aina kuitenkin ilman notkahdusta, ilman kynnystä, johon kompuroisi.

»Oli tehtävä oikeutta, kerrottava ihmisistä, joiden kuva sodasta oli lapsen korvin kuultu kuva. Realistinen kuva. Onko realismia edes olemassa?»

Carpelan halusi romaanistaan rakennuksen, »niin selkeän ja tukevan kuin mahdollista. Sitä ei tehdä hyvillä ajatuksilla vaan sanoin.»

Carpelanille romaanissa ei ole tarkoitusta. Hän haluaa kertoa niin konkreettisesti kuin mahdollista, ilman suuria symboleja. Kertoa hiljaisuudesta, jättää lukijalle riittävästi marginaalia, saada kerrotuksi jotain enemmän kuin on sanoja riveillä, tavoitella »kokonaisuutta, joka on suurempi kuin osiensa summa, niin että kaksi plus kaksi olisikin viisi. Todellisuus on isompi kuin todellisuuden rajat. Tapahtuu asioita, joille ei ole selitystä.»

Entä jos se, mitä on olemassa, onkin yksinkertaisempaa kuin luulemmekaan? Helpompaa omaksua, jos emme aina etsisi päämäärää ja tarkoitusta? Jos vain kunnioittaisimme enemmän kaikkea selittämätöntä?

Tiedossa ei ole, miten klassikot taiteessa syntyvät. Yhtä vähän tiedetään, miten ja miksi jostain muistinsirusta voi syntyä oman elämän klassikko.

Carpelan kirjoittaa muistiaistillaan, mutta nyt hän antaa ehkä vieläkin selkeämmin kuin aikaisemmin muistin olla rauhassa. Sen avulla ei yritetäkään luoda syiden ja seurausten ketjua, muistista ei tehdä todistajaa, merkityksien löytäjää. Carpelanille muistot ovat tulevaisuutta varten.

»Muistot eivät ole staattisia, nekin muuttuvat. Minä en halua todistaa mitään. Lukijat hoitavat johtopäätökset. Romaanin ihmiset eivät esitä mitään, he eivät puolustaudu, heidän repliikkinsä kertovat.»

Matias tekee matkan Bergiin ja muistoihinsa, koska ei ikääntyessään halua ulkoistaa itseään omasta elämästään. »Matka on hänelle välttämätön, on välttämätöntä päästä irti talosta, syyllisyydestä ja kuoleman kuvasta, vanhan evakkomiehen kuoleman kohtaamisesta. Matias on yksinäinen mutta avoin vielä rakkaussuhteeseen, kuten sitten tapahtuukin. Minua askarrutti pitkään romaanin loppu. Sentimentaalisuuttako?»

Lapsuudessa on kaikkea liikaa

Siellä, missä muisti etsii lapsuutta, siellä myös sentimentaalisuus leikkii kuurupiiloa. »Lapsuus on käsite, joka vetää liiallisuuksia puoleensa. Kaikkea on ollut liikaa, pelkoa, ahdistusta, liikaa iloa.»

Carpelan ihmettelee, kun ei ihmettelemisestä irti pääse, viihteen määrää ja viihtymisen pakkoa. »Ikävystyminen on lapselle tuttu juttu. Kun vartumme, yritämme kaikin tavoin päästä siitä irti. Hiljaisuus on vaarallista, yksinäisyys on vaarallista. Sitä on äkkiä juostava karkuun viihteen suojaan.»

»Odotan, että jonain aamuna televisio alkaa valua verta ja aivonesteitä. Siinähän olisikin teemaa surrealistiseen proosaan. Olisiko sellaisen kirjoittaminen vielä mahdollista? En tiedä.»

Surrealismista ei ole jälkeäkään Bergin saunassa, jonka suojaavasta lämmöstä lukijankin on vaikea luopua, tekee niin mieli jatkaa kohtaamista ilon kanssa:

Kostean koivuvihdan tuoksu täyttää saunan. Ilo on olemassa, pienissä asioissa, tuoksuissa, maisemassa, lohdutuksessa ja hyvissä muistoissa. Täällä me kohtasimme, Elna ja minä, ilman vaatimuksia, aivan luonnollisesti ja kuumasti. Ja erosimme, ilman tuskaa, ilman vaatimusta uusista kohtaamisista. Pieni ikkuna huurtuu. Maailma on ulkopuolella, minä olen sisäpuolella. Hitaasti, hitaasti valutan viileää vettä pääni ja hartioitteni päälle, kuin kasteessa.

»Minäkin pidän», Carpelan sanoo, »saunakohtauksesta. Kaikki on äkkiä tasapainossa, yhtäkkiä. Ihana kokemus, jota ei voi selittää.»

Sonja, kuoleman kutsun jo saanut ja sen kuitannut, tekee muuttoa elämänsä talosta huone huoneelta, mutta ei hänkään selitä. Sonja arvioi värikkään elämänsä kokemuksia kuin tarpeettomina pois heitettäviä esineitä. Viisauksia? Ainoa mikä pätee on että antaa vähän lämpöä kanssaihmisilleen. Jos on mistä antaa.

Yliherkkyyttä tämänkaltaisille lauseille tai ei, mutta tämä jo kuulostaa kaikesta julistamisesta kieltäytyvän Carpelanin manifestaatiolta. »Ehkä se on jonkinlainen yhteenveto. Elämältä ei pidä vaatia liikaa. Ei ainakaan enempää kuin itse voi antaa.»

Ikävä ajatus, elämä on lyhyt

Bergissä tunnit sulkeutuvat seinäkelloon, mutta pihat pysyvät avarina, tilat auki komeroista kammareihin, ullakolta talon alisiin. Se tila, missä Carpelan on lyyrikkona, kääntäjänä ja prosaistina seitsemänä vuosikymmenenä liikkunut, on muuttunut, vaikka muutosta onkin vaikea sanallistaa.

»On tapahtunut selkeytymistä. Värit eivät ole niin huutavia, huoneet ovat siistejä, esineiden määrä on vähentynyt.»

Ideaalina tilana Carpelan näkee valkoisen huoneen, jossa on sänky, pöytä ja kirjoituskone, ikkuna katseen kauaksi kulkea. Hän kuitenkin ravistautuu nopeasti irti ideaalihuoneestaan, jonka pelkistyminen alkaa symboloida lyyrikoille tuttua »sanattoman laulun ongelmaa».

»En aio jatkossakaan jäädä kirjailijaksi kirjailijan huoneeseen. Otan paljon irti kuvataiteista, grafiikasta, valokuvista, musiikista.»
Kesän varjot tarjoaa leijumisen, ei juuttumisen kokemuksen. Liian myöhäistä on olla näkemättä ettei mikään ole liian myöhäistä. Vai mitä. Liian myöhäistä on se, että juuttuu kiinni johonkin.

Carpelan täyttää ensi vuonna 80 vuotta. Helpoin tapa »on juuttua ikäänsä. Kalkkeutua. Alkaa ajatella, että kaikki oli paremmin ennen. Jähmettyä ja antaa suvaitsevaisuuden rapistua. En ole sentimentaalinen, melankolinen kyllä. Elämä on lyhyt. Ikävä ajatus. Näin se vain on. Olisi mukava nähdä, miten lapsenlapset pärjäävät. Jospa pysyisi  elävänä niin kauan kuin elää.»

»Vanhalla kirjailijalla on kaksi vaaraa. Itsekritiikki nousee niin korkealle, että se johtaa vaikenemiseen. Tai sitten itsekritiikki, mikä on vielä vaarallisempaa, häipyy kokonaan.»

»Runon tärkeys on säilynyt, ehkä kokoelma vielä. Näköpiirissä on myös Vergilius ja Horatius, Marginalia kakkonen.»

Palattuaan Bergistä kaupunkiin tuntojensa mainingeissa Matias nousee raskaissa ja pimeissä portaissa naapurinsa Nanin oven taakse. Avautuvan oven takana tulvii valo.

Turhaan huolehdit Bo. Kuva ei ole sentimentaalinen, se on kipeä. Olihan Nanin sylin lepoa muistellut Matias ehtinyt matkansa aikana jo kysellä, montako pientä hetkeä yksinäinen sydän kestää?

Kursivoidut kohdat ovat lainauksia romaanista Kesän varjot.

Teksti: Risto Lindstedt/ SK

 

Bo Carpelanin suomennettuja romaaneja:

  • Kaari. Suom. Helena Anhava. Otava 1979.
  • Myöhäiset äänet. Suom. Kyllikki Härkäpää. Tammi 1974.
  • Kulkeva varjo. Suom. Kyllikki Villa. Otava 1978.
  • Muistan, uneksin. Suom. Kyllikki Härkäpää. Otava 1980.
  • Axel. Suom. Kyllikki Villa. Otava 1987.
  • Alkutuuli. Suom. Kyllikki Härkäpää. Otava 1993.
  • Benjamin. Suom. Kyllikki Härkäpää. Otava 1998.
  • Kesän varjot. Suom. Oili Suominen. Otava 2005.

Comments

Teksti: Plaza
Avainsanat: Bo Carpelan, Kesän varjot

Kommentit

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *