Arto Luukkanen: Suomi Venäjän taskussa

Arto Luukkanen: Suomi Venäjän taskussaTapaus Susiluoto

Tutkija Ilmari Susiluodon savustaminen ulkoministeriöstä liittyi presidentti Ahtisaaren avustajakunnan alasajoon, kirjoittaa Arto Luukkanen kirjassaan.

Suomen ulkoministeriö oli Kekkosen ajan Suomessa presidentin hallussa. Ulkoministerit vaihtuivat mutta ulkopolitiikkaa suvereenisti johtava presidentti pysyi paikallaan ja päätti myös tärkeimmistä virkanimityksistä ministeriön johdossa. Virkamiesten rooli ja toimintaympäristö oli tänä aikana myös monella tavalla rajattu. Etenkin suhteessa Neuvostoliittoon ulkoministeriö oli varpaillaan ja varjeli sanomisiaan pienimpiäkin yksityiskohtia myöten. Ulospäin annettujen lausuntojen piti olla tarkistettuja ja presidentin linjaa noudattelevia.

Tie ulkoministeriön palvelukseen kulki yleensä karrieeriuran kautta mutta oli myös muutamia poikkeuksia. Näitä olivat asiantuntijat, joiden roolina oli tukea esimerkiksi Venäjän tuntemuksessa ja sieltä tulevan informaation analysoinnissa. Eräs näistä harvoista oli Ilmari Susiluoto, joka tuli UM:n palvelukseen vuonna 1982. Hän oli tätä ennen väitellyt sensitiivisestä aiheesta – systeemiajattelusta Neuvostoliitossa. Sensitiiviseksi aiheen teki se, että eräs tämän ajattelun kehittäjistä oli ”epähenkilö” – Leninin vihollinen A.A. Bogdanov.  Väitöskirja: ”The Origin and Developments of Systems Thinking in the Soviet Union” arvioitiin positiivisesti alan tärkeimmissä aikakausilehdissä (Alec Nove/Soviet Studies, Loren Graham /Russian Review). Juuri väitellyt tohtori kiinnitettiinkin UM:n kauppapoliittiselle osastolle heti tämän jälkeen.
Susiluodon uran tärkeimmät vuodet kuluivat UM:n ”pimennossa”. Ei-julkisten virkaraporttien lisäksi Susiluoto kirjoitti tieteellisiä artikkeleja systeemiajattelusta, sovietologiasta ja kybernetiikasta.

Niin pitkään kuin Susiluodon kirjoitukset oli tarkoitettu hyvin suppealle yleisölle, ei ongelmia ollut. Susiluoto oli mukana myös vuonna 1964 luodussa ”sovjetologisessa työryhmässä”, joka perustettiin Paasikivi-seuran ja Ulkopoliittisen instituutin (UPI) suojiin. Työryhmän kokouksiin osallistui parikymmentä suomalaista tutkijaa sekä ulkomaisia tutkijoita.

Ryhmän toiminnan tuloksena UPI kustansi monistesarjaa ”Sovjetologisia Tutkimuksia”, jossa pyrittiin tarkastelemaan Neuvostoliittoa monipuolisesti ja tieteellisesti.  Työ oli vaikea, sillä Neuvostoliitto leimasi siihen aikaan läntisen sovjetologian propagandaksi. Suomessa Neuvostoliittoa koskevan tutkimuksen julkaiseminen suurelle yleisölle oli silloin miltei mahdotonta.  Maassa, jossa Vankileirien Saaristo joutui sensuurin kouriin, ei kriittiselle Venäjä-tiedolle ollut sijaa. Oli ajan merkki, että tämän tutkimuksen annettiin 1970-luvulla kuihtua pois ja että kriittinen tieto pidettiin ministeriön suojissa.

Neuvostoliiton tuhoutuminen avasi ilmaisun ja ajatuksen vapauden myös UM:ssä. Nyt oli mahdollista sanoa ääneen kaikki se mitä suomettuneisuuden vuosina ei voinut kuvitella edes kuiskaavansa. Ilmari Susiluodon tavalliselle lukijalle tarkoitettu avaus tällä rintamalla oli vuonna 1999 ilmestynyt ”Pieni Karjalakirja”, jossa pohdittiin avoimesti ja kuitenkin lempeällä huumorilla Karjalan-kysymystä. Tässä Susiluoto kuitenkin rikkoi jo vanhentunutta pysyväismääräystä siitä, että UM:n virkamies ei saa puhua Karjalasta mitään. Susiluoto pyrki selviämään tästä kiellosta mainitsemalla kirjansa alussa sen, että Karjala-kirja ei edusta ministeriön näkemystä vaan on hänen omansa.

Jo tätä ennen Susiluoto oli herättänyt pahennusta julkaisemalla yhdessä Moskovassa kirjeenvaihtajina työskennelleiden toimittajien Anne Kuorsalon ja Martti Valkosen kanssa kirjan ”Jättiläinen tuuliajolla” (Edita, 1996). Se käsitteli tuhoutunutta Neuvostoliittoa ja uutta Venäjää sellaisena kuin se oli. Teos sai aluksi murskaava arvostelun Helsingin Sanomissa. Silloinen sosiologian opiskelija, Johan Bäckman, kyseenalaisti kritiikissään (HS 4.5.1996) kirjantekijöiden asiantuntemuksen ja ammattitaidon. ”Jättiläinen tuuliajolla” oli hänen mukaansa pinnallinen ja täynnä kauhistuttavan kielteisiä kuvia Venäjästä. Bäckmanin mukaan kirjoittajat ovat kehittäneet negatiivisuudesta oman taiteenlajinsa, jota hän sitten kutsui  ”jälkisuomettumiseksi”. Yleisön ja suurimman osan tutkijoista mielestä kirja ei ollut kuitenkaan niin huono kuin Bäckman antoi ymmärtää; onko kriittisyys russofobiaa? Oliko Tolstoi russofobi kun hän arvosteli Venäjän oloja?

Syntynyt lehdistösota kulminoitui tutkija Martti Häikiön (Kanava 6/96), puheenvuoroon, jossa hän totesi sen, että Neuvostoliiton ja Venäjän tuntemus, tutkimus ja siellä asuminen ei ole kirjantekijöille painolasti. Häikiö korosti epäilijöille sitä, että alueellisessa tutkimuksessa vain vuosikausien perehtymisellä voi saavuttaa tietämyksen, jolla pinnallisten kyselytutkimusten ja teorioiden takainen todellisuus avautuu. Häikiön mukaan Bäckmanin käyttämä termi jälkisuomettuminen oli epäonnistunut. ”Jälkisuomettuneiksi tulisi … kutsua lähinnä niitä, jotka pyrkivät myötäilemään Venäjän suurvalta-aseman palauttamiseen ja kommunismin valtaannousun valmisteluun osallistuvien henkilöiden näkökantoja.”

Ilmari Susiluodon varsinaiset ongelmat syntyivät kuitenkin 2000-luvulla, jolloin Putin tuli Venäjän ja Tarja Halonen Suomen presidentiksi. Susiluoto sai sinä vuonna valmiiksi kirjansa ”Työ tyhmästä pitää”. Kirja kertoi huumorista Venäjällä. Nyt mitta oli täysi. Ulkoministeriö halusi päästä eroon liian kirjallisesta työntekijästään. Susiluodolle ehdotettiin ensin sitä, että hän siirtyisi vapaaehtoisesti johonkin toiseen työhön. Paikaksi ajateltiin ulkomaalaisvirastoa, strategian laitosta tai UPI:n organisaatiota.

Liian suorasukainen tutkijamme ei kuitenkaan halunnut lähteä noin vain ja sen jälkeen prosessi koveni. Susiluodon haastattelun mukaan tässä vaiheessa aloitettiin varsinainen savustamisprosessi. Susiluodon mukaan tämän operaation takana olisi ollut silloinen ns. Itä-linja; silloiset UM:n mahtivirkamiehet. Susiluodon mukaan nämä painostivat häntä ja lähettivät hänelle meilejä, joissa hänelle suoraan ja mutkattomasti todettiin että ”mitä sinä täällä teet?”

Susiluoto valmistautui sen jälkeen oikeudenkäyntiin, ja siirsi kirjeenvaihdon UM:n kanssa lakimiehilleen. Tämän jälkeen savustus saikin sivistyneemmän muodon. Presidentin nimittämää vakituista virkamiestä ei voinut erottaa siksi, että hän käytti ilmaisunvapauttaan. Ainoastaan vakava virkavirhe olisi kelvannut erottamiseen.  Tilannetta pahensi myös se, että media sai vihiä tästä omalaatuisesta suuntukkimisyrityksestä; Susiluotoa ei voinut hiljentää äänettömästi. Maan tavan mukaan Susiluoto oli saatava sivuraiteille mutta kuitenkin hiljaisesti.

Susiluodon erottamisyrityksen takana on varmasti muitakin syitä. Pienin ei niistä varmaan ole se, että presidentti Ahtisaari käytti Susiluotoa apunaan suorien suhteiden luomiseen Moskovaan esimerkiksi Kosovon kriisin aikana. Tämä oli erityisen sensitiivistä siksi, että esimerkiksi Kosovoa koskevissa neuvotteluissa Suomi toimi välittäjänä. Susiluoto oli mukana näissä kiperissä ja maailmanrauhan kannalta tärkeissä keskusteluissa välillisesti; hän nouti Moskovasta Venäjän silloiset rauhanehdot ja oli mukana analysoimassa niitä. Suomen ulkoministeriö jäi tästä koko prosessista ulkopuolelle kuin rukkanen pakkaseen.

Kysymyksessä olisi ollut siten vanhanaikainen kosto. Susiluoto tuli karrieerin ulkopuolelta, ja kun presidentti vaihtui Haloseen, niin UM:n johdolle paljastui se, että oma asiantuntija oli toiminut Ahtisaaren apuna. Susiluodon suurin synti olisi ollut siinä, että presidentti oli ohittanut UM:n seraljin –  tämäkös harmitti. Kuvaavaa on se, että miltei kaikille Ahtisaaren avustajille kävi enemmän tai vähemmän huonosti. Alpo Rusi yritettiin leimata vakoilijaksi poliittisista syistä, Susiluoto siirrettiin Aleksanteri-instituuttiin (varmojen miesten valvontaan!), lehdistöpäällikkö erosi ja [Martti] Manninen joutui vaikeuksiin faksien kanssa. Tästä ”faaraon kirouksesta” selvisi ainoastaan Jaakko Kalela, joka sitten siirrettiin Tallinnaan lähettilääksi.

Susiluodon mukaan on todennäköistä, että koko operaation tarkoituksena oli päästä eroon Ahtisaaren avustajakunnasta. Prosessin lopussa Susiluoto sijoitettiin Aleksanteri-instituuttiin kuitenkin niin, että hänen statuksensa diplomaattina säilyi. Näytti myös siltä, että tarkoituksena oli vahvistaa Aleksanteri-instituuttia ja ajaa alas vuonna 1944 perustettua Venäjän ja Itä-Euroopan Instituuttia.

Kaikki tämä onnistui. Venäjän ja Itä-Euroopan instituutti yritettiin lopettaa ja kun eduskunta ei antanut sitä tehdä, sen status alennettiin virkamiestyönä. Ehkä Helsingissä ei ollut tilaa epäpoliittiselle Venäjän-tutkimukselle; ulko- ja turvallisuuspoliittisen puhunnan monopoli oli varmistettava omille miehille tieteen auktoriteetilla.

Kyseistä tapausta on myös pidetty ”klassisena” suomalaisen sananvapauden rajoitusyrityksenä – merkkinä 2000-luvun jälkisuomettumisesta.  Ilmari Susiluodon erottamisskandaali kertoo jotakin surullista maamme poliittisesta tilanteesta: elämme vieläkin Venäjän taskussa!

Teksti on ote kirjoittajan kirjasta Suomi Venäjän taskussa (Barrikadi). Kirjan aineistona on käytetty muun muassa Ilmari Susiluodon dokumentoituja haastatteluja.

Teksti: Arto Luukkanen Dosentti, Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimuksen yliopistolehtori, Maailman kulttuurien laitos, Helsingin yliopisto

 

 

[embed http://lukeminen.fi/kirjat/suomi-venajan-taskussa]

 

Comments

Teksti: Plaza
Avainsanat: Arto Luukkanen, Suomi Venäjän taskussa

Kommentit

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *