Anu Silfverbergin totuus

Ihmisyys, eläimet, kuolema. Kolumnisti, kirjailija Anu Silfverberg pohtii teksteissään isoja asioita. Mutta rakastaa pieniä: kesää, Kalliota ja kirjoittamisen vapautta.

Anu Silfverberg on myöhässä. Soittoni herättää hänet nukkumasta vastasyntyneen kanssa sängyltä. Pelkään rikkoneeni idyllin. ”Enemmänkin sammuimme”, Silfverberg lohduttaa, kun tapaamme kymmenen minuuttia myöhemmin kalliolaiskahvilassa.

Sen enempää ei Silfverberg halua puhua perheestään. Palaute kolumneista on usein hyökkäävää, keskustelupalstoilla mennään henkilökohtaisuuksiin. Kolme herkintä aihetta ovat maahanmuuttajat, eläimet ja naiset.

”Etenkin jos kirjoittaa persuista, tulee nimittelyä. Tämä on selvä ero muihin puolueisiin. Viime aikoina minua on nimitelty kommariämmäksi. Kommunisti on näemmä palannut haukkumasanaksi”, Silfverberg toteaa.

Parempi pitää ajatukset kesäisessä Kalliossa, kotikulmilla.

”Eilen makasin Lenin-puistossa lukemassa. Sitten on Arlan sauna ja Helsingin rannat”, Silfverberg listaa suosikkejaan.

Todelliset löylyt Silfverberg lyö kun hän tarttuu kynään. Esseeteos Luonto pakastimessa (Teos, 2010) koostuu seitsemästä teemasta: eläin, ihminen, koti, nainen, työ, jumala ja kuolema.

”Ne ovat asioita, jotka mietityttävät ja kiusaavat minua. Yritän käsitellä niitä ja etsiä niihin vastausta.”

Kokoelman ansio on, että Silfverberg ei saarnaa. Vaatii kylläkin. Ja väittää. Läpileikkaavia teemoja ovat vastuun kantaminen ja syyllisyydentunteet. Silfverbergiä ärsyttää se, että kaiken yltäkylläisyyden keskellä ketään ei saa kritisoida.

”Meitä syyllistetään ihan liian vähän! Vaikka elantomme on konkreettisesti revitty toisten ihmisten ja eläinten selkänahasta.”

Taas taitaa tulla yksi anarkisti-viherpiipertäjän leima otsaan!

”Pääkirjoituksissa kirjoitettiin vaalien jälkeen, että kun kansa on äänestänyt, tuloksesta ei saa valittaa. Mutta eikö demokratiaan kuulu se, että saa valittaa myös vaalien välissä eikä vain vaalikaudella?”

Niinpä.

Silfverbergin kokoelma on avoimen henkilökohtainen. Rehellisyydessä on kuitenkin riskinsä: omat käsitykset saattavat muuttua. Mutta sen kanssa pitää vain pystyä elämään, Silfverberg tuumaa.

”Jos kirjoittaisi varovaisemmin, tekisi tylsää tekstiä. Inhoan kun asioita ei sanota itsestä käsin. Esimerkiksi silloin kun vastustetaan jotakin siksi, että se on lapsille paha, vaikka se oikeasti ärsyttää aikuisia.”

Mieltymys rehellisyyteen näkyy myös Silfverbergin lukusuosikeissa. Lohtukirjailijoita ovat Vladimir Nabokov, Sirkka Turkka ja Hanif Kureishi.

”Kureishi kirjoittaa ihmisenä olemisesta ja saa lukijan uskomaan, että hän on rehellinen itselleen. Fiktiokin voi olla rehellistä.”
Sifverbergin ei silti ole ollut helppo kehittyä esseitiksi. Kirjassa hän luonnehtii tekstejään esseehköiksi.

”Se oli vähän niin kuin selittelyä luokan edessä omasta esitelmästä. Sanotaan, että tästä nyt tuli tämmöinen, kun nukuin niin myöhään”.

”Esseekirjan mielikuvaan kuuluu, että kirjoittaa asioista varmasti ja analyyttisesti ja ilmoittaa niistä oraakkelimaisesti. On lukenut aiheestaan kaiken ja on yleensä mies. Oli vaikea katsoa itseään peilistä ja ajatella, että esseisti se siinä.”

Mutta voihan essee myös etsiskellä ja kysellä! Analyyttinen kirjoittaminen ei tarkoita tunteiden ja henkilökohtaisten kokemusten poissulkemista. Ei ainakaan koskettaessa niin isoa asiaa kuin uskominen – tai uskonnottomuus.

Silfverbergille oli kaikkein vaikeinta käsitellä ei-uskomista, koska sen kokemusta on kovin vaikea jakaa. Silfverbergien käymät keskustelut ateismista ovat olleet niin vaikeita, että tekstin tekeminen oli välillä suorastaan epämieluisaa.

Vaikeaa tai ei, tekstin teko vetää puoleensa. Jos jokin essee olisi laadittava juuri nyt, mitä se käsittelisi?

”Vanhemmuutta. Miten siitä väitellään ja kiistellään, ja miten sitä sukupuolitetaan. Kaikilla on vanhemmuudesta joku mielipide”.

Tätä kypsytellessä Silfverberg työstää novellikokoelmaa, joka julkaistaan syksyllä. Hyllyllä odottaa myös keskeneräinen romaani. Syksyllä kolumnit Hesarin Nyt-liitteessä jatkuvat.

”Vaikka olen 36, mulla on koko ajan huoli että aika loppuu kesken”.

Comments

Teksti:Noora Valkonen
Avainsanat: essee, ihmiset & ilmiöt, kirjat, kritiikki, lukeminen, politiikka, Teos, yhteiskunta

Kommentit

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *