Antti Hyry: Uuni, Otava

Uunin rakentaja 

Tiili tuohon ja tuohon laastia. ”Uunin kun rakentaa, se on siinä. Kirjoittaminen on vaikeampaa”, Antti Hyry sanoo.

Polku ja talo ja toinen ja villiintynyt piha ja pihan reunassa kaksi aittaa ja takana kuusikko. Suojeltua espoolaismetsää, saniaisia ja hentovartisia villivadelmia havupuiden lomassa. Syksyn varjoja.

Kirjailija avaa oven, tervehdimme, hän ottaa paikkansa keinutuolissa tuvan keskellä. Kerron hänelle, että sellainen porstuakomero kuin Hyry kuvaa kirjassaan oli vintinrappusten alla minunkin mummolassani, ja ne vintinrappusetkin tuntuvat samanlaisilta ja se tuvan leivinuuni ja leipätaikina. Ja ukki kantamassa metrisiä halkoja ja tulen räsähtely ja mummo luutimassa arinaa tuoreella koivuvastalla ja siitä tuleva tuoksu ja vastapaistetun leivän tuoksu ja se kaikki. Enää vain muistoissa ja nyt ne kääriytyivät auki. Hyryn romaania Uunia lukiessa:

Nyt ei ole taloa eikä uunia, eikä…

Hyry naurahtaa, ”jaa”, nousee soututuolista, katoaa keittiöön, tuo itse tekemänsä leipälapion. Lapio-osa on makealta tuoksuvaa mahonkia. Hän esittelee naapuriltaan lahjaksi saamansa uuniluudankin, ”manillaa ja mahdottoman hyvä”. Heillä Maija-vaimo laittaa leivän juuren, alustaa taikinan ja leipoo, mutta Hyry lämmittää uunin ja paistaa.

Ohut orsileipä paistuu hetkessä, neljääntoista pitää laskea, kunnes kuplia syntyy leivän pintaan.
”Sitten leipä pitää kääntää, vaikka eivät kaikki käännä. Minä käännän.” Taas luku neljääntoista, kunnes ruskeita läikkiä ilmestyy leivän toisellekin puolelle. Maistetaan. Maija Hyry on kattanut kahvit tuvan pöydän päähän. Kuivaksi paistettua ohrarieskaa ja ritiseväpintaista orsileipää. ”Taikinaa hapatetaan pari vuorokautta. Liiat hapot haihtuvat ohuista leivistä, kun niitä paistetaan. ” Hyry sipaisee margariinia ohuelle rieskalle, taittaa sen kaksinkerroin, haukkaa. Kuivempi orsileipä rapsahtaa kurkkuun. Maija Hyry valittaa, ettei uuni ollut tarpeeksi kuuma, leivän pitäisi olla vielä rapsakampaa, mutta hyvää on.
…niin kuin tässä olisi kaikki mitä olla voi.

Hyry soutaa keinutuolissa. Hän on vasta lukemassa romaaninsa käsikirjoitusta. Hänellä ei ole tapana lukea keskeneräistä kirjoitustyötä, hän lukee kun on kirjoittanut kirjan läpi. ”Jos alkaa lukea kesken kirjoittamisen, siihen se homma jää.” Kirjan Pietarilla on punaisen rakennuksen toisessa päässä pirtti, seitsemän kertaa kahdeksan, korkeus vähän päälle kolmen, muuten valmis, mutta ei lattiaa eikä uunia. Hän rakentaa ensin uunin yhdessä apumiesten kanssa. Viimein, sivulla 364 uuni on valmis. Ihan hyvä, mies miettii. Uunin valmistuttua Pietari tekee pirttiin vielä lattian, ja kun lattia on valmis, Hanna, vaimo, panee leivänjuuren. Lopussa vastapaistetun orsileivän tuoksu täyttää tuvan.

”Vähän jankutukselta tuntuu, mutta eipä sille mahda mitään nyt.” Ikkunasta tuleva säde muuttaa kirjailijan silmät läpikuultavan harmaiksi. Hänellä on jäntevä olemus, kuin ruumiilliseen työhön tottuneella. ”Siitäkö se johtui, että oli niin iso uuni, kun tuli niin paksu tuosta pinkasta”, hän sanoo. Hyry oli puhunut kustantajan kanssa kahdestasadasta sivusta, vähän yli, mutta ”kyllähän ne isommankin nipun imevät, ne vehkeet siellä”, hän sanoo ja soutaa taas. 

Maija Hyry kaataa lisää kahvia. ”Minä kun luulin menneeni naimisiin insinöörin kanssa, mutta se olikin kirjailija”, hän muistelee yli viidenkymmenen vuoden takaisia aikoja. He katsovat toisiaan silmiin. Pitkään. ”Kaikkea täytyy kestää”, Hyry sanoo. He nauravat.

Seinäkello raksuttaa talonpoikaiskalusteilla sisustetussa tuvassa. Hyry muistaa menneet ajat: ”Mukamas yritin kirjoittaa, tein runontapaisia, sitten vein Tuomas Anhavalle, ja se puisteli päätään ja sanoi, että koetapa kirjoittaa proosaa. Siitä se alkoi se homma.” ”Kun saisi kirjoitettua sellaisen kirjan, jota on mielenkiintoista lukea.”

Kesät Hyryt asuvat Kuivaniemellä Pohjois-Pohjanmaan pohjoisimmassa perukassa Perämeren rannalla. Siitä alkaa Lappi. Kirjailijan synnyinkotiin Kuivajoen törmälle on matkaa kymmenen kilometriä. Talveksi he muuttavat Espooseen. ”On kuin lehmillä ennen vanhaan kesänavettaparsi ja talvinavettaparsi.” Ja kirjan Pietarilla ja Hannalla. Nyt on se aika vuodesta, jolloin Hyryt kulkevat parsien väliä. Poimivat viikonloppuna viimeiset mustaherukat, paistoivat leivät kesäuunissa ja ajelivat Espooseen.

”Niin se on, että jos komentoa ei olisi ollut, mitään ei olisi tullut kirjoitettua”, Hyry palaa kirjaurakkaansa.
Ei ole enää samaa motiivia kuin silloin kun perheen leipä tuli isän kirjoitustöistä. Mainettakaan ei enää tarvitse tavoitella. Legendan. ”Jos meinaa kirjan kirjoittaa, se pitää kirjoittaa. Se on, mitenkä sitä nykyään sanotaan, tahtotila.” Lopulta Hyrylle tuli kiire. Ei lohiverkkoa ennättänyt laskea, kun kesä kului kirjoittaessa. Lapsillekin he olivat sanoneet, että tulevat käymään vasta, kun kirja on valmis. Milloin Antti Hyry alkoi kirjoittaa Uunia?
”Olen kai minä kirjottanut.”
”Et tosissasi”, Maija Hyry sanoo.
”Ei sitä tiiä”, Hyry virnistää.
Maija Hyry laskee, että kesäkodin leivinuunin valmistumisesta on kulunut nyt kaksi vuotta. Kirjailija valokuvasi uunin, hänelle jo kuudennen, jokaisen työvaiheen ja teki muistiinpanoja. Kirjassa havainto seuraa ankarasti tapahtumaa. Silti lause on läpikuultava. Niissä voi elää vaikka muistonsa.

Eilen minä sen tähän ajattelin”, Hyry ojentaa paperin. Siinä on hänen kirjoituksensa, jonka hän on otsikoinut Kirjoitukseksi:

Mietin, kun joku kirjoittaa lauseen, minkä itseltään voi, ja katsoo sitä ja ajattelee, ei tuo ole yhtään mitään. On samanlaista kuin aikaisin keväällä mansikan taimen istuttaminen. Leikkaa lyhyemmäksi liian pitkiä juuria, panee kuoppaan juuret alaspäin ja peittää mullalla, kaataa vettä ympärille ja painelee tiukalle niin että kasvukohta jää, niin kuin pitää, maan rajaan. Se on siinä surkean näköisenä, lehdet lerpallaan. Tuntuu, ettei se siitä ala kasvaa. Mustat hillakuoriaiset sen syövät. Mutta saattaa käydä niin, että vihreät lehdet nousevat ja kasvavat virkeinä ylös. Siitä tulee kuin pensas, ilmestyy valkeita kukkia, joita kimalaiset kiertelevät ja kun on keskikesä, siinä roikkuu vihreitten varsien varassa tummanpunaisia kiiltäväpintaisia marjoja. Syksyllä, kun on kylmää ja talvella kun jää ja lumi peittävät sen, lehdet kuolevat. Kun kevät tulee, se herää eloon ja uudet vihreät lehdet kasvavat.
Kun joku katsoo, vaikka on vain tummia pieniä koukeroita valkoisella pinnalla, käy taas niin, että Venäjän arolla Tšitšikovin vaunuihin ajaa pahki kolmivaljakko, tulee yhteentörmäys ja vaunuissa istuu tyttö, kuin tuore läpikuultava kananmuna, jota ämmät auringonvaloa vasten tutkivat, ja lopulta opetuksillaan pilaavat.

Ja käy niin, että Moby Dick vetää Tyynen meren syvyyteen Ahabin ja laivan ja kaiken, mitä siinä on, Ismael jää ainoana todistajana pinnalle. Pyörteen keskeltä vaahdon täyttämästä kuopasta nousee puinen arkku, jolla Ismael seilaa, kunnes nostetaan harhailevan Raakkelin kannelle.

Ja käy niin, että iso kala tuo Joonan rannalle ja Joona lähtee Niniveen.

Siinä hän on sanonut sen. Mutta suostuu sentään selittämäänkin. ”Kun lukee vaikka Gogolin Kuolleita sieluja… Ei ole enää Gogolia eikä niitä ihmisiä, mutta kirjoitus herää eloon sitä lukiessa.” Sama se on kuin jos Hyry lukisi omaa tekstiään. ”Teksti on omituista. Kun sitä kirjoittaa, tuntuu ettei siinä ole yhtään mitään, mutta kun sitä lukee, siinä onkin jotain. Ja se tapahtuu uudelleen ja uudelleen. Lukijan päässä.” ”Yhtä tärkeää kuin kirjoittaminen on että joku sitä lukee.”

Mitä yhteistä kirjoittamisella ja uunin muuraamisella on? Tai uunilla ja ihmisellä? Kirjan Pietari hakee uunin mallia naapurista, Hökän talosta, kiertää ostamassa vanhoja tiiliä. Uuni ei synny tyhjästä.
”Mikäpä se olisi tyhjästä paitsi tyhjästä kaikki.”

Vaikeampaa kirjoittaminen on kuin uunin rakentaminen. Alussa ja keskivaiheilla ja lopussa”, Hyry jatkaa.
”Kun alkaa kirjoittaa, ei tiedä mitä rupeaa tulemaan. Uunin kun muuraa, se on siinä. On sitten parempi tai huonompi.” Vaikka on niissä samanlaistakin. ”Jos kirjoittaa liian kauan, alkaa kyllästyttää ja tuntuu ettei millään pysty tekemään mitään. On sulateltava välillä. Ja sitten aloitettava uudelta tiedostolta kun on nämä mikrot ja wordit. Helpompi jatkaa kuin jos näkisi tekstin edessä ja harmittaisi koko ajan.”

Uunin muuraaminen on kuule semmoista, että antaa sen rauhassa kehittyä. Tuohon laastia ja tiili tuohon, ja tuosta leikataan ja pannaan tuohon… Täytyy näin suostuttelemalla saada uuni syntymään, niin se nousee itsestään…

Esittelisivätköhän Hyryt heidän keittiönsä leivinuunin? ”Hökötys, vaikka hyvin se paistaa”, Hyry tutkii tekelettään.
Pankolla on pino leivänkohotuslautoja. Kun perheen lapset, neljä poikaa ja kaksi tyttöä olivat vielä kotona, uunissa paistui satakin orsileipää peräjälkeen. Myös vastapäisessä talossa, jonka kirjailija rakensi työskentelytiloikseen, on hänen tekemänsä uuni.

”Lieskat löivät piipusta mustaa kuusikkoa vasten, kun Antti ensi kerran lämmitti sitä”, Maija Hyry kertoo. Lapset pelästyivät. Käydään katsomassa uunia. ”Siinä ei ole kiertoa ja piippu kuumenee liikaa. Lämpö menee harakoille”, Hyry selittää pihapolulla. Tässä toisessa talossa on kaksi huonetta ja niiden välissä keittiö. Keittiön leivinuuni työntyy syvälle kirjailijan työhuoneeseen. Talon sisäseinät on rapattu valkoisiksi kuin kirkossa, tummat kattoparrut ja valtavan leveät lattialankut. Matalat peiliovet ovat Helsingin kaupungintalon entiset. Hyry oli ne purkajilta ostanut. Paavo Rintala oli ottanut ne korkeammat.

Työhuoneen toisella pöydällä on kiinteä tietokone, toisella kannettava, työtuolina Hyryllä on nakkilalaismallinen keinutuoli. Ikkunat kuin alttaritaulut, pienet, neliruutuiset, vanhaa epätasaista lasia. Tunnelma on rauhaisa.
Talo kuin mies. ”Vai mies kuin talo.” Aurinko lämmittää lasin läpi.

Hyry pysähtyy tutkimaan pöydällä olevaa valokuvaa Kärsämäen Rauhanyhdistyksen uruista. Kirjan Pietari haaveilee urkujen rakentamisesta. Siinä maailmassa, mistä Hyry on, miehet osaavat tehdä käsillään mitä vain. He tietävät, että kun tiili pannaan tuohon ja laastia tuohon, syntyy uuni. Tietävät mitä tehdä silloinkin, kun tuntuu, ettei mitään. Pietari käy joutoaikana suolla hilloja poimimassa. Hilja laittaa hänelle evääksi kahvit ja orsileipää. Siinä maailmassa kaikki on tuttua ja turvallista. Kaikki on hyvin. Kuin mummolassa.

Välillä Pietari ja Hanna käyvät seuroissa niin kuin Maija ja Antti Hyrylläkin on tapana. Hyry kertoo isoisänsä isän serkusta Juho Petteri Lemmitystä, joka oli kokenut lestadiolaisen herätyksen Tornionjokilaaksossa 1800-luvulla. Hyryn isänisä, Antti, toimi esilaulajana seuroissa.

Palataan päärakennukseen. Otto ja Johannes, lapsenlapsista keskimmäisiä, ovat luvanneet tasoittaa notkolle painuneen kiveyksen ennen syksyn liukkaita. Villiintynyt päärynäpuu tavoittelee kattoa talon ovenpielessä. Tuota tiiliseinää vasten tuon päärynäpuun alla Hyryllä oli tapana kuvata lapsiaan pieninä. Nyt keittiön seinän täyttävät lastenlasten kuvat. Heitä on elossa kolmekymmentäyhdeksän. ”Lapset ovat kotona, muuttavat pois, sitten lapsenlapsia, on syntymäpäiviä, käyvät täällä, on melkoinen hässäkkä.” ”Sittenhän tämä kaikki läsähtää, meiltä itse kultakin elämät tähän.”

Ruoho kuihtuu ja kukkanen lakastuu, mutta kuloruoho syksyllä ja vielä enemmän keväällä, ruskehtavaa ja pehmeää, on kaunista.

”Minä olen uskovainen mies ja sen mukaisesti ajattelen…”
Kirjan loppu on valoa.

Antti Hyry on seitsemän tuvan oveen teipatussa valokuvasuurennoksessa. Hän seisoo reunimmaisena vasemmalla, isä istuu kuvassa keskellä, muut kolme lasta Antin tavoin isän ympärillä. Nuori nainen isän takana on isän sisko. On lokakuu 1938. Perheen äiti on juuri kuollut munuaistautiin. Sitten syttyi sota. Tätejä kävi hoitamassa lapsia. Myöhemmin isä meni uusiin naimisiin, ja liitosta jäi eloon yksi lapsi.

Hyryllä on samanlaiset, vähän pistävät silmät kuin isällään. Hänen ilmeensä on ankara, mutta silmien sulaessa hymyyn kasvoilla käy poikamainen pilkahdus. Kuivajokivarressa kulkee vieläkin sanonta, että Koskelasta miehiä ja Hyrystä voimaa. Antti Hyryn isoisän isää oli kutsuttu Paksu-Jaakoksi. Oulun markkinoilla hän oli katsonut, kun miehet olivat yrittäneet nostaa lohensuolauspainoa kentästä ylös, oli ottanut painon kumpaankin käteensä ja kävellyt ympyrän, sitten muina miehinä kävellyt pois ja pitänyt käsiä nyrkissä, kun kämmenistä vuoti verta. ”Kuuluja voimapesiä ja mahdottomia jutunkertojia. Hyviä lastenhoitajia ja hyviä naapureita”, Maija Hyry sanoo. ”Niin kuin Antin setäkin, se ketunpyytäjä. Sillä vasta juttuja oli.”

Valokuvan täti kuoli viimeisenä siitä sukupolvesta muutama viikko sitten. Nyt jälkipolvilla on kiire saada valmiiksi sukukirja kirjailijan isoisästä, ”jotta säilyisi historia muistissa”. Viime talvena lapset tekivät ”sukukirjan” Maija Hyrylle tämän 80-vuotislahjaksi. Antti Hyry saa lapsiltaan samanlaisen vuoden kuluttua. ”Sitten ne pannaan yhteen”, Maija Hyry sanoo. Tuvassa kukkalamput hehkuttavat nupulla olevaa bougainvilleaa. ”Sitä on ja elää. Elämä on vastaansanomaton.”

Kursivoidut osat ovat Antti Hyryn romaanista Uuni (Otava). Paitsi Kirjoitus, jonka Hyry kirjoitti haastattelua varten.

Teksti: Riitta Kylänpää/ SK

 

Comments

Teksti: Plaza
Avainsanat: Antti Hyry, Uuni

Kommentit

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *