Annie Proulx: Maan tomua

Annie Proulx, Maan tomuaJulma maa

Wyoming on avara osavaltio, jossa elää sulkeutuneita ihmisiä. Sen maisemiin kirjailija Annie Proulx sijoittaa tylyt tarinansa – myös kahden cowboyn rakkaudesta kertovan Brokeback Mountainin (Lyhyt kantama).

Lumen ja sohjon keskellä makaa lehmän raato. Sen suusta valuu ulos tummanpunainen, osittain jo mustunut kieli, jonka päällä kärpänen hieroo takajalkojaan yhteen. Wyomingin talvi on ollut kova, se on verottanut karjaa ankaralla kädellä. Hirmuiset lumimyrskyt ovat nostattaneet neljän metrin kinoksia. Enää niistä on jäljellä valkoisia länttejä siellä täällä. Sää voi muuttua silmänräpäyksessä, ja auringon paisteessa kuivalla ilmalla hanki ei edes ehdi sulaa, se haihtuu suoraan ilmakehään.

Kuollut nauta jää pellolle maatumaan. Neliveto jatkaa kuoppaista tietä kohti horisontissa häämöttävää taloa. Tien viimeisellä osuudella on porttiin naulattu kyltti: Dead End Lane, no trespassing, keep out!

Täällä Yhdysvalloissa Wyomingin takamailla asuu Annie Proulx, kirjailija, joka on noussut maailmanmaineeseen koleiden syrjäseutujen kuvaajana ja Brokeback Mountain -novellilla. Hänen uusi talonsa sijaitsee neliömailin suuruisella tontilla, jonka takapihalla kohoaa valtava kalliotörmä. Se muistuttaa Australian Urulua, yhdeksi maailman luonnonihmeeksi mainittua jättimäistä kiveä.

Talo on vielä keskeneräinen. Siniset pressut peittävät seiniä, ja pihassa vallitsee täydellinen hiljaisuus. Koputamme oveen. Ei vastausta. Odotamme kohteliaasti hetken. Sitten uusi koputus, tällä kertaa rystyset napauttavat puupintaa hieman terävämmin. Tapaaminen on sovittu kello kahdeksitoista, ja suomalaiskansalliseen tapaan olemme valokuvaajan kanssa paikalla täsmällisesti kellon lyömällä.

Viimein portaissa kaikuu askeleita. Ovi raottuu. Tuimailmeinen nainen tapittaa silmälasiensa takaa. Esittelemme itsemme ja asiamme. Proulx pudistaa kärsimättömänä päätään. Ei, ei, ei! Nyt ei ole hyvä hetki, ei sovi ollenkaan. Kirjailijalla on muuta puuhaa – mitä, se ei kuulu muukalaisille. ”Menkää kaupunkiin, syökää lounasta Wolfissa tai jossain. Ja tulkaa tunnin kuluttua takaisin.” Ovi sulkeutuu. Julma nainen.

Lähin kaupunki sijaitsee reilun kymmenen kilometrin päässä. Sen nimi on Saratoga, asukasluku 1 726, kor-keus merenpinnasta 2 030 metriä. Wyomingin läpi ajaessa vastaan tulee monia rähjäisiä pikkupaikkakuntia, mutta Saratogassa on vastaansanomatonta viehätysvoimaa. Sitä reunustavat lumihuippuiset Medicine Bow -vuoret ja kaupungin läpi liruttelee sievä joki. Ilta-aikaan voi nähdä valkohäntäpeuran vasoineen etenevän varovasti pitkin pääkatua, jonka varrelle on pysäköity maastureita ja pick-upeja. Tavallista henkilöautoa ei näillä seuduilla juuri tunneta.

Saratogan iltaelämän keskus on 1800-luvun lopussa rakennettu Wolf-niminen hotellin, ravintolan ja baarin yhdistelmä, joka täyttyy usein ääriään myöten. Asiakkaiden lautasilla tirisevät t-luu-pihvit ja sisäfileet. Osavaltion pääkaupungissa Cheyennessa huhutaan olevan kasvisravintola, mutta täällä, Wyomingin sydänmailla, syödään päivästä toiseen nautoja, joita kaiken värisinä ja kokoisina vaeltaa irrallaan preerialla. Filet mignon sulaa suussasi, Wolfin ruokalista lupaa. Niin se totta vieköön tekeekin. Saratoga lienee myös Yhdysvaltain viimeisiä kolkkia, joissa baarissa saa vapaasti röyhytellä tupakkaa. Jukeboksista soi I shot the Sheriff, ja ilmoitustaululle liimatussa lapussa pilkataan valkoviinin tilaajia. Pääkadun vastakkaisella puolella oleva Lazy river cantina puolestaan julistaa: jos sinulla on kiire, olet väärässä kaupungissa.

Mutta jokaisessa paratiisissa on käärmeensä. Saratogan suurin työnantaja, saha, sulki ovensa kolme vuotta sitten, ja paljon ihmisiä jäi työttömäksi. Ranchien kova verotus on ajanut monet karjatilalliset vararikkoon. Tai sitten he ovat joutuneet myymään maaomaisuutensa suuryrityksille, ja päätyneet työnjohtajiksi ennen omistamilleen tiluksille. Katkeraa kalkkia, jos mikä. ”Rikkaat joutilaat maksavat järjettömiä summia ja nostavat kiinteistöveron taivaisiin”, murisee Wolf-hotellin omistaja Douglas Campbell, eikä voi välttyä ajatukselta, että joutilailla hän tarkoittaa juuri Annie Proulx’n tapaisia ihmisiä.

Myös sukupolvien välit hiertävät. Pojat eivät halua jatkaa isiensä perinteitä, he karkaavat rancheilta kaupunkeihin. Öljy- ja kaasukentillä tienaa monin verroin paremmin, mutta raskas työ vaatii raskaat huvit. Amfetamiinia on yleisesti saatavilla: sen avulla selviää niin ylipitkistä työvuoroista kuin harmaasta vapaa-ajastakin. Pomot katsovat käyttöä läpi sormien, kunhan miehet säilyvät työkykyisinä.

Valtaosa wyomingilaisista äänestää republikaaneja. Osavaltion kuvernööriksi valitaan kuitenkin silloin tällöin demokraatti. Kuuluisin heistä oli 1800-luvulla elänyt J. E. Osborne, joka teetätti paikallisen lainsuojattoman Big Nose Georgen nahasta itselleen saappaat ja piti niitä virkaanastujaispäivänäänkin. ”Sellaisia demokraatteja ei enää ole”, wyomingilaiset tapaavat sanoa.

Nyt on kulunut reilu tunti, ja rohkenemme lähestyä Proulx’n linnoitusta uudemman kerran. Ensimmäinen kylmä kohtaaminen ei varsinaisesti tullut yllätyksenä. Proulx, 71, on pahamaineisen kuuluisa siitä, että hän pitää toimittajia tiukoilla, saattaapa joskus vain itseään huvittaakseen heittäytyä pirulliseksi. Perimätiedon mukaan hän kuitenkin yleensä hieman sulaa tapaamisen edetessä – ainakin hyvänä päivänä. Sopii toivoa, että tänään on hyvä päivä.

Dead End Lane. Tunkeilijat pysykää poissa. Auto pomppii taas viimeiset kuoppaiset metrit pihaan, joka on yhä autio ja hiljainen. Tällä kertaa oven tulee avaamaan nuori nainen, Proulx’n avustaja Lindsay, joka toivottaa meidät kohteliaasti hymyillen sisälle. Olohuoneessa vastassa on myös Annie Proulx, tällä kertaa lämpimänä ja leppoisana. Hän kertoo, että äksyilyn syy oli perin inhimillinen: hän ei ollut vielä ehtinyt nauttia lounasta ja on nälkäisenä aina kärttyisä. ”Anteeksi, että ajoin teidät sillä tavalla pois”, hän sanoo ystävällisesti, mutta vihreiden silmien tiukka katse vihjaa, että vierailijan kannattaa pitää jatkossakin varansa.

Annie Proulx’sta tuli kirjallinen sensaatio vuonna 1993, jolloin hänen toinen romaaninsa Laivauutisia ilmestyi. Tarina Quoyle-nimisestä epäonnistujasta, joka löytää elämäänsä ryhdin ja tarkoituksen Newfoundlandin armottomissa luonnonoloissa, voitti kaunokirjallisuuden Pulitzerin ja National Book Awardin. Lasse Hallström ohjasi kirjasta elokuvan. Sen pääosaa näytteli Kevin Spacey.

Proulx oli Laivauutisten ilmestyessä 58-vuotias. Hän oli kokeillut kolmesti avioliittoa, synnyttänyt neljä lasta ja elättänyt perhettään kirjoittamalla sekalaisia aikakauslehtiartikkeleita kasvimaan hoidosta metsästykseen ja kalastukseen. Avioliitoistaan, varsinkin toisesta, hän on todennut: ”mitä vähemmän siitä sanottakoon, sen parempi”. Proulx kasvoi aikakaudella, jolloin avioitumista pidettiin itsestään selvänä, ja oivalsi vasta yritysten ja erehdysten kautta, ettei perhe-elämä sopinut hänelle laisinkaan. Toisaalta hän on todennut, että kasvettuaan viisityttärisessä perheessä hän sai mittansa täyteen naisia ja on sittemmin viihtynyt erinomaisesti miesten seurassa.

Kun viimeiset lapset olivat lähteneet kotoa, Proulx pakkasi makuupussin ja joitain välttämättömiä vaatteita autoonsa. Hän matkusti Amerikkaa ristiin rastiin tavoitellen omien sanojensa mukaan tuota ”vavisuttavaa tunnetta, joka syntyy, kun liikkuu kohti kaukaisuudessa häämöttävää keltaista horisonttia”. Hän rakastui Wyomingin avaraan, äärettömyyksiin jatkuvaan maisemaan, preeriaan ja vuoriin, tuuliin ja kuivuuteen, lumimyrskyihin ja paahtavaan helteeseen. Hän muutti sinne pysyvästi vuonna 1994.

Wyomingiin sijoittuva novellikokoelma Lyhyt kantama (1999) on Proulx’n mestariteos. Sen yksitoista kertomusta lyövät luun kurkkuun aikalaiskirjailijoille; jokainen sana on ensin punnittu, sitten hyväksytty tai hylätty, ja uudestaan punnittu. ”Pilkku väärässä kohdassa voi tuhota koko novellin”, Proulx on paljonpuhuvasti todennut. Lyhyen kantaman aloitusnovelli Puoleksi nyljetty härkä valittiin viime vuosisadan parhaiden amerikkalaisten novellien kokoelmaan. Kirjan kuuluisin kertomus on kuitenkin kahden cowboyn vuosikymmenien yli ulottuva ja traagisesti päättyvä rakkaustarina Brokeback Mountain.

Wyomingiin liittyy monia myyttejä. Erään sellaisen mukaan täällä ei ole koskaan elänyt ainuttakaan homoseksuaalia. Kaikki cowboyt ovat perinteisiä miehiä, joita kiinnostaa vain karjankasvatus, rodeo ja naiset”, ruokapöydän ääressä istuva Proulx kertoo ja hörppää jykevästä kahvimukistaan.

Proulx’n asumus on yhtä vaikuttava kuin hän itsekin. Keittiössä yhdistyy eräänlainen moderni hippikierrätys ja Santa Fé -sisustustyylisuunta, joka sekoittaa voimakkaita murrettuja sävyjä, intiaanitekstiileitä ja käsin nikkaroituja huonekaluja. Liesituuletin on rakennettu leikkuupuimurin ja traktorin pelleistä. Myös massiivisen pöydän puupintaan on upotettu läkkipeltiä. Olohuoneen takana on pienen sivukirjaston kokoinen kirjakokoelma. Ja se sisältää vain Proulx’n lempikirjat. ”Tuo heteromyytti on tietenkin täydellistä hölynpölyä, mutta monet täkäläiset uskovat yhä niin”, hän jatkaa Brokeback Mountain -teemasta.

Novellin toinen päähenkilö Jack Twist pahoinpidellään kuoliaaksi rengasraudalla. Tai niin tarina ainakin vahvasti vihjaa – sen virallisen version mukaanhan Jack kuolee, kun auton rengas räjähtää hänen kasvoilleen. Vuosi Lyhyen kantaman ilmestymisen jälkeen todellisuus ja fiktio kohtasivat kammottavalla tavalla Wyomingin yliopistokaupungissa Laramiessa. Matthew Shepard -niminen nuori homoseksuaali piestiin veriseksi sohjoksi, sidottiin kiinni aitaan ja jätettiin kuolemaan. Proulx asui tuolloin muutaman kymmenen kilometrin päässä tapahtumapaikalta.

Brokeback Mountain teki Annie Proulx’sta maailmankuulun myös kirjallisten piirien ulkopuolella. Ang Lee ohjasi siitä menestyselokuvan, joka voitti muun muassa Venetsian filmijuhlien parhaan elokuvan palkinnon, Kultaisen leijonan, syksyllä 2005. Oscar-kisaankin Brokeback lähti vahvana suosikkina kahdeksalla ehdokkuudella. Lee palkittiin ohjauksesta, ja voitto napsahti myös parhaasta sovelletusta käsikirjoituksesta ja musiikista, mutta Proulx oli raivoissaan.

Hän kirjoitti brittilehti Guardianiin tulikivenkatkuisen artikkelin, jossa nuiji koko Oscar-instituution. Hän haukkui gaalan losangelesilaista yleisöä ”vähä-älyiseksi”, parhaan elokuvan Oscarin voittanutta Crashia ”Trashiksi” (trash=roskaa) ja Capotesta miespääosa-Oscarin voittaneen Philip Seymour Hoffmanin näyttelijäsuoritusta ”apinoimiseksi”. Olivatko pihlajanmarjat niin kovin happamia? ”No niin, olisihan se saanut jäädä kirjoittamatta, mutta olin vihainen”, hän toteaa rauhallisesti. ”Olen yhä sitä mieltä, että Brokebackin olisi pitänyt voittaa paras elokuva ja Heath Ledgerin paras miespääosa. Hänen Ennis del Marinsa oli sanoinkuvaamattoman koskettava. Hyvä ihme, hän oli sisäistänyt hahmon paremmin kuin minä!”

”En ollut missään tekemisissä Brokebackin kuvausten kanssa, joten en myöskään osannut ennakoida, tuleeko siitä mestariteos vai roskaa. Elokuvan näkeminen valkokankaalla oli sokki, mutta ihana sellainen. Jopa vävyni, joka ylpeilee kaljanjuonnillaan ja Kansallisen kivääriliiton jäsenkortillaan, piti siitä niin paljon, että kävi katsomassa sen kahteen kertaan.” Ainoa kauneusvirhe, kirjaimellisesti, Leen elokuvassa on Proulx’n mielestä se, että Ledger ja Jackia näytellyt Jake Gyllenhaal ovat hieman liian koreita poikia. ”Minun mielikuvissani Jack ja Ennis ovat paljon vaatimattomamman ja arkisemman oloisia.”

 Sama ongelma vaivasi Laivauutisten Quoylea näytellyttä Kevin Spaceyta. Kirjassahan Quoyle on kuvattu fyysisesti niin vastenmieliseksi, että hänen oma veljensäkin teeskentelee oksentavansa, kun hän astuu huoneeseen. Ehdotan varovasti, että kenties Capoten roolissa Proulx’ta ärsyttänyt Philip Seymour Hoffman olisi ollut oikea mies näyttelemään Quoylea. Proulx on hetken hiljaa ja vastaa sitten mietteliään näköisenä: ”Kyllä. Hän olisi voinut olla hyvä Quoyle. Totta.”

Lyhyen kantaman Wyoming-novellit saivat neljä vuotta myöhemmin jatkoa kirjassa Bad Dirt (2004). Maan tomua -nimellä  suomeksi ilmestynyt novellikokoelma jatkaa armottoman, absurdin ja sydäntäsärkevän kauniin Wyomingin tarkastelua. ”Lyhyt kantama kertoi itsensä fyysisesti ja henkisesti sisään aidanneista ihmisistä. Torjunnasta ja ennakkoluuloista. Siinä oli mukana paljon fantasiaa, kuten on myös Maan tomussa.”

Maan tomun aloittaa novelli Hornan nielu, jossa salametsästäjät vajoavat maahan salaperäisesti aukeavaan kuiluun rikinkatkun saattelemina. Mihin he mahtavat päätyä? ”Sinne minne heidän kaltaisensa kuuluvatkin. Sain idean, kun juttelin riistanhoito- ja kalastusasioista vastaavan virkamiesystäväni kanssa. Hän kertoi häijyistä, piittaamattomista ranchereista, jotka rakentavat aitojaan keskelle hirvien vaellusreittejä. Heitä on todella vaikea saattaa vastuuseen, yleensä he selviävät pikku luunapilla. Muistan ajatelleeni silloin, että kunpa maa voisi vain nielaista heidät kitaansa.”

Karjatilallisten ankara arki on läsnä useissa novelleissa. Todellinen valta ja oman elämän hallinta ovat karanneet kauas nimettömien byrokraattien selän taakse. Kerron Proulx’lle lyhyesti, millaista keskustelua Suomessa käydään maanviljelijöiden tulevaisuudesta ja EU-herroihin kohdistuvasta vihasta. Hän nyökkää ymmärtäväisenä. ”Mutta jos suomalaiset maanviljelijät ovat tajunneet, ettei valta ole enää heidän käsissään, he ovat fiksuja”, hän huomauttaa. ”Wyomingilaiset sen sijaan ovat itsepetoksen mestareita. Täkäläiset uskovat yhä, että he ovat vapaita ja itsenäisiä. Että pioneerihenki on yhä voimissaan. He elävät vuotta 1880 ja luulevat kaikki olevansa lehmipoikia- ja tyttöjä. Todellisuudessa vain alle kaksi prosenttia osavaltion tuloista tulee enää karjankasvatuksesta.” ”Kirjoittajana minusta on todella kiehtovaa, että he eivät näe oikeaa tilaansa, voimattomuuttaan ja sitä, että ajat totisesti muuttuvat.”

Cowboy-koodiin kuuluu, että vähästä ei ruikuteta ja omillaan tullaan toimeen. Mutta toisaalta: ”Karjatilalliset ovat ensimmäisinä kädet ojossa kerjäämässä tukiaisia”, Proulx sanoo. Suomalaisena on pakko todeta, että tuossakin lauseessa on jotain hyvin tutun kuuloista. Maan tomua -kirjan novellissa Mies joka ryömii pusikosta eräs henkilö luonnehtii wyomingilaisia näin: he päästävät sinut aidalle asti, mutta eivät koskaan avaa porttia. Wyomingilaisten itseriittoisuus – tai itseriittoisuuden illuusio – näkyy siinä, että he kohtelevat ulkopuolisia ystävällisesti mutta pitävät aina tietyn välimatkan. Proulx’lle järjestely sopii erinomaisesti. ”Tarkkailen ihmisiä ja pidän itsekin etäisyyttä, riittää että tulen toimeen naapureitteni kanssa. En ole aktivisti, banderollien heiluttelija. Hyvin harvoin kirjaan ylös omia mielipiteitäni tai tunteitani. Ehkä siksi kirjoitan fiktiotakin aina yksikön kolmannessa persoonassa.”

Se ei tarkoita, etteikö Proulx’lla olisi mielipiteitä. Hän puhuu pitkään ja kiihkeästi ”järjettömästä rikoksesta”, joka tapahtuu paraikaa Wyomingin Punaisessa autiomaassa, ainutlaatuisella luonnonalueella. Öljy- ja kaasuyhtiöt mellastavat, poraavat, raivaavat ja rakentavat siellä ”päättymättömän ahneutensa” vallassa. Wyomingilainen kongressiedustaja Barbara Cubin totesi viime vuonna, ettei ilmastomuutoksen syistä ole varmaa tietoa ja tuki sitten lakialoitetta, joka määrää valtion maista vastaavat virastot antamaan päätöksen öljynporauslupahakemuksista kymmenessä päivässä, vaikka olosuhteet vaatisivat pidempää pohdintaa. ”Olen jo vuosikausia ollut suunnattoman raivon vallassa nähdessäni, mitä ihmiset tekevät tälle planeetalle”, Proulx sanoo.

Ikääntymistä hän pitää kirjailijan uran kannalta loistojuttuna. Tietyn iän saavuttanut nainen muuttuu näkymättömäksi; häneen ei kiinnitetä mitään huomiota, joten hän näkee ja kuulee kaikenlaista. Kerran Proulx uskoi todistaneensa keskustelua, jonka osapuolet suunnittelivat murhaa. Kerran silmiin osui viereisessä autossa valtavaa rahatukkoa laskenut mies ja hänen vieressään väsyneen ja surkean oloisena istunut nainen. Sutenööri ja prostituoitu? Luultavasti jotain paljon arkisempaa, mutta kirjailijan mielikuvitus sai siitä kiihoketta. ”Ja kerran edessäni ajavassa autossa nainen alkoi hakata miestä yhtäkkiä laukulla päähän. Tuosta noin vaan!”
Kun kerromme Proulx’lle, että Denverin tullimiehet takavarikoivat tuliaisiksi ostamamme poronlihan, hänen silmänsä alkavat välittömästi tuikkia. ”Mitä luulette, että he tekivät sille”, hän tuumailee.

Wyoming-tarinoita on tulossa vielä kolmas kokoelma. Proulx ei osaa arvioida koska, sillä kiire lasten, lastenlasten, matkojen ja esitelmätilaisuuksien kanssa jättää hänelle liian vähän aikaa kirjoittamiseen. ”Mutta huomenna aion kirjoittaa”, hän sanoo ja mulkaisee meitä lasiensa yli sen näköisenä, että auta armias, jos yritätte tunkea tänne vielä kolmannen kerran. Harmia on myös uudesta talosta, tai pikemminkin Wyomingin oikuttelevasta ilmastosta. Sääolot ovat aina olleet täällä arvaamattomat, ja ilmastomuutoksen aikakaudella niiden vaikutuksia on entistä vai-keampi ennakoida.

”Talven piti olla tässä osassa Wyomingia leuto ja vähäluminen, mutta viime viikolla pääsimme liikkumaan vain moottorikelkalla. En tiedä, pystynkö elämään toista samanlaista talvea täällä. Olin ajatellut hankkia koiranpennunkin, mutta sitä pitää lykätä”, Proulx murisee kierrättäessään meitä valtavalla tontillaan. Nyt, kauniilla ja aurinkoisella säällä, on hyvin helppoa ymmärtää, miksi hän alun perin rakastui juuri tähän paikkaan. Takapihalla virtaa joki, kalliotörmä kohoaa vaikuttavana yli 150 metriin. Proulx on vuokrannut sen päällä olevat laidunmaat naapurilleen.

Taustalla häämöttävän Elk Mountainin rinteillä intiaaniheimot kävivät verisiä reviiritaisteluita. Proulx’n tontilla oli menneinä vuosisatoina sioux-intiaanien suosima leiripaikka. Kun talon perustuksia kaivettiin, syvältä maan sisältä löytyivät leirinuotion jäänteet. Siis täydellinen paikka Proulx’n kaltaiselle historiantutkijalle ja luonnonystävälle. Nyt kirjailijaa kuitenkin uhkaa hänen novellihenkilöidensä kohtalo: monet heistä julma Wyoming lopulta karkottaa maanpakoon johonkin luotaantyöntävään ja persoonattomaan suurkaupunkiin. ”Pakko sitäkin vaihtoehtoa on miettiä”, Proulx myöntää. ”Mutta antaas katsoa”, hän jatkaa sitten ja näyttää kaikkea muuta kuin lannistetulta.

Paluumatkalla cheyennelaisen hotellin baaritiskillä viereen istahtaa nuori lakimies. Käy ilmi, että hän työskenteli aikoinaan harjoittelijana Annie Proulx’n lakiasioita hoitaneessa firmassa. Mies on itärannikon korostuksineen ja tyyliteltyine kampauksineen outo lintu cowboy-imagon vangiksi jääneellä kotiseudullaan. Eikä hän siellä juuri mitään hyvää näekään. ”Homofobiaa, nurkkapatriotismia, takapajuisuutta”, hän luettelee Wyomingin monia ongelmia. Ja kai tiedämme, että tässä Yhdysvaltain vähäväkisimmässä osavaltiossa tehdään myös suhteessa eniten itsemurhia?

Brokeback Mountainia ei voitu kuvata täällä – se kuvattiin Kanadassa – koska kaikki Wyomingissa on niin surkeaa ja kehittymätöntä. Annie Proulx’n kaltaiset vapaa-ajattelijat ovat naurettavan pieni vähemmistö.” Lakimies on lähdössä elokuviin, mutta ehtii ennen lähtöään kertoa vielä yhden asian. 6. lokakuuta 1996 hän, silloin vasta opiskelijapoika, vietti iltaa laramielaisessa Fireside-baarissa. Muutaman pöydän päässä istui Matthew Shepard -niminen nuorukainen. Miehet vaihtoivat pari lausetta illan aikana.

Tuleva lakimies poistui paikalta jo melko varhain. Matthew Shepard puolestaan lähti kahden amfetamiinihumalaisen punaniskan matkaan. Hän erehtyi lähentelemään toista heistä, minkä jälkeen miehet hakkasivat hänet tajuttomaksi ja sitoivat kiinni aitaan. Kun hänet löydettiin 18 tuntia myöhemmin, hän oli yhä elossa. Hän kuoli kallonmurtumaan ja sisäisiin vammoihin viisi päivää myöhemmin sairaalassa. Shepardin isä joutui pitämään poikansa hautajaisissa luotiliivejä mustan puvun alla.

Teksti: Leena Sharma/ SK

 

Suomennettu Annie Proulx -tuotanto
Laivauutisia (1993, suom. 1997)
Vaarallinen harmonikka (1996, suom. 1999)
Lyhyt kantama: Kertomuksia Wyomingista (1999, suom. 2001)
Ässä hihassa (2002, suom. 2004)
Maan tomua: Kertomuksia Wyomingista 2 (2004, suom. 2007)
Kirjat on kustantanut Otava.

Neljä ensimmäistä on suomentanut Marja Alopaeus, viidennen Hanna Tarkka.

Comments

Teksti: Plaza
Avainsanat: Annie Proulx, Maan tomua

Kommentit

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *