Anna-Leena Härkönen: Juhannusvieras

Anna-Leena Härkönen, JuhannusvierasJenkki-purkka, Jamekset, Hai-saappaat ja lämpimät kesät. Vaikka maailma murjoo, ovat lapsuudenmuistot makuineen, tuoksuineen ja maisemineen usein rauhoittava pakopaikka. Niin myös Anna-Leena Härkösen romaanissa Juhannusvieras, jossa sisustussuunnittelija Tuija ajautuu neljänkympin kriisiin.

Tuijasta tuntuu, että hän ei ole juurtunut mihinkään. Äiti on kuollut aikoja sitten, isä jäänyt etäiseksi ja miesystävät tulevat ja menevät. Kaiken lisäksi ystävät ovat kuin toiselta planeetalta eikä työ anna enää tyydytystä.

Ainoastaan lapsuudenmuistot Ristinojalla tuottavat Tuijalle iloa, sillä siellä hänet otettiin aina avosylin vastaan. Ristinojalla asuivat paras ystävä Saila, Risto ja koko muu sisarusparvi sekä heidän ihanat vanhempansa Enni ja Juho. Elämä maalla oli huoletonta ja onnellista.

Kun Tuija palaa vuosikymmenten jälkeen Ristinojalle, kaikki on muuttunut, mutta muistot lapsuudesta pulpahtelevat silti kultaisina mieleen: ensirakkaus, Sailan kanssa vietetyt hetket, Riston kiusoittelut, Juhon ostamat sukkahousut, Ennin tekemät herkut…

Nyt Sailalla on kaksi lasta, Risto on ratkennut ryyppäämään, Juho kuollut ja Enni vakavasti sairaana. Ristinojan sisarukset ovat kaiken kukkuraksi päättäneet myydä lapsuudenkotinsa – Tuijan ihanien muistojen näyttämön.

Mikään ei ole niin kuin ennen, mutta oliko silloinkaan kaikki niin kuin Tuija muistaa? Ensin Saila alkaa puhua lapsuutensa traumoista, joista Tuija ei halua kuulla sanaakaan. Sitten hän itsekin alkaa pikku hiljaa muistaa, ettei kaikki ollutkaan pelkkää idylliä. Kauniit lapsuuden kuvajaiset alkavat murentua pala palalta, ja tilalle hiipii totuus kaikessa karuudessaan. Mutta mitä jää enää jäljelle, kun lapsuudenmuistotkin viedään?

Anna-Leena Härkönen on vuonna Limingassa 1965 syntynyt näyttelijä ja kirjailija. Hän valmistui näyttelijäksi vuonna 1989 ja tunnetaan nykyään mm. tv-, teatteri- ja elokuvarooleista, romaaneista, novellikokoelmista, laulujen sanoituksista sekä näytelmä- ja televisiokäsikirjoituksista.

Juhannusvieras vie Härkösen esikoisromaanin, Häräntappoaseen, maisemiin ja palauttaa mieleen Allun, Kertun ja koko Torvenkylän. Tuntuu kuin ympyrä sulkeutuisi: Häräntappoaseen huoleton nuoruus ja ensirakkaus ovat Härkösen uutuusromaanissa muovautuneet elämää nähneen nelikymppisen naisen muistoiksi.

Härkösen teosten teemoja ryhtyy usein peilaamaan omaan elämäänsä: Häräntappoasetta lukiessa pohtii nuoruuttaan ja Avoimien ovien päivää äitisuhdettaan. Härkösellä on eräänlainen samaistamisen taito. Hän antaa teoksiinsa paljon itsestään ja kuvaa aina itsensä ikäistä naista. Lisäksi Härkösen teksti on aitoa ja kursailematonta – mitään ei jätetä sanomatta siksi, että se olisi sopimatonta.

Juhannusvieraasta tuli Härköselle pitkä ja vaikea projekti, mutta romaani ei petä lukijakuntaansa. Kirjassa takautumina esille nousevat lapsuudentapahtumat heijastuvat kiehtovalla tavalla nykyhetkeen. Juhannusvieraan kanssa käy kuten useimpien Härkösen teosten: sen myötä ryhtyy miettimään omaa elämäänsä ja lapsuudenmuistojaan – mitkä niistä ovat oikeastaan totta ja mitkä ajan vääristämiä?

Ulla Jäntti

 

Ellien lukupiiri luki Anna-Leena Härkösen Juhannusvieras -kirjan. Viiden hengen raati esitti omat mielipiteensä kirjasta.

Anna-Leena Härkösen Juhannusvieras on kirja, jonka hahmojen elämästä tunnistaa osan itseään jokainen. Eli ne meistä, jotka ovat ehtineet kokea elämässään yrityksiä ja erehdyksiä, hyviä ja huonoja valintoja, ihmissuhteita, pettymyksiä. Kirjan pikkupaikkakunnan tytöstä urallaan edenneeksi cityihmiseksi muuttunut päähenkilö Saila palaa lapsuuden ja nuoruuden kesiensä maisemiin hiljenneelle pohjanmaalaiselle paikkakunnalle ”varaäitinsä” ehkä viimeisille syntymäpäiville. Saila kokee sen, jonka minäkin olen kokenut palatessani entisen kodin, koulun, ystävän luokse. 

Kirjassa on Sailan kasvutarinaa, toisaalta siinä puhutaan paljon myös ihmisen mielestä, siitä mikä muovaa meitä ihmisenä. Miksi vahvasta Ristosta tulikin heikko, miksi entiset varaäiti ja – isä olivat sellaisia kuin olivat? Miksi nykyisin ihmisen heikkous on pahe? Kuten Villen vanha äiti, Suoma toteaa: ”Kyllä kai sitä ihmisen mielialat sahaa ylös ja alas. Ennen sitä sanottiin elämäksi. Nyt siihen annetaan lääkettä.”

Kieli on Anna-Leena Härkösen tyylin tunteville tuttua, ja vuoropuhelu vahvaa, kirjan parasta antia. Oli Härkönen ennestään tuttua tai ei, kannattaa kirjaan tarttua. Kirjan lukemisen jälkeen omat ajatukseni karkasivat taannoiseen keskusteluun 9 vuotta vanhemman sisareni kanssa lapsuus- ja nuoruusmuistoista, miten erilaisina sävyltään samat tapahtumat olivatkaan meille mieleemme jääneet.

Leena


Tämä nainen ei enää hymyile

Otsikko on Anna-Leena Härkösen vuosien takaisesta runosta, joka Juhannusvierasta lukiessa tuli hakematta mieleen. Runon nainen ja kertomuksen Tuija ovat vieraita omassa elämässään, sivustakatsojia , joilta puuttuu kyky solmia aidosti läheisiä ihmissuhteita. Ihmiset ovat vain osa kulissia, välikappaleita, hetkeksi käyttöönotettuja. Tuija ei heitä arvosta eikä heistä edes pidä, roolipeli vain vaatii heidän mukana oloaan. Hän lokeroi, arvostelee ja tuomitsee samoissa piireissä liikkujat – ja samalla itsensä. Kaikkein heikoimmilla Tuija on suhteessaan miehiin, sitoutuminen parisuhteeseen, perheeseen vaatii rohkeutta, jota hänellä ei ole. Miehiä tulee ja menee, suhteet loppuvat ennen vakavoitumistaan. ”Ei me seurustella, se on mun huvitutti.”

Mahdollisuus muutokseen avautuu kirjeestä, jossa lapsuudenystävä kertoo kesälomaäiti Ennin sairaudesta kutsuen Tuijan juhlimaan tämän syntymäpäivää. Tuija lähtee heti, yllättäen itsensäkin ja ajaessaan kohti lapsuuttaan, matkalla esiinvyöryvät muistot ja niihin liittyvät tunteet ovat pakahduttavan eläviä ja aitoja . Muistojen kesiin, paikkoihin ja ihmisiin, Tuija on säilönyt itsessään kaiken sen hyvän, jonka nykyelämältään riistää: lämmön, arvostuksen, hellyyden, kyvyn olla lähellä, kuulua jonnekin.  

Tarinaa eteenpäin vievä kieli on herkullista ja soljuvaa, dialogi luonnollista. City-Tuijan maailmassa käytetään kovia sanoja, kielikin on kulissia: ”Sä oot niin espoo!” Puhe on koodikieltä, täynnä sisäpiirin hyvin opittuja vuorosanoja, minä-keskeistä varuillaan olon ja toisten tarkkailun sanahelinää. Juudaksen poskisuudelmia. Lapsuuden muistojen kieli on herkkää ja runollista, lämpöä ja merkityksiä tulvillaan, ihmisen puhetta ihmiselle. Ihmiset, paikat, tunnelmat ja tapahtumat avautuvat lukijalle täyteläisen värikylläisinä, sydämeen käyvinä. Lapsuuden maisema on tuttu Härkösen ensimmäisestä kirjasta Häräntappoase, mutta paljon on muuttunut, myös ihmisissä.

Anna-Leena Härkönen on kirjoittanut hienon kirja yksinäisyydestä ja ihon ikävästä, joka ei ole oma valinta, siihen johtaa pelko ottaa vastuu toisesta ihmisestä, riski tulla hylätyksi. Ihminen joutuu kieltämään ikävänsä toisen luo, sillä mitattaessa menestymistä, ihmisyys ei mittarina toimi vaan kaikki ovat kilpailijoita, joihin ei voi luottaa. Ihmissuhteista tulee pätkäsuhteita, ne ovat olemassa niin kauan kun niistä hyötyy. Menestys ei merkitse onnea, ellei sen mukanaan tuomaa hyvää voi jakaa kenenkään kanssa hyväksikäytön pelossa. Menestys muuttuu onnettomuudeksi, jonka keskellä hallitsemaan tottunut menettää otteen elämästään, vapaudesta ei ole mitään jäljellä. Kirja kertoo, mutta vastauksia se ei anna, ehkä kuitenkin se, ettei lapsuus kaikkea ratkaise, elämänkulkuunsa voi vaikuttaa, tehdä valintoja itse, antaa viitteen Tuijan mahdollisuuksista jatkaa elämäänsä. Sailan sanoin: ”Tulihan mustaki ihminen vaikka samassa perheessä elettiin. Elämä on kuule omatoimimatka.”

Otsikkorunon loppusäkeet kuuluvat näin:
”Minä lapsena olin niin iloinen
ja nuorena niin nauravainen.
Nyt kaikki mitä on jäljellä
on riisuttu , räävitty nainen.”

Kirja-Irja


Anna-Leena Härkösen uusin romaani Juhannusvieras käsittelee vaiennettuja lapsuuden muistoja. Härkösen romaani palaa alkujuurilleen – teemana on maaseudulle lähteminen, kuten esikoisteos Häräntappoaseessakin. Kirjan päähenkilönä on sitoutumiskammoinen nelikymppinen citysinkku Tuija, joka ikävöi kesiä maaseudulla. Äitinsä lapsena menettänyt Tuija lähtee tapaamaan maalle sukulaisiaan, joiden luona on viettänyt onnelliset kesät nuoruudessaan. Vai elääkö onnelliset muistot pelkästään Tuijan omassa päässä?

Tuija matkaa Ristinojalle saatuaan tiedon varaäitinsä Ennin lähestyvästä kuolemasta. Vaikka maalla vietetyt kesät ovat olleet Tuijan elämän parasta antia, hän ei ole pitänyt yhteyttä viisihenkiseen sisarusparveen aikuisiällään. Tuijan saapuessa maalle kaikki on kuitenkin niin kuin ennenkin. Vuodet eivät ole erottaneet ystävyksiä ja nuoruuden poikaystävä herättää lämpimiä tunteita vielä aikuisenakin.

Perheen sisarukset ovat ajautuneet erilaisiin elämäntilanteisiin. Tuijalle läheisin Saila on jäänyt asumaan maalle ja saanut nuorena lapsia, kun taas yksi veljistä on menestynyt maailmalla. Sisaruslaumasta erityisen koskettavan kohtalon on kokenut Risto, joka on uhrannut elämänsä muiden sisarusten puolesta. Alkoholismin ja aggressiivisuuden alla sykkii silti lämmin sydän. Tuija huomaa lopulta, että kaikki ei olekaan sitä miltä näyttää. Hän ottaa tehtäväkseen selvittää perheen ongelmat juuriaan myöten ja pyrkii saattamaan rikkoontuneen perheen takaisin yhteen.

Härkösen kirjoitustyyli on nautinnollista lukea. Teksti on napakkaa ja kieli täynnä oivalluksia ja toimivia vertauksia. Härkönen taitaa myös mustan huumorin ja ironian. Vaikka romaani on nopealukuinen, kovin kepeää viihdettä se ei ole. Juhannusvieras on Härköstä parhaimmillaan. 

Niina Kivilahti


Tartuin Anna-Leena Härkösen Juhannusvieras-kirjaan mielenkiinnolla. Olen aina pitänyt Härkösen kirjoitustyylistä ja teoksista. Nytkään en joutunut pettymään. Ainoa, mitä jäin kaipaamaan, oli ehkä jotenkin erilainen loppu, vaikka se onkin kaunis loppu. Teksti on nopealukuista, lauseet ovat melko lyhyitä ja vuoropuhelua on paljon. Kerronta on sujuvaa, leppoisaa, mutta myös terävää.

Kirjan päähenkilö, Tuija, palaa aikuisena paikkaan, jossa hän vietti lapsuutensa kesiä. Paikkaan, jossa hänen ”vara-perheensä” asuu. He ovat melko kaukaisia sukulaisia, mutta Tuijalle ehkä enemmän perhe kuin mikään muu. Oma äiti on kuollut jo kauan sitten ja isäkin on jäänyt Tuijalle melko etäiseksi. Kirjassa siirrytään sujuvasti nykyajasta menneeseen ja taas takaisin.

Tuija on kykenemätön pysyvään suhteeseen, uskollisuuteen. Hän ei kuitenkaan itse jätä miehiä, vaan pitää huolen, että miehet jättävät hänet. Näin Tuija pakenee syyllisyyttä. Tuija haluaa täydellisen perheen. Hän kuitenkin pelkää, että aina jostain voisi löytyä parempi mies.

Tuijan mukana lukija matkaa omiin lapsuusmuistoihinsa. Matkan varrelle mahtuu monta nostalgista hetkeä. Juhannuskoivut vievät itseni mummulan pihalle ja harmoni ala-asteen musiikkitunneille. Voi miettiä, kumpi sanonta pitää paremmin paikkansa: ”ennen oli kaikki paremmin” vai ”aika parantaa haavat”.

Omassakin lapsuudessa hoetut sanonnat saavat hymyilemään, muun muassa ”siksi ku siinä on niksi”. Jokaisella ajalla on omat suositut hokemansa. ”Joo, ja Suomi voittaa Euroviisut” saa suupielet nousemaan jo lähelle korvia. Kylläpä vain voitti!

Neiti Kesäheinä


Juhannusvieras kertoo nelikymppisestä sisustussuunnittelijasta Tuijasta, joka matkustaa lapsuusvuosiensa kesäpaikkaan Ristinojalle tapaamaan lapsuutensa ’varaäitiä’ Enniä tämän syntymäpäivien lähestyessä. Tuija on viettänyt lapsuutensa kesät Ristinojalla Ennin, hänen miehensä Juhon ja heidän lastensa Sailan, Suvin, Hannelen, Tuomon ja Riston kanssa. Tuijan oma äiti on kuollut Tuijan ollessa 2-vuotias. Hän on etääntynyt isästään, joka asuu Espanjassa uuden vaimonsa kanssa. Myöskään suhteet miesten kanssa eivät kestä, kun ’mikään ei tunnu miltään’. Diapamia nappailevan Tuijan muistoissa lapsuuden kesät näyttäytyvät tarunhohtoisen ihanina ja täydellisinä.

Tuija on ollut aina kateellinen ’kesäserkuilleen’ siitä, että heillä on ehjä, suuri ja niin ihana perhe. Hänellä on lapsuuden kesistä hopeareunaiset muistot; silloin aurinkokin paistoi aina ja mansikat maistuivat makealle. Kaikki ei kuitenkaan ole kultaa mikä kiiltää. Nelikymppisenä Tuijalle tulee konkreettisesti ja lopullisesti eteen lapsuuden loppu.

Kulissit kaatuvat rymisten. Jo kuollut ’kesäisä’ Juho onkin ollut väkivaltainen ja kohteena on ollut varsinkin hänen poikansa Tuomo. Enni ei ole tehnyt mitään estääkseen miestään. Tuomo on häipynyt kotoaan ulkomaille heti kun siihen on tullut tilaisuus, Ristosta taas on tullut alkoholisti ja Suvi on etsinyt lohtua Jehovan todistajista.

Tuija saa myös tietää, että hänen isänsä on maksanut kesäperheelle hänen hoidostaan kesien ajan. Hän järkyttyy siitä, että on ollut ’toiselle perheelleen’ tulonlähde. Lisäksi isä on soittanut kesäisin usein kuullakseen mitä tyttärelle kuuluu, mutta kieltänyt kertomasta Tuijalle, ettei tälle tulisi koti-ikävä.  Tuija taas on luullut, ettei isä oikein välittänyt.

Pidin kirjasta, vaikka Härkönen onkin mielestäni parhaimmillaan omakohtaisesti ja sydänverellä kirjoittamissaan romaaneissa Heikosti positiivinen ja Loppuunkäsitelty.

Alexina

Comments

Teksti:Suurikuu
Avainsanat: Anna-Leena Härkönen, Juhannusvieras

Kommentit

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *