Amélie Nothomb: Antikrista

Amélie, ainaisessa nälässä 

Amélie Nothomb on luetuin belgialainen nykykirjailija. Belgialaiseksi hän kasvoi monen maan ja kipeiden menetysten kautta.

”Tämä on tarina Améliesta”, ohjaaja Cristine Delmotte sanoo Marttyyrien aukion teatterissa Brysselin keskustassa. Näyttämöllä on viisi henkilöä. He kaikki näyttelevät Amélieta. Ja heillä kaikilla on hirveä nälkä. Näytelmän päähenkilö, kirjailija Amélie Nothomb, istuu Delmotten vieressä. Ja hänellä vasta nälkä onkin.

41-vuotias Nothomb on Belgian käännetyin nykykirjailija. Hänen teoksiaan voi lukea 41 kielellä, parempaan lienevät pystyneet hänen maanmiehistään vain Tintti-sarjakuvat tehnyt Hergé ja komisario Maigret’n luonut Georges Simenon.

La biografie de la faim (”Nälän omaelämäkerta”, 2004), josta pian alkava näytelmä on sovitettu, on järjestyksessä Nothomben 14. romaani. Se on hänen omaelämäkertansa nelivuotiaasta 22-vuotiaaksi.

Suurimmat menestyksenä Nothomb on saavuttanut juuri omasta elämästään kertovilla romaaneillaan. Niitä on hänen laskujensa mukaan kuusi, tai viisi sataprosenttisesti ja yksi, suomeksikin käännetty Antikrista (Otava 2006), ”95-prosenttisesti”. Loppu on fiktiota. ”Mutta julkaisen vain osan teoksistani. Tällä hetkellähän kirjoitan jo 66. romaaniani”, Nothomb tarkentaa, kun olemme siirtyneet teatterin pienehköön neuvotteluhuoneeseen. Nälkä? Kyllä, eikä vain ruokaan – tai juomaan – vaan myös kaikkeen muuhun, ”sanoihin, maihin, kulttuureihin, kirjoihin, rakkauteen…”

Kadotettu paratiisi

Pohjattoman nälkänsä lisäksi Amélie Nothomb on tullut tunnetuksi liioitellun suurista hatuistaan – ja Japanista. Siellä hän syntyikin, Kóben miljoonakaupungissa, jossa belgialainen isä työskenteli diplomaattina. Sieltä alkoivat matkalaukkuelämä ja kulttuurisokkien suma. Kulttuurien välisiä eroja hän on kuvannut monissa teoksissaan, kuten helmikuussa suomeksi ilmestyneessä Samuraisyleilyssä (Otava 2009).

”Lapsuudessani oli paljon kipeitä hetkiä”, Nothomb myöntää. ”Muutimme koko ajan maasta toiseen. Vaikeinta oli se, kun jätimme ainiaaksi rakkaan maan. Ennen kaikkea Japanin.” Nälän omaelämäkerta -näytelmässä vilahtaa kolme lapsuudenkuvaa Nothombesta. Yhdessä niistä hän istuu tumman naisen sylissä. Nothomb on nelivuotias. Nainen on Nishio-san. ”Viisivuotiaana jouduin eroon hoitajastani, jota rakastin kuin äitiäni”, Nothomb kertoo. ”Muistan vieläkin tämän riipaisevan tunteen täydellisesti. Kuin minut olisi repäisty irti oikeasta äidistäni.” ”Se oli perustavanlaatuinen tragedia ja selittää mielestäni monia asioita persoonallisuudestani. Kaikki vuodet siihen asti, kunnes 21-vuotiaana palasin Japaniin, toistin, että jonakin päivänä palaan kotimaahani Japaniin ja todistan kaikille, että olen japanilainen.”

”Mehän näimme tuloksen: täydellinen epäonnistuminen. Joten tämä on myös epäonnistuneen japanilaisen tarina.” Nothomb tarkoittaa menestysromaaniaan Nöyrin palvelijanne (Otava 2001). Se on myös hänen kansainvälisesti tunnetuin teoksensa. Alain Corneau teki nuoren Nothomben Japanin-kokemuksista palkitun elokuvan, joka on nähty myös Suomessa. Romaanissa Amélie palaa vihdoin synnyinmaahansa ja pestautuu töihin japanilaiseen suuryritykseen. Hän puhuu hyvin japania ja selviytyy moitteettomasti tehtävistään. Silti hän päätyy maisterin paperit taskussa siivoamaan yrityksen 44. kerroksen miestenvessaa.

Vaikka Nothomb ymmärtää nopeasti paikkansa yrityksessä ja oppii mielistelemään pomojaan, hän ei päästä japanilaisia helpolla. Kirjailija-Nothomb sivaltelee sieltä täältä heidän pinttyneitä tapojaan, hurskauttaan ja ylikehittynyttä velvollisuudentuntoaan. Nothomben kustantaja, ranskalainen Albin Michel, julkaisi teoksen vuonna 1999. ”Luulin, että olin silloin jo menestynyt kirjailija”, Nothomb muistelee. ”Sen jälkeen menestykseni yksinkertaisesti viisinkertaistui.” Mutta Nöyrin palvelijanne muutti myös täysin hänen suhteensa Japaniin.

Rakkauden nälkä

Japania seurasi kommunistinen Kiina. Siellä Nothomb heräsi muiden lasten nälkään. Hän kaipasi leikkikavereita. Kiinassa hän myös tajusi ensimmäistä kertaa olevansa belgialainen. ”Nälkä, se olen minä!” Amélieta esittävä näyttelijä parkuu näyttämöllä.

San Li Tun diplomaattialueella Pekingissä asui lapsia eri puolilta maailmaa mutta vain viisi heistä oli belgialaisia. ”Minä, sisareni ja veljeni sekä kaksi flaamilasta. Ymmärsin, että olla belgialainen tarkoittaa, että kuuluu maahan, jossa ei ole kovin paljon ihmisiä. Ajattelin siis, ettei Belgia voi olla kovin suuri eikä merkittävä maa.” ”Vanhempani sanoivat minulle jatkuvasti, että jonakin päivänä menet maahan, joka on sinun maasi. Se on Belgia, se on hieno maa, saat nähdä. Mutta kun muutin sinne 17-vuotiaana, tunsin itseni äärimmäisen yksinäiseksi ja hylätyksi. Kolmen ensimmäisen Belgian-vuoteni aikana en saanut yhtään ystävää. Saamani käsitys maasta sai silloin vahvistuksensa.”

New Yorkissa kouluikäinen Amélie oli luokkansa ainoa belgialainen, mutta elämä oli muuten juhlaa. Tanssijoita, musikaaleja, Manhattanin pilvenpiirtäjiä. Ja ystäviä. Silti hän oli peloissaan. Menetykset ja eri ihmisten poismenot olivat säikäyttäneet hänet. Rauhoittuakseen hän janosi ”liikaa rakkautta”.

–Äiti, rakasta minua.
–Minä rakastan sinua.
–Rakasta minua vielä lujemmin.
–Minä rakastan sinua hyvin lujasti.
–Rakasta minua vielä sitäkin lujemmin.
–Minä rakastan sinua niin lujasti kuin omaa lastaan voi rakastaa.
–Rakasta minua vielä sitäkin enemmän!

Nothomben ja äidin sanailu päättyy näytelmässä äidin hermostumiseen: Rakkaus, se ansaitaan, hän sanoo lopulta tyttärelleen. Ja kun kotikaupunki New York vaihtuu maailman köyhimpään maahan, Bangladeshiin, 11-vuotiaan Amélien maailma romahtaa. Hän sairastuu anoreksiaan. ”Nälkä tuli sisään, vihan kanssa”, näytelmän Amélie toteaa hiljaa. ”Meidän kaikkien nälkä.”

Kirjailija syntyy

Bangladeshissa Nothomben isä yleni Belgian suurlähettilääksi. Lapsille kokemus uudesta kotimaasta oli karmaiseva: Amélie vaikeni, samoin isosisko Juliette. ”Se oli täydellisen väkivaltainen sokki. Näimme ihmisten kuolevan kaduille. Siitä syntyy hirveä syyllisyys, kun toiset kuolevat nälkään ja minä en.” ”Uskon, että syyt syömishäiriöihin johtuivat tästä nälän, kuoleman ja kurjuuden näkymästä, joka levittäytyi joka puolelle. Myös sisareni sairastui”, Nothomb sanoo ja vaikenee.

Ovi käy, mieshenkilö istuu pöydän ääreen. Kirjailija esittelee avomiehensä. Sisarkin on tänään täällä ensi-illassa, samoin vanhemmat. Nothomb täytti 13 vuotta ”maailman kauneimmassa maassa”, Burmassa. Sieltä matka jatkui Laosiin. 15-vuotiaana hän painoi 32 kiloa ja oli kuolemaisillaan.

Hän ei enää tiennyt missä maassa oli. Vuoden 1981 alussa se sitten tapahtui: nälkä katosi kokonaan. ”Olin tappanut ruumiini”, Nothomb toteaa kirjassaan. Nothomb kuvaa Nälän omaelämäkerrassa pitkään sairastumistaan. Hän kirjoittaa kepeähkösti myös nuorena alkaneesta alkoholinkäytöstään: ”Bangladeshissa tuplasin viskiannokseni.” Syömishäiriötä kesti 16-vuotiaaksi.Nyt hän sanoo parantuneensa täysin, mutta asia on selvästi yhä kipeä. Sisar ei ole toipunut yhtä hyvin.

Aasian-vuosina Amélie Nothomb ryhtyi kirjoittamaan. Nälkä tyydyttyi ”syömällä sanoja”. ”Samuraisyleilyn vuorikohtauksessa kuvaan merkittävää tapahtumaa elämässäni. Fuji-vuorella ymmärsin, miksi olen täällä, tässä maailmassa. Tunteet, jotka koin siellä, konkretisoivat sen, että haluan kirjoittaa, vóilà, olen Zarathustra”, Nothomb sanoo. ”Sillä hetkellä olin se, mitä halusin olla. Täydellinen luoja. Ja koko maailma tulisi tietämään sen.”

Ensimmäisen romaaninsa Le Hygiène de l´assassin (”Murhaajan mielenterveys”, 1992) , Nothomb julkaisi 25-vuotiaana. Siitä lähtien hän on julkaissut joka syksy. Jotakin syvää Bangladeshin kokemukset kuitenkin jättivät häneen. Edelleen hän tarvitsee kovan nälän tunteen pystyäkseen kirjoittamaan.

Hauras identiteetti

Nykyään Amélie Nothomb on asettunut asumaan Pariisiin ja Brysseliin. Kaikista maista, joissa hän on asunut, hän sanoo, että Belgia on se, jota hän on vähiten ymmärtänyt. ”Ehkä se on juuri sitä, kun kuuluu johonkin: ettei ihan ymmärrä, mistä on kyse. Ehkä myös juuri tästä syystä aloin kirjoittaa.”

Silti hän ei edelleenkään tunne olevansa täysin kotonaan missään. Mutta hänellä on vapaus. Hän voi päättää aamulla, missä kaupungissa nukahtaa illalla. ”Belgia on kotimaani mutta tuli elämääni liian myöhään, jotta tunne voisi olla syvää. Se on vähän kuin ystävyys, joka alkaa 20-vuotiaana. Sillä on paljon merkitystä, mutta tulee liian myöhään, jotta voisi olla osa juuriani”, hän toteaa.
”Joten ei ole olemassa ’minun paikkaani’.”

Toisaalta Nothomb tuntee tänään olevansa enemmän belgialainen kuin koskaan. Yksi käännekohta oli Belgian hallituskriisi reilu pari vuotta sitten, jolloin keskusteltiin vakavasti maan jakamisesta kolmeksi erilliseksi valtioksi. ”Se oli suuri sokki kaikille belgialaisille, enkä ole koskaan tuntenut itseäni niin belgialaiseksi kuin tämän kriisin jälkeen. Ajattelin, että näin hauras identiteetti, se olen minä”, hän sanoo, ja on taas hetken ihan hiljaa. ”Ja ehdottomasti, olen belgialainen kirjailija.”

Belgialaiset ovat ylpeitä menestyskirjailijastaan, vaikka maasta löytyy monia kaunokirjallisempiakin tekijöitä. Nothombea on kehuttu yhdeksi oman sukupolvensa omaperäisimmistä kirjailijoista. Lahjakkuus näkyy ennen kaikkea persoonallisessa huumorissa ja terävässä kielenkäytössä. Tarinaniskijä: sitäkin lahjaa löytyy. Mutta se ei ole totta!

Nälän omaelämäkerta päättyy aikaan, jolloin Nothomb palaa takaisin Japaniin. Hän on 22. Hän tapaa japanilaisen äitinsä, Nishio-sanin, 17 vuoden tauon jälkeen. Hän rakastuu. Hän menee japanilaiseen suuryritykseen töihin. Hän alkaa kirjoittaa menestysromaaniaan Nöyrin palvelijanne.

Vuoden 1990 jälkeen Nothomb on käynyt Japanissa vain yhden kerran. Suhde synnyinmaahan ei ole enää entisensä. ”Nykyään kun tapaan japanilaisia, tapaaminen alkaa vähintään kahden tunnin diplomaattisella puheella.Ymmärrän hyvin, mitä minulta odotetaan tällaisen suuren kohteliaisuuden jälkeen. Että sanon, että, ei, se mitä kerron kirjassani, se ei ole totuus.” ”Mutta kaikki mitä kirjassani kerron, on totta. Näissä keskusteluissa päädyn silti aina sanomaan, että niin, se mitä kerron kirjassani, ei ole totuus, olen pahoillani…” ”Ja se on hirvittävää, koska se ei ole totta!” Ja jotta en joutuisi jatkuvasti valehtelemaan, en enää tapaa japanilaisia, vóilà!”

Teksti: Silja Lanas Cavada

 

Comments

Teksti: Plaza
Avainsanat: Amelie Nothomb, Antikrista

Kommentit

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *