Haaste: 12 esikoista

12 esikoista

Jokainen vuosi tuo kirjamaailmaan uusia kirjailijoita sekä suomenkielisten julkaisujen että käännöskirjojen puolelta. Esikoisteokset tahtovat yleensä jäädä tuttujen kirjailijoiden hittiteosten varjoon, vaikka niiden joukosta löytyy vuosittain loistavia helmiä. Esikoiset tarjoavatkin löytöretken tuoreiden tekijöiden pariin.

Esikoiskirjahaaste on ainoa, jonka sisällä olisi toivottavaa lukea pelkästään vuoden 2013 aikana julkaistavia kirjoja. Rajoitus tekee haasteesta kaikista hankalimman, mutta sehän ei kirjojen ystäviä pelota. Eihän? 

Kotimaisten kirjailijoiden ohella voit tutustua myös käännöskirjailijoihin. Voit siis valita haluatko tutustua mieluummin jompaan kumpaan vai sekaisin molempiin – tärkeintä on 12 uuden kirjailijan löytäminen. Haasteiden yleissäännöistä voi lukea lisää pääsivultamme.

Syksyllä 2012 Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon voitti Aki Ollikainen teoksellaan Nälkävuosi (Siltala). Esikoiskirjahaastetta suorittaessa voi pohtia muun muassa kuka mahtaa voittaa vuoden 2013 palkinnon tässä kategoriassa. 

Tulen antamaan vinkkejä esikoisteoksiin vuoden varrella. Joko sinun mielessäsi siintää uusien kirjailijoiden lista?

– Kirjallisena. Minna

Comments

Teksti: Miia
Avainsanat: 2013, Esikoiskirjat, haasteet, kirjat, lukeminen

Kommentit

Nyt katson tämänkin haasteen suoritetuksi. Vähän sekoilua tuolla oli sen suhteen, että mikä kirja luetaan esikoiskirjaksi ja mitä ei.

Tein haun oman alueeni kirjastojen esikoiskirjoiksi luokitelluista teoksista
ja sieltä löytyi Mooses Mentulan edellä mainitsemani kirja sekä Laura Saven Paljain jaloin (luokitus kauno-/kertomakirjallisuus).

Sen sijaan haku ei nostanut Virpi Pöyhösen Hän joka rakastaa kirjaa, vaikka jossain muussa yhteydessä se mainittiin esikoiskirjaksi.

Mutta summa summarum. Kyllä noita tänä vuonna ilmestyneitä esikoisia taitaa tähän haasteeseen olla tarpeeksi.

Syksy saapuu eittämättä, kun koulut alkavat ja uusia kirjoja ilmestyy 😉 ’
Esikoiskirjoja ihan useita.

Johanna Holmströmin Itämää ilmestyi kylläkin jo keväällä, mutta nyt sen vasta luin. Useamman kerran se oli kirjaston uutuushyllyllä saatavilla (ihme sinänsä) ja minäkin sen sinne aina jätin, kunnes … se tarttui mukaan.

Ihan sujuvasti tuon Itämään luin läpi, mutta ehkä sen syvin ulottavuus jäi minulta kokematta. En oikein saanut ammennettua mitään uutta noista kirjassa käsitellyistä aiheesta (mm. koulukiusaaminen, islamilaisuus, ym)

Vähän samoissa tunnelmissa luin tänään Sami Rajakylän Pätkärunoilijan. Kolmekymppinen yksinäinen pulskahko Kela-virkailija Keijo unelmoi tulevansa Suureksi Runoilijaksi. Tyttöystävä on jättänyt ja uudesta naisystävästä ei ole tietoakaan, vaikka yritystä ja haaveita kylläkin. Kukaan ei kestä jatkuvaa epäonnistumista, mutta kyllä se osa taitaa Keijolle langeta – ihan kirjaan loppuun asti.

Antti Heikkisen Pihkatappi on hieno äidittömäksi jääneen pojan kehityskertomus, jossa melko keskeiseksi nousee isän ja pojan välinen suhde. Tiiviisti mukana kulkevat myös isovanhemmat sekä savolainen maalaiskylä ihmisineen.

Näistä kolmesta minun mielestäni ehdottomasti paras on tämä Pihkatappi, joskin itseäni häiritsi runsas savon murteen käyttö keskusteluissa. Itä-Suomessa asujalle sitä oli jopa vaikeampi lukea kuin lapin murretta esim Moose Mentulan kirjassa Isän kanssa kahden.

Outo ja hurmaava Köyhän Kamasutra. Tuon hoikan mutta painavan esikoisen synnytyspolttoja ei käy kateeksi.

Mitenkäs haastekampanja ei meinaa nyt mitenkään edetä. Sentään edes yhden maininnan saan tänne esikoisiin eli Tanja Kaarlelan Saaran. Taidan kommentoida tätä tarkemmin tuolla lukupiiri-osiossa.

Muita esikoisia ei kyllä nyt ole tullut luettua. Paljon muuta kylläkin.

Mutta vielähän melkein puolet vuodesta on jäjellä.

Yhden uuden esikoiskirjan saan jälleen haasteeseen eli Julie Kiblerin Matkalla kotiin, jota olen kommentoinut Minnan blogissa; Chick litiä Kabulissa – Sunnuntaiotteessa Pia Heikkilän Operaatio Lipstick.

Hyvä on, pieleen meni. Virpi Pöyhösen Hän rakastaa minua ei siis suinkaan ole hänen esikoisteoksensa, tänä vuonna kylläkin ilmestynyt.

Pois luetaan myös Mooses Mentulan Isän kanssa kahden, koska häneltä on kuitenkin ilmestynyt novellikokoelma aiemmin.

Okei, otan listalta vielä pois Paakkisen Istanbul-kirjan. Esikoinen kylläkin, mutta en nyt näe tällä hetkellä Paakkista vielä kirjailijana samoin kuin Jenseniäkään. Toimittajia kylläkin – eihän koskaan tiedä, mutta …

Laura Saven kirja oli koskettava, mutta ikävä kyllä uutta kirjaa ei enää voi tulla. Otetaan tämäkin pois tältä haastelistalta.

Joten laskeskelen siis, että viisi tänä vuonna ilmestynyttä/ ilmestyvää esikoisteosta on vielä lukematta.

Kurkkasin. Vaikuttaa mukavalta. Ja olihan tuolla muillakin kustantajilla esikoisia tulossa. Ja paljon muutakin kiinnostavaa. Ei lopu lukeminen 🙂

Periaatteessa 12 ESIKOISTA olisi nyt suoritettu, mutta kun tuolla joukossa on noita hieman kyseenalaisia teoksia, niin josko nyt vielä ainakin muutaman tänne yrittäisin saada. Onhan noita kyllä ilmestymässä. Ja taitsikohan joku olla pinossa odottamassakin.

Esikoiskirja – joskin ikävä kyllä myös tekijänsä samalla viimeinen – on syöpään menehtyneen Laura Saven koskettava Paljain jaloin. Suosittelen.

Samoin suosittelen Hanna Jensenin esikoista 940 päivää isäni muistina. Uskoisin, että Jensenin kirjallinen ura ei jää tähän. Upea kokemuksellinen, mutta myös paljon tietoa jakava kirja kaikille, joiden lähipiirissä on muistisairautta sairastava läheinen. Tämä kirja pitäisi ehdottomasti kuulua oppikirjaksi kaikkiin sairaanhoitalan oppilaitoksiin. Niin lääkäreille kuin hoitajille.

Pasi Luhtaniemi ja esikoisromaani Sokea piste: ruumis saadaan heti prologin toisessa kappaleessa. Tapaturma, itsemurha vai rikos. Sitä selvittelee pian eläkkeelee jäävä rikoskomisario Eero Vuorinen yhdessä verkkorikososaston tutkija Timo Kahlon kanssa; tosissaan vasta lähempänä kirjan puoliväliä. He eivät siis ole mitenkään pääosassa kirjassa, vaan muitakin yksityisiä tutkimuksia tehdään, toki poliisille tuloksia raportoiden . Taustalla esiintyy myös tuntematon minä-muotoinen kertoja.

Alkuosassa kirjaa oli sen verran tietotekniikkaa ja ohjelmointia, että ajattelin, että onpa kuiva kirja – kun en oikein ymmärrä tuota alaa. Mutta kannattaa silti jatkaa. Enempää en kerro kuin että loppu on varsin erikoinen. Jotain pienen pieniä viittauksia tähän ehkä löytyy jo aiemminkin, mutta silti ainakin minut yllätti ja jopa naurahdin.

Kirjan lopussa Vuorinen on jo jäänyt eläkkeelle, joten miten lienee jatko tälle kirjalle. Ehkä joka tapauksessa tuotantoa lisää Luhtaniemeltä.

Uusia suomalaisia dekkaristeja syntyy kuin sieniä sateella. Ei sentään. Jatkoa kuitenkin seurannee J.K. Johanssonin esikoiskirjalle Laura, sen verran hataraksi loppuratkaisu jäi, että eiköhän nettipoliisista eityisopettajaksi siirtynyt Mia Pohjavirta ja entinen poliisikaveri Korhonen palanne vielä Lauran katoamiseen. Keskesenä teemana tässä on some-maailma tiedonjakajana ja nuorten maailma muutenkin.
Ei tällä kirjalla minun arvionnissani ohi Hiekkaharjun Kolibrin mennä, mutta jos ja kun jatkoa seuraa, niin en voi kyllä olla lukemattakaan.

Moosen Mentulan esikoiteokseksi on jossain yhteyksissä luokiteltu Isän kanssa kahden, mutta olkoon nyt sitten vaikka esikoisramaani. Mentulalta on kyllä ilmestynyt novellikokoelma, jota kovasti esikoisteoksena kiiteltiin tämän kirjan takasisäkannessa ja oli HS:n esikoiskirjapalkintoehdokkaana.

Mentulan joka tapauksessa tässä mainitsen, koska kirjaan oli aivan pakko tutustua jo kirjailijan nimen ja kansikuvan vuoksi ja kun kirjan sai käteensä ja etusisäkannessa hymyili valloittavasti lippalakkipäinen nuorehko mies, luin kirjan saman tien.

Viimeisimmät tänne kommentoidut kirjat eivät ole välttämättä saaneet suurinta suosiotani ja olen jo kaipaillut vähän ”kevyempää” luettavaa ja nyt sen sain.

Toki tässä aiheena on ihan vakavasti otettava perhetilanne, jossa käydään läpi vanhempien riitaisaa välienselvittelyä, siitä mahdollisesti seuravaa avioeroa ja pienen pojan reagointia näihin, uskottomuutta, Etelä- ja Pohjois-Suomen elintapojen ja -ympäristön erilaisuutta ja niihin sopetumista.

Kirja ei kuitenkaan ole mielestäni masentava, vaan koko ajan sitä lukiessaan on toiveikas ja uskoo hyvään loppuratkaisuun, mikä se sitten onkaan.

Minkä verran tässä kirjassa on omaa kokemustaustaa, onhan Mentula Kainuusta Lapin kautta Tuusulaan päätynyt pikkukoulun rehtori, se jäänee kuultavaksi huomisaamuna Aamun kirjan haastattelussa Yle ykkösellä. Isän kanssa kahden on siellä viikon kirjana.

Mentula on sujuvasanainen ja hieman tässä pääsee tutustumaan pohjoisen murteeseenkin, sen kuitenkaan haittaamatta lukemista.

Senkin vielä tässä sanon, että kun itselleni jäi paljon aukkoja Marisha Rasi-Koskisen Valheet kirjasta, niin niitä sai melko hyvin paikkailtua puolestaan Yle Radio ykkösen Nadja Novakin haastattelussa, jonka kuuntelin eilisiltana.

Näihin kirjailijoiden haastatteluihin on helppo löytää kirjasampo.fi sivujen Kirjakalenterin kautta.

Enää lasken minulta puuttuvan kolmea esikoisteosta, niin haaste on suoritettu 🙂 Seuraava on jo odottamassa …

Lasken tähän kategoriaan kuuluvaksi seuraavan, tänä vuonna ilmestyneen kirjan, vaikka enpä tiedä, onko jatkoa tiedossa.

Reeta Paakkinen : Kotona Istanbulissa Tositarinoita Turkista. Suuret odotukset – pieni pettymys. Olin ennakoinut vielä henkilökohtaisempaa otetta asumiseen ja elämiseen Istanbulissa. Ensimmäiset 40 sivua alkoivat lupaavasti, sitten siirryttiinkin opiskelukokemuksiin Lontooseen ja erityisesti Thessalonikiin ja paneuduttiin – minusta turhan pitkäksi aikaa – Kreikan historiaan ja politiikkaan.

Sen jälkeen keskityttiin hyvin pitkälti Paakkisen työelämään toimittajana ja sen tuomiin matkoihin ympärysvaltioihin ja niiden kulttuuriin, toki aina välillä sivuten myös Turkkia ja näiden maiden välisiä suhteita.

Kirjassa oli myös pitkä luku Kyproksen historiasta sekä mielestäni oudosti tarina Paakkisen toimittajaystävän suhteesta ja matkasta Moskovaan ökyrikkaan, naimisissa olevan miehen luo. Jos tällä oli tarkoitus kuvata turkkilaisnaisen vapaamielisyyttä, niin se tuli kyllä esille muuallakin kirjan teksteissä.

Kirja antoi kyllä selkeän kuvan siitä, että Paakkinen on asioihin perehtyvä ja ammattitaitoinen toimittaja – antaahan siihen mahdollisuuden akateeminen tausta, kuten hän itsekin toteaa. Mutta kuten sanottu – henkilökohtaisempaa otetta jäin jo kirjan nimenkin perusteella kaipaamaan.

Ja jos ei pidä historiallisista katsauksista, niin kirja on ajoittain melko puuduttava, sen mitenkin kun on varsin tiiviissä paketissa. Vaikka luvut eivät ole pitkiä, niin ladonta on hyvin tiivistä.

Mutta kun olin lukenut Maarit Turtiaisen rakkausromaanin Punainen paasto, niin tämä oli kyllä hyvä lisä selventämään sitä tosiasiaa, että suuri osa turkkilaisista naisista ei tosiaankaan pukeudu enää mustaan kaapuun tai edes peitä hiuksiaan huivilla. Kyllä tämä kirja kannattaa lukea, jos ei esimerkiksi ole käynyt koskaan Turkissa ja tuntee huonosti maan kulttuuria. Teoksesta löytyy paljon uutta tietoa ja on siis hyä vertailukohde Turtiaisen kirjaan, joka perustuu myös tiettävästi oman elämän kekemuksiin

Kannattaa myös kurkata Turkissa asuvan suomalaisnaisen arvio kirjasta: ulkosuomalainenaiti.blogspot.fi ja kuunnella Paakkisen haastattelu: areena.yle.fi/ radio

Mikä huomion arvoista, molemmissa kirjoissa on mielestäni erittäin kaunis kansikuva.

Kristiina Harjulan esikoisteos Pispalan kiviä kannattaa ehdottomasti lukea. Tarina tuntui tutulta, samantyyppisiä kertomuksia olen varmasti lukenut. Hienona erona muihin tässä tarina kulki lapsen silmin nähtynä ja koettuna ja se säilyi läpi koko kirjan. Ne upeat oivallukset, miten lapsi kokee aikuisten maailman tapahtumat – Harjula on päässyt hienosti lapsen ajatusmaailmaan.
Tarina eteni sujuvasti ja vei mukanaan niin, että kirja piti lukea yhdeltä istumalta. Vaikka kirja ei ole paksuudella pilattu, sen viesti on painava. Ja ken pitää tampereen murteesta, sitä saa tässä ilokseen lukea. Ehkä kirjan loppu oli hieman töksähtävä ja olisin odottanut hieman syvällisempää otetta myös siihen. Tuntuu kuin kirjoittaja olisi väsähtänyt lopussa. Mutta kuten sanoin jo: suosittelen.

Virpi Pöyhösen kirjan Hän rakastaa minua kansikuva herätti positiivisen tunteen väreillään ja myös ohuudellaan. ”Lukaisenpa tuosta”.
Ihmettelin suuresti, mitä tarkoittaa, että tässä kulkee kaksi päähenkiöä kuitenkin aivan eri ympäristössä ja omina tarinoinaan. Selvisihän sekin loppua kohden. Ehkä tuo ”helppo” ennakko-ote johti harhaan, enkä paljon ajatellut lukiessani.
Ja olikohan se nyt tämä kirja, jossa minua häiritsi suunnattomasti runsas sulkeiden käyttö virkkeissä. Muistan vieläkin silloin kauan sitten äidinkielen opettajalta saadun ohjeen: se mikä pitää laittaa kirjoituksessa sulkeisiin, ei ole kirjoittamisen väärti. Tässä teoksessa sulkeisiin kirjoitetut asiat olivat ihan sanomisen arvoisia ja minusta ne olisi voinut sitoa tekstiin ilman sulkeita. Anteeksi, jos kyseessä ei ollut tämä teos, mutta joku uudempaa tuotantoa oleva se on.
Henkilökohtaisesti tämä esikoisteos ei saa varauksetonta kiitostani. Jotain hyvää, mutta …

Muita esikoisteoksia ei ole tullut luettua tuon huhtikuun lopun jälkeen, mutta paljon, paljon muuta eli laskeskelin tuossa, että näihin kolmeen haastekategoriaan luettavien kirjojen lisäksi reilut 30 muuta teosta vuoden alusta. Eli kuutta kirjaa uupuu.

Tämän kevään esikoiskirjailijoihin tutustuminen on jäänyt vähemmälle, mutta luettua on tullut näilläkin sivuilla esillä olleet Nina Hurman Yönpunainen höyhen sekä Milja Kauniston Synnintekijät. Molemmat kovasti ajatuksia herättäviä, mutta pienistä puutteistaan huolimatta jatkoa odottelen molemmille. Samoin kuin Kati Hiekkapellon Kolibrille, joka oli harvinaisen onnistunut esikoiskirja ja ilokseni dekkari. Yönpunainen höyhen ei ollut ihan aito dekkari. Kuvaus taisikin olla noir-dekkari. Neljäntenä vaan ei vähäisimpänä luin Tua Harnon Ne jotka jäävät. Periytyykö perheen rakkaustarinat sukupolvelta toiselle. Hieno tarina.

http://kirjanainen.blogspot.fi/2013/03/pispalan-kivia.html
Kristiina Harjulan esikoisromaani Pispalan kiviä (Karisto 2013) luo lukijan eteen 50-luvun pihapiirin, jonne pieni Raili-tyttönen äitinsä kanssa saapuu asumaan. Railin äiti Mirjami oli kohdannut lipeväkielisen miehen, jolle sai lapsen, mutta joka ei olisi ollut tietääkseenkään lapsesta, ellei Martta-mummu, isänäiti, olisi löytänyt Mirjamin lähettämää kirjettä ja pakottanut poikaansa ottamaan Railin ja Mirjamin huostaansa.

http://kirjanainen.blogspot.fi/2013/03/lahiooksennus_22.html
Anu Juvosen esikoisromaanissa kurkistetaan lähiönuorten maailmaan. Juvonen ei ole antanut kirjan tyttöjen kasvukertomuksille ruusuista tunnelmaa, vaan tunnelma on juuri sellainen kuin ankeassa lähiössä nuori voi viettää vältellen Kannelmäen poikia, joilla on vain se yksi mielessä, mutta samalla haaveillen rakkaudesta ja poikaystävästä.

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *