Zen ja putoamisen taito
12.3.2010
Heidi
Hevosen selästä putoaa ennemmin tai myöhemmin, jos erehtyy ratsastamaan muillakin kuin karusellihevosilla. Putoamisen pelko varjostaa monen ratsastusta aivan turhaan. Pitäisikö satulasta suistumiseen varautua jo ratsastusta opetellessa?
Oppia kantapään kautta
Sanotaan, että pitää pudota ainakin sata kertaa ennen kuin oppii hyväksi ratsastajaksi. Ja kieltämättä, mitä enemmän ratsastaa ja mitä useammilla hevosilla, sitä helpommin tulee eteen myös maakontakteja.
Monissa lajeissa harjoitellaan nimenomaan hätätilanteissa selviämistä. Ratsastajan sen sijaan oletetaan pysyvän satulassa, ja jos kyydistä putoaa niin herran haltuun. Toki kypärä, turvaliivi, saappaat ja käsineet vähentävät vahinkoja, mutta kaikkia kehon osia nekään eivät suojaa.
Ensiapukurssin vetäjän mukaan ratsastajan tyyppivamma on rannemurtuma. Kaatuessaan ihminen ottaa vaistomaisesti vastaan kädellä. Hevosen selästä pudotessa vauhtia ja korkeutta onkin sitten sen verran, etteivät käden luut kestä päälle tulevan ruumiin massaa.
Voiko oppia kaatumaan oikein?
Kävinpä kokeilemassa kaatuilemista judosalilla. Puolentoista tunnin treenin aikana mätkähdeltiiin maahan etuperin, takaperin ja sivuttain. Kaikkein tärkeintä oli, ettei saanut ottaa vastaan kädellä: ei kyynärpäällä eikä ranteella. Leuan piti aina olla painettuna rintaan ja niskan yli kiepahdettiin somasti hartian kautta rullaten.
Tunnen lukuisia ratsastajia, jotka ovat murtaneet kätensä juuri ranteesta, monet jopa useamman kerran. Toisaalta en ole itse koskaan loukannut kättäni pudotessani. Ratsastajilla onkin yleensä tietty tyyli millä he päätyvät kentän hiekkaan, lukuunottamatta väkivaltaisia kaatumisonnettomuuksia, joissa koko ratsukko sinkoaa ties minne. ’
Jotkut tulevat aina alas jaloilleen. Se kuulostaa kivalta, mutta käytännössä siitä saattaa seurata jalan katkeaminen tai polven kiertyminen. Paras paikka ottaa vastaan iskuja lienee yläselkä. Jos joskus katselee jockeyporukkaa risulaukkaamassa, kannattaa kiinnittää erityistä huomiota heidän tapaansa pudota. He vain kierähtävät maan kautta ja ovat kohta takaisin jaloillaan.
Judon kaatumisharjoituksilla lienee mahdollista oppia selkäytimeen asti, että kaikki maakontaktit tehdään aina selkäpuolelle ja kierien. Olen edelleen sitä mieltä, että esim. aikuisratsastajien alkeiskurssiin tulisi liittää myös tapaturman ehkäisyvalistusta. Matolle mätkähdellessään kankea aikuinen myös ehkä tajuaisi oman kehonsa rajoitteet ja ymmärtäisi, että kehon hallintaa kannattaa treenata muuallakin kuin satulassa.
Toki sanallisetkin ohjeet voivat auttaa. Ratsastuksen opettajana toimiva sukulaiseni kertoi alkeiskurssin lapsille, että kun ponin selästä putoaa on tärkeää jatkaa liikettä kierimällä. Silloin ei tömähdä niin kovaa eikä jää ponin jalkoihin. Opella oli naurussa pitelemistä kun poniratsastaja sitten lätsähti maahan oikein huolella ilmat pihalle täräyttävällä kaarella, makasi pienen hämmentyneen hetken paikoillaan ja lähti sitten vimmatusti kierimään maneesin pohjalla. Ainakin kaikille tuli selväksi, ettei pientä oppilasta sattunut kovin pahasti.
- 1.
-
Minulle opetettiin, että ohjaksista tulee pitää kiinni, jos tipahtaa hevosen selästä. Entiseltä omalta pollelta tulin alas 5 kertaa, ihan alkuaikoina, kun sillä oli tapana paeta laukassa altani ihan eri suuntaan, kun mitä minä olin menossa. Se väisti sivuun, kun olin laukkaamassa eteen ja keskipakoisvoima pudotti. Opin siitä, että jos mennään kovaa, niin sitten mennään todella kovaa ja ajetaan hevosta koko ajan eteen, ettei se ehdi miettiä alta karkaamista tai rupea tekemään itsenäisiä päätöksiä. (ennen sitä polleani putoamissaldo oli 4, neljällä eri pollella, joista yksi hurjalla 4v orilla ilman satulaa ja pitkillä ohjaksilla, jotka sotkeutuivat jalkani ympärille pukkilaukassa ja kun keskityin saamaan pitkää ajo-ohjasta jalastani irti, niin silloin pukki pudotti ojaan hiekkatien laitaan. Persuksiin sattui. Onneksi tallille ei ollut pitkä matka).
Yksi noista ei 9;stä ei ollut tosin pudotus, vaan hevonen heittäytyi päälleni, eli nousi monta kertaa pystyyn ja kaatui selälleen ja jäin tolpan ja hevosen väliin ja sotkeuduin sähkörautalankaan. Turvakypärä päässä ei estänyt tajuttomuuttani, mutta sähkö rautalangassa herätti minut tajuihini. Senteistä oli kiinni, ettei niskani mennyt poikki. - 2.
-
Itsekin toisten hevosilla ratsastaessa tippuessa yritän pitää viimeiseen asti ohjista ja pari kertaa on käsi saanut kaviosta osumaa tämän myötä, onneksi murtumilta olen välttynyt. Tyhmää, mutta en vaan kestäisi jos toisen hevonen irti päästyään telois itsensä.
- 3.
-
Itselle on aina vaan huudettu, että ÄLÄ PUTOA!!!!! Tietenkin ihan hyvä neuvo, mutta silti muutaman kerran on päätynyt ihan maahan asti.. Jutussa oli, että jokaisella on oma tyypillinen tapansa pudota, ja tajusin että olen itse lähes aina tullut takapuolelleni. Ja luulen että se johtuu juurikin siitä, että pidän ohjista kiinni mahdollisimman pitkään ja ne nykäisevät minut tulemaan aina maahan niin, että ylävartalo tulee viimeisenä. Muutaman kerran jopa ihan kokreettisesti olisi pitänyt päätyä maahan suunnilleen päälleen, mutta kuitenkin takapuoli on aina se mihin sattuu..