Plaza

Kävin vaihteeksi vieraissa valmentautumassa. Uudelle valmentajalle voi kertoa yhtä sun toista etukäteen, mutta käytännössä jokainen uusi oppilas on valmentajalleen kuin etukäteen sotkettu taulu (vrt. tyhjä taulu), josta pitäisi saada jotain tolkkua, jotta aiheen kehittämistä voisi jatkaa parhaalla mahdollisella tavalla.

Uudella valmentajalla on monenlaisia paineita. Jos ei satu olemaan George Morris, joka on tunnettu siitä, että joka tapauksessa haukkuu ratsukon lyttyyn, olisi hyvä saada sanottua jotain kannustavaa. Ihmisethän eivät halua mennä valmennukseen kuullakseen olevansa toivottoman huonoja ja täysin lahjattomia ja, että itseasiassa olisi parasta jos samantien säästäisi sekä katsojia, että maailman hevosia enemmältä pahalta, ja kapuaisi heti alas satulasta.

Valmennuksen jatkoakin ajatellen on parasta keksiä jotain kivaa sanottavaa. Ja vaikka kyseessä olisi vain satunnainen kurssi ja ratsukko, niin ideaalitilanteessa valmentaja saa annettua ratsukolle jotain omasta erityisosaamisestaan, joka vie ratsukkoa eteenpäin ratsastuksen taidon ikiopiskelun tiellä.

Koska me suomalaiset rakastamme ulkomaalaisia, eikä kukaan ole profeetta omalla maallaan, pääsin osalliseksi ranskalaisesta estevalmennuksesta. Olen käynyt aiemminkin seuraamassa saman sedän valmennuksia ja todennut, että hänellä on ns. pehmeän tyylin avaimet hallussaan. En ole osallistunut itse, sillä katson, että Veli Pontevan ja allekirjoittaneen valmentautumiseen ei tarvita ulkomaisia tähtiä. Mielestäni riittää, että käymme kerran viikossa kiusaamassa kotimaassa ansioitunutta vakituista valmentajaamme, jolla riittää huumorintajua meidänkin katselemiseen.

Nyt jouduin kuitenkin sairastapauksen takia tuuraamaan lähisukulaistani fransmannin treeniin. Mainostimme itsemme etukäteen aivan toivottomina tapauksina, joten kaikki mitä tulisimme suorittamaan olisi katsojien omalla vastuulla. Ponteva oli pakkasista pikkuisen pirteä ja potki maneesin seiniä jokaisen suorituksen aluksi, välillä ja lopuksi, eikä keskittymisestä meinannut tulla välillä mitään.

Sinne tänne sutiva Pontsu on kuitenkin aika helppo ratsastettava, kunhan vain keikkuu kyydissä, ja niinpä me olimme jopa ’Très bien’ ja ’Excellent’. Ja Ponteva oli ’Very nice horse’ ja allekirjoitaneellakin oli niin kiva istunta, että mistä sellaisen olenkaan saanut! Valmennuksen lopuksi valmentaja olisi vielä halunnut nostaa esteitä etukäteisvaroituksista huolimatta, mutta siinä vaiheessa olin jo ehtinyt kietoa ytimiä myöten jäätyneet polveni filtteihin, joten päätimme jättää vähän paukkuja seuraavalle päivälle.

Sunnuntaina Ponteva oli pikkuisen väsynyt edellisen päivän hurjasteluista. Takareidessäkin taisi kipristellä pikkuisen maitohappoja, eikä se ollut enää ihan niin menossa. Ja sitten kävi juuri niin kuin aina käy. Yksi huono lähestyminen ja sen jälkeen kaikki oli menetetty. Tres bien oli unohdettu ja istuntaa piti muuttaa heti. Ja ennen kaikkea: Voisinko ratsastaa paremmin?. Kyseessä kun ei ole kenttärata, jossa hengenlähdön uhallakin ensisijaisesti ylitetään esteet, tyylistä viis. Esteratsastajat haluavat kaunista ratsastusta ja kauniita hyppyjä. Voisinko siis tuoda hevoseni esteelle niin, että se pääsisi hyppäämään kauniisti, oikeasta paikasta.

No. Onneksi kyseessä ei ollut saksalainen valmentaja, joka olisi todennäköisesti ruoskinut sekä ratsun että ratsastajan, vaan ’Doucement’- tyylin ranskalainen, joka osasi auttaa puusilmäistä pilottia ja hermonsa menettänyttä hevosta. Niinpä loppu paremmin, melkein hyvin. Lupasin harjoitella kotona omaa silmääni ja ehkä joskus istua satulaan esteradallakin. Ja sitä myötä siis päätin tulla uudelleen, koska ehkä tällä tähdellä sittenkin olisi pari helmeä annettavana meille porsaillekin.

Kuvassa Veli Ponteva hallitussa tempossa maastoradan bankettia ylittämässä. Vastoin rataesteratsastajien yleisiä harhaluuloja, maastoesteratsastuksessakin tyylillä on väliä.

Heidi