Plaza

Ratsastustyylejä on enemmän kuin hevosia ja ratsastajia yhteensä. Kun soppaan tungetaan mukaan ratsukon räpellystä maasta käsin arvioiva valmentaja, on muuttuvia tekijöitä paljon. Jos valmentaja sattuu vielä olemaan ensi kertaa tekemisissä kyseisen parin kanssa, tarvitaan jo hyvin paljon avarakatseisuutta, että hommassa on mitään mieltä.

Vuorovaikutusongelmien analysoinnin tarve

Olen käynyt reilun vuoden, ehkä jopa kaksi (aika menee nykyään niin nopeasti) samalla esteratsastusvalmentajalla. Välillä olen käynyt preppaamassa olemattomia ranskankielen taitojani viikonlopun intensiivikursseilla, mutta muuten olen yrittänyt toteuttaa yhden ihmisen ratsastusideaalia.

Ideaali on ehkä liikaa sanottu, sillä minä ja rakas ratsuni Veli Ponteva olemma hyvin kaukana ideaalista edelleen. Jos ideaali olisi maapallo, me olisimme jossain linnunradan ulkokierteillä. Mutta me teemme kuitenkin ainakin välillä pärhaamme toteuttaaksemme valmentajamme toiveita.

Perusvalmentajani on joskus koputellut ratsuni päätä ja sanonut, että ”sulla hevonen on kummallinen pää”, eikä viitannut pelkästään sen arabimaisen pyöreisiin silmiin, koveraan nenäpiihin, suuriin sieraimiin tai kieroon läsiin, vaan myös kallon sisältöön ja siellä majailevien synapsien toimintaan/toimimattomuuteen.

Ominaisuuteni ratsastajana perusvalmentaja kiteytti viime kerralla, kun Pontsu autuaasti alkukäynneissä hirnui poniystävänsä perään: ”Sä oot just tollanen aikuinen nainen, joka on vain ylpeä siitä, että sen hevonen hirnuu, vaikka oikeesti se hevonen ei kunnioita sua pätkääkään eikä keskity pennin vertaa työntekoon”.

Aivan, helmiä sioille, tiedetään, mutta yhtä kaikki olen ollut tyytyväinen valmentajaamme siinä, että hän ei suinkaan ole ilmoittanut ettei enää koskaan halua nähdä meitä, vaan jopa ehkä hieman paneutunut pohtimaan meidän ongelmiamme. Ja nykyään kun ajaudumme karikkoon, hän osaa jo ohjata meidän kiertotietä satamaan.

Uusi näkökulma voi laajentaa tajuntaa

Koska Veli Ponteva osaa rehellisesti sanottuna olla melkoinen ”paska pukki”, en mielelläni ryntää kokeilemaan uusia valmentajia muuten vain. Nyt sattui kuitenkin sairastapaus, jonka seurauksena jouduimme ikään kuin sijaisnäyttelijöiksi Mikko Mäentaustan kurssille.

Vanhana germaanien ystävänä olin tietysti riemuissani Mikon mahtavasta aksentista, joihinkin vierailla mailla majailu tarttuu lähtemättömästi. Parhaimmillaan se sotkeutuu vielä johonkin kotimaiseen murteeseen, jolloin ilmaisusta tulee erittäin omaperäistä.

Valmentajalle on aina haaste tavata töppöjä tätejä uhmakkaine ratsuineen. Siinä on huumori koetuksella ja kuitenkin pitäisi yrittää saada positiivisia fiiliksiä aikaiseksi (tämähän ei suinkaan ole kaikille valmentajille mitenkään tärkeää). Niinpä tätinä on myös syytä antautua valmentajan vietäväksi ja pitää omat mutkut mahassa.

Mikon valmennus alkoi omintakeisesti sillä, että hän halusi ohjata myös verryttelyn. Kiinnostavaa ja uutta, ja ennen kaikkea tehokasta ja kotiin vietäväksi kelpaavaa. Sen jälkeen oli ohjelmassa vaativia harjoituksia, joissa joutui koetukselle niin oma kyky muuntua kuin hevosen kuuliaisuus.

Vaikeinta on usein ymmärtää mitä uusi ihminen haluaa. Koottu laukka ei yhdelle ole sama kuin toiselle, ja se mikä on ehdottomasti kiellettyä toisen valmentajan silmien alla, voikin olla toisen toive. Olin kuitenkin saapunut paikalle oppimaan ja kokeilemaan jotain uutta, ja sitä sain. Toivottavasti omin mukaani perusvalmentajallekin kelpaavia ahaa-elämyksiä. Samoista puutteista hänkin on taatusti huomautellut, ehkä olin nyt itse tarpeeksi avoimin mielin kokeillakseni niiden korjaamista. Vaikka vanhalla koiralla onkin vanhat temput, voi niihin lisätä edes uusia mausteita.

Heidi