Plaza

Hevostallin hoitaminen on paitsi fyysisesti ja henkisesti raskasta, myös alipalkattua. Sen lisäksi se on vaarallista ja vaativissa oloisuhteissa tehtävää puuhaa. Mutta jokin siinä vetää puoleensa niin, että sitä jaksaa tehdä vuodesta toiseen.

Lannanluonti on ehkä lajeista aliarvostetuin. Jossain Facebookin testissä siitä sai extreme-kokemuspisteitä. Silti se on välttämätön jopi siellä missä on elämää.

Sen enempää lannan maailmankaikkeutta syleileviin ominaisuuksiin perehtymättä, lainaan kuitenkin mielelläni vanhaa maatiassanontaa kaikille lannan hajua tyrmisteleville: Raha se on joka haisee. Tämä viisaus jäi mieleen aikoinaan lietelantaa pellolle kuskatessani. Lanta on pelloille arvokasta ravinnetta ja ilman keinolannoittteita siitä olisi meidänkin ravitsemuksemme kiinni.

Heitä hyvästit alleille ja uniongelmille

Lannanluonti elämäntyönä kirvoitti joskus huvittunutta silmien pyörittelyä, kun nakkelin karsinoita tuttujen läsnäollessa. Samoin hevosenhoitajakoulun alokkaat saattavat korskua kovaan ääneen, etteivät taatusti lapioi lantaa leivän eteen.

Mutta jostain syystä jokin ajaa monet akateemisestikin koulutetut ihmiset tallille joko lantalingoiksi tai ihmismegafoneiksi kentän keskelle.

Terhi Laurila, joka on filosofian tohtori ja maatalousmetsätieteiden maisteri, kiteytti joskus ytimekkäästi olennaisimman: Tallilla ei nukahda pystyyn.

Moni meistä tallimyyristä on toki koittanut olla siisteissä sisätöissä, mutta jos ei luomi pysy auki edes puolta päivää, niin sehän muuttuu silkaksi kidutukseksi koko työ. Jos viettää koko päivän torkahdellen ja kelloa vilkuillen, on syytä miettiä alan vaihtoa.

Tallilla pysyy hereillä, ja tulee myös tehtyä ruumiillista työtä. Terve sielu terveessä ruumissa sanotaan. Sekä kroppa että pää voivat hyvin, kun on saanut päivän huhkimiset valmiiksi. Eikä tarvitse työpäivän päätteeksi kipittää salille huhkimaan. Tai odotella unen tuloa.

Tallitöissä hikoilee terveellä fyysisellä tavalla. Kaupungissa käydessä tulee usein myös hiki, tai ainakin kainalot kostuvat. Mutta se on erilaista hikeä jo hajultaankin. Väittäisin että se on psyykkisesti ylikuormitetun elimistön stressihikeä.

Lantalinkoilu ja Zen

Tallitöillä on myös mitta. Ne ovat tavallaan tylsiä, samaa hommaa aamusta iltaan, ja seuraavana päivänä sama uudestaan. Mutta toisaalta, kun tietää mitä edessä on ja sen saa valmiiksi, niin sitten se on todellakin valmista. Omien kätten jäljet näkyvät puhtaissa karsinoissa.

Tallin tekeminen on myös melko lailla hiljaista ja monotonista touhua. Mikä on ihanaa, jos sattuu esim. muussa elämässään olemaan jatkuvasti kiljuvien lasten ympäröimänä tai jos tekee kaiken ohessa paljon ajattelua vaativaa työtä. Karsinoiden lappaminen vastaa meditointia ainakin allekirjoittaneelle. Moni asia kirkastuu ja selkiintyy, kun saa puuhastella yksin ilman ajattelupakkoa.

Ja sitten on tietenkin se osa tallintekoa, mitä kaikki luulevat ainoaksi autuaaksi tekeväksi: hevoset. Kieltämättä, onhan se mukavaa olla maailman makein tyyppi, joka hallitsee rehuvaraston ovea. On alkukantaisella tavalla tyydyttävää jakaa ruokaa nälkäisille. Ja toisaalta pedata pedit ystäville jälleen seuraavaa yötä varten.

Monesti kuvitellaan, että tallin lantalingoksi kelpaisi kuka vaan. Vähän väliä joku Avulias Aatu ilmoittaa voivansa auttaa. Mutta harva ymmärtää, ettei Satulahuoneen tallin karsinan pohjiin koske amatöörit. Pitkin hampain saatan antaa lasten joskus sorkkia talikolla turvetta sinne tänne. Kyseessä on huippuunsa jalostettu ammattilaisen työnäyte, joka on paitsi hevoselle mukava ja työntekijälle helppo- ja nopeahoitoinen, niin myös äärimmäisen kustannuspihi. Ja tallintekijän omat talikot, ne ovat pyhiä, eikä niihin sovi koskea.

Ammattiylpeys ja oman työn arvostus on jotain mikä syntyy jokaisen omassa päässä. Kun tekee työnsä hyvin ja löytää siitä sisällön, niin mikä tahansa työ voi olla nautinnollista. Jopa lannanluonti. Ja kun lakkaa ajattelemasta sitä pakkopullana niin se lakkaa sitä myös olemasta.

Heidi