Plaza

Tätiratsastajan seurakilpailuharrastus on viime aikoina muuttunut vaaralliseksi extremeurheiluksi. Kouluratsastusradan päätteeksi tuomari ilmaisi huolensa ratsuni soveltuvuudesta pienten lasten äidin ratsuksi, ja huomasin puolustelevani hävyttömästi porsastellutta kilpakumppaniani.

Olen aiemminkin kuvaillut, sitä kuinka tärkeää mentaaliharjoittelu on. Tällä kertaa olin jo etukäteen päättänyt satsata vain rauhalliseen rataan. Kuvittelin mielessäni veryttelytilanteen: Ratsastaisin vain eteen ja alas, kaikissa askellajeissa, kunnes allani olisi läpeensä rento hevonen. Mutta toisin kävi.

Pääsiäismaanantain harjoituskouluratsastuskilpailuissa oli sähköä ilmassa. Veli Ponteva tietää paikan jo 12 vuoden ajalta. Se on suorittanut siellä kisadebyyttinsä juuri Suomeen kotiutuneena ja siellä meille kiteytyi ensimmäisen kerran oikein kunnolla mitä ”entinen laukkahevonen” tarkoittaa. Kisatunnelma kuulutuksineen sai sen niin sekaisin, että jokainen paikalla ollut muistaa sen vieläkin.

Nyt iäkkäämpänä monet nuoruuden fiilikset tuntuvat pyrkivän Veli Pontevan iholle, ja kaikista rauhoitteluyrityksistä huolimatta, sen sieraimissa oli suuren urheilujuhlan tuntua. Sellainen tunne, kuten hyvin tiedetään, luo hevosiin painetta, mikä usein johtaa ongelmiin.

Vanha hevonen oppii uusia temppuja

Yleensä Veli Pontevan paine purkautuu hillittöminä eteenpäin pyrähtelyinä. Ne eivät sinänsä ole vaarallisia, jos vain ehtii varoa, ettei se saa ylös viskautuvaa hevosen niskaa naamaansa, ja jos ei törmää mihinkään. Toinen vaihtoehto kautta aikain on ollut typerä pakittelu. Sinne tänne peruutteleva hevonen on paitsi kiusallinen ratsastettava, myös kanssaratsastajien kannalta ikävä. Sitäpaitsi koulutuomarit aina luulevat, että kyseessä on joku ohjasotteen vastustusoperaatio.

Viime aikoina Pontevan häiriökäyttäytymisrepertuaari on kasvanut hassun hauskalla maneesin seinien potkiskelulla. Kuin briljeeratakseen omaa erinomaista nokkeluuttaan se näpäyttelee kavion kärjillä seinää aina sopivissa kohdissa. Ja tänään se oppi aivan upouuden tempun. Sellaisen, että tätikin meni hiljaiseksi. Paine purkautuikin takaa ylöspäin, niin että potkusta jalostui valtava pukki, sillä seurauksella, että rätkähdin maneesin pohjalle. Aikansa veryttelyssä sekoiltuaan tavallista vilkkaampi ratsuni kuitenkin tuntui jopa talttuvan. Se tuntui hetken jopa aivan erinomaiselta. Lyhensin kuitenkin varmuuden vuoksi jalustimia reiällä, mikä koitui pelastukseksi.

Otteita arvostelupöytäkirjasta: Rettelöi, keskilaukan sijaan koottua laukkaa, rikkoo, vaihtaa, pukittaa, vaihtaa, pukittaa, vastalaukka lyhyttä jännittynyttä, pukittaa, laukannosto pukitellen voltin kautta vihdoin onnistui.
Otteita yleisvaikutelmasta: Lennokkuus: 5 - notkeat pukit. Kuuliaisuus: 3 - tiedät kyllä… Ratsastaja: 6 - pysyi hyvin mukana pukeissa, hermot ja pokka piti.
Prosentteja saimme kokonaiset 43,5 %, missä on mielestäni noin 40 liikaa. Tosin teimme kaksi hyvää ravivolttia, mutta ne olivatkin ainoat kohdat koko radalla, jolloin tunsin istuvani hevosen, enkä ladatun aseen selässä.

Tuomari oli onneksi jo pitkältä ajalta tuttu, ja pystyi suhtautumaan asiaan huumorilla. Eniten yllätyin silti omasta suhtautumisestani. Sen sijaan, että olisin kironnut vanhan hevosporsaan alimpaan maanrakoon, suhtauduin siihen kuin pahin tätiratsastaja, joka ei voi uskoa mitään pahaa omasta kullanmurustaan. Sillä ei, kyseessä ei missään nimessä ollut kurittomuus, vaan vain silkka kevätmielen aikaansaama vallattomuus. Vanha Veijari vain pikkuisen kujeili tai sitten sitä ehkä vähän jännitti, kun vanhat muistot tuli mieleen. Muutenhan se on kotioloissa siis aivan fantastinen ratsastaa, kuin ihmisen mieli!

Mikähän siinä onkin, että aina ne kaikkein hankalimmat hevoset löytävät itselleen puolesta puhujan. Ehkä ennalta-arvaamattomuudessa on kumminkin sitä jotain pientä lisämaustetta tylsään arkeen. Turvaliivin ajattelin kuitenkin pukea seuraaviin kouluratsastuskilpailuihin. Ihan vain varmuuden vuoksi.

Heidi