Plaza

Oikeaoppinen ratsastus perustuu yhteistyöhön ja harmoniaan. Hevosen tulee olla kuuliainen ja herkästi avuilla, ratsastajan nopea ja pehmeä apujen käytössä - ratsastus on ennenkaikkea tekniikkalaji. Silti suuri osa ratsastajista ei kaihda käyttää karkeita apuja ja suoranaista väärinratsastusta oikotienä onneen.

Riemastuin luettuani Hevosurheilu-lehdestä eversti Carden kommentin passimaisesta käynnistä. Kouluratsastus- ja valmennusguru Carden mielestä käynnin laadusta voi päätellä yleisemminkin koulutuksen onnistumisen. Liian kovalla kädellä ratsastetut hevoset jäykistävät selkänsä ja alkavat tarjota kaksitahtista passikäyntiä.

Peräksiantoon mars!

Rehellinen peräänanto ja oikea muoto ovat merkkejä taitavasta ratsastuksesta. Niinpä heti alkeiskurssin käytyään ”täysin oppinut” ratsastaja haluaa niksauttaa pään ryntäisiin keinolla millä hyvänsä. Apuvälineitä saa hevostarvikeliikkeistä: gramaaneja, kumppareita, niskaa taivuttavia kuolaimia ym.

Kun ratsun päänasento on ainoa mitä osataan vaatia, on seurauksena kammottavaa kädellä ratsastusta: sahaamista, käden painamista ryntäiden tasolle, vetämistä… Eikä tämä ole vain yksityisratsastajien ongelma, jotkut ratsastuksenopettajat jopa neuvovat ratsastamaan näin. Tunnit saatetaan aloittaa vetämällä hevoset peräänantoon heti selkään noustua.

Mitenköhän tällaisen tyylin opettajat suhtautuvat Carden kommenttiin siitä, ettei käyntiä pidä ratsastaa niin, että vedetään niska lyhyeksi ja otetaan vahva kuolaintuntuma? Carden motto on: tasainen, pysyvä, kevyt tuntuma hevosen suuhun. Kun suu ja leuka ovat rentoja, saadaan hyvässä muodossa rennosti liikkuva hevonen.

Niks, naks ja puks!

Jatkuvasti näkee ratsastajia, joiden koko ratsastus perustuu taaksepäin ratsastukseen kädellä. Kouluratsastuskilpailujen arvostelulomakkeessa arvostellaan lopussa yleisvaikutelmaa, joka muodostuu askellajien puhtaudesta, lennokkuudesta ja ratsastajan apujen käytön moitteettomuudesta. Uskaltaako joku tuomari antaa niistä ala-arvoisia numeroita? Passikäynnistä saa nelosen, miksei rumasta ratsastuksesta?

Nykyratsastajilla on hirveä kiire saada hevonen ylös pakettiin. Niska vedetään kädellä naks ja pohkeilla paukautetaan puks ja hupsis saadaan kivoja numeroita kisoista. Seurauksena on jäykkäselkäinen ja ennen pitkää selkävaivainen hevonen. Seuratason koulukisoja katsellessa täytyy vain ihmetellä millaista väkisin vääntämistä harmonian tavoittelu vaatii.

Kisoihin tarvittaisiin vielä yksinkertaisempia luokkia kisauraa aloitteleville, joissa arvosteltaisiin vain ratsastajaa. Sivustakatsojana on todella ärsyttävää, että rumalla ratsastuksella aikaan saatu ns. peräänannossa kulkeva hevonen saa paremmat pisteet kuin vapaassa muodossa ratsastettu. Niin kauan kuin koulukisoissa eivät tuomarit puutu liian kovaan apujen käyttöön, ei muutosta tule.

Aivan aloittelijallekin olisi teroitettava, ettei ratsastuksessa ole oikoteitä. Aivan kuten hevonenkin on koulutettava ajan kanssa aina perusasiat mielessä pitäen, on ratsastajankin syytä hyväksyä, että vaatii aikaa ja kokemusta oppia ratsastamaan oikein. Hyvä lähtökohta kaikelle ratsastukselle on, että hevosen tulee aina olla rento ja ratsastajan pehmeä. Kuten Carde sanoo: Ratsastukseen tarvitaan enemmän sydäntä - siitä on tullut voimistelua ilman sielua.

Heidi