Plaza

Hevoseni on kesäisin patalaiska, mutta toisaalta leppoisa ja helppo seuramies. Syksy tuo tullessaan vireystilan, joka kasvaa kohti talven pakkasia. Erilaiset säätilan muutokset lähinnä pahentavat oireita. Hullu, hullumpi, hulluin, kuvaa hevoseni mielenterveyden kehittymistä syyskaudella.

Kesä meni lomaillessa. Ei sitä jaksa kiusata hevosta, jonka aivot ovat täydellisen seestyneessä tilassa. Puolinukuksissa torkkuva ratsu ei eleelläänkään viittaa siihen, että se tarvitsisi elämäänsä mitään muuta kuin lämpöä, laidunta ja loputtomasti ruohoa.

Mutta sitten tuli syksy. Se tulee aina yllättäen. Tulee yksi kylmä päivä ja laitumella on pörröinen hevonen. Tiedättehän, kun oikein lyhytkarvainen hevonen nostaa kaikki karvansa pörrölleen ja näyttää kiiltävän sijaan matalta, kuin vastakarvaan kammattu sametti. Ja siitä päivästä alkaen moottoriin on taas asennettu virityspala.

Mopo lähti käsistä

Kesäisin valitan kun hevoseni on laiskaakin laiskempi. Silloin lähisukulainen yleensä käskee nauttimaan joka hetkestä, sillä talvella kaikki on toisin. Kesävalmennuksissa pääsee ratsastamaan, ns. vaikuttamaan hevoseen, saattaa jopa pystyä keräämään painetta hevoseensa positiivisella tavalla. Syksyn tullen paine tulee taas ihan itsestään, ja se on lähestulkoon kaikki negatiivista.

Palasin lomalta ja lähdin niin sanotulle pehmeälle aloitukselle hevoseni kanssa. Kesän mittaan olin käynyt useinkin muiden kanssa isoilla heinäpelloilla kävelemässä ja ajattelin sen sopivan mainiosti ratsukon molemmille osapuolille. Laitoin jopa täyden sadeasun päälleni pieneen tihkusateeseen, ettei tule kylmä kun vain kävellään.

Pari kierrosta käveltyämme, aloimme hölkätä ja joukkoon liittyi kolmaskin ratsukko. Kaikki sujui mainiosti, kunnes joku ryhmästä otti yhden laukka-askeleen, minkä seurauksena pontevaan hevoseeni iski oikosulku ja loikimme vinottain kohti isoa valta-ojaa ohjauslaitteen alettua puoltaa pahasti. Lopuksi, kun korjaustoimista ei ollut apua, jouduin hellittämään jarrusta, minkä seurauksena kaasu niin sanotusti hirtti kiinni ja kiisimme puoli peltoa urku auki, tukka putkella, hana pohjassa jne.

Pirullinen, mutta ah niin piristävä virkeys

Seuraavan kerran pellolle mennessä kuvio oli jo Pontevalle selvä. Laukkakausi lähestyy ja treenata pitää. Niinpä olenkin taas siirtynyt syyskauden sääntöihin, eli pellolle ei tarvitse mennä jos horisontissa siintää yksikin mahdollinen kilpakumppani.

Kuulaassa kelissä kentälläkin pitää olla skarppina. Viilenevä sää on tuonut lisävirtaa kaikkiin tallin asukkeihin ja mikäs sen hauskempaa kuin porukassa pyrähtää lentoon pienimmästäkin syystä. Kouluvalmennuksessa voi suosiolla jättää raipan pois, paineistettu hevonen on herkästi räjähtävä, eikä siedä ylimääräistä puserrusta edes jalalla.

Oma lisä reippaan urheilullisuuden ohelle tulee syysilmojen vaihtelevuudesta. Kylmä ilma sinänsä tuo hevoseen vain omalla tavallaan virkistävää raikkautta, mutta sitten on tuuli, sade, räntä ja kaikki muu ihana suomalainen sää. Edelleen maneesittomana saatan hyvinkin jättää ratsastuksen väliin meteorologista syistä.

Toisaalta ei pitäisi valittaa. Kuinka tylsää olisikaan ratsastaa aina samanlaisella hevosella. Sama tilanne näyttää vaivaavan muitakin. Kesän mittaan kaikki voihkivat täysin uupuneita hevosia, mutta nyt yhden ja toisenkin ratsusta tuntuvat karstat kadonneen.

Eli ei muuta kuin nautitaan raikkaista menopeleistä ja rähistellään pelloilla hännät viivoina. Nyt on hyvä aika alkaa suunnitella lokakuun lopun Hubertusratsastusta.

Heidi