oriparaati, hevosen valokuvaaminen

Upea talvipäivä, aurinko paistaa ja hanget kimaltaa. Ohjelmassa potrettien otto tulevaan orikatalogiin. Tukena paljon vitsikkäitä ihmisiä, erittäin itsetietoinen hevonen ja raikas parin kymmeneen asteen pakkanen.

Viime kesänä kantakirjattu oripoika pitää saada katalogiin kuvan kera. Erilaisissa tilaisuuksissa esiintyneestä hyvin näyttävästä karjakkeesta on toki yhden jos toisen ammatti- ja amatöörikuvaajankin ottamia kuvia, mutta jos kumminkin yrittäisi saada vielä parempia? Sellaisia missä juuri tämän oriin sielukkuus parhaiten kuvastuisi?

Kun tuntee jonkun hevosen naperosta asti, on vaikea hallita kokonaiskuvaa. Aivan kuten Tallin Prinssikin, tämä naapurissa asusteleva orhi on maailman letkein jätkä. Niillä ei ole keskenäänkään koskaan mitään nahinaa. Kun Suomipoika saapuu Prinssin pihaan, kumpikin katselee jonnekin ihan muualle. Kuin eivät olisikaan.

Vaikka Suomipoika on Ori isolla O:lla, on senkin käytös niin korrektia ja kilttiä läpeensä ettei siihenkään osaa suhtautua sillä kunnioituksella, millä oriihin ehkä olisi hyvä suhtautua.

Oriit ovat metkoja otuksia, etenkin hyväkäytöksiset sellaiset. Ne ovat vahvasti läsnä ja hyvin ihmissidonnaisia. Hauskinta niissä on se sisäinen kiilto mikä potralla oriilla on. Niistä saa helposti ’hyvinvoivan hevosen perikuva’- tyyppisiä otoksia.

Niinpä siis seisoimme laitumella hangessa kuvaamassa. Viereisen tarhan tammat huutelivat kommenttejaan ja meillä kaikilla oli tietenkin kiire ja aurinkokin paistoi enää hetken ja senkin hyvin viistosta kulmasta. Hevonen oli paksussa talvikarvassa, onneksi ei sentään hiestä märkänä. Myös tulevaa astutus- ja kisakautta varten kerätty massa (aivan tarkoitusperäinen asia tietenkin!) oli selvästi näkyvissä keskivartalon rakenteessa.

Ja minä räpsin. Vaihdoin valotuksia ja räpsin. Milloin oli hanki takajalan edessä, milloin etujalat liian takana. Varjoja lankesi kaikkialta, eikä vähiten hevosesta itsestään, joka käänsi päänsä auringon eteen tummentaen koko säkän alueen. Välillä vaihdoimme hevosen pitelijääkin, ja rapistimme villisti leipäpusseja.

Suurimman osan ajasta yritimme silti saada kuvauksen kohdetta vakuuttuneeksi siitä, että ’seiso paikallas ja näytä iloinen ulos’. Reen edessä kuuliaisena seisovan hevosen oli vaikea ymmärtää miten niin ei saa ottaa askelta kohti leipäpussia, tai että mitä väliä sillä on, jos yksi jalka on hangen peitossa.

Nyt 500 kuvaa kahlattuani löysin ehkä kaksi melkein kelvollista. Pitää vielä tukijoukkojen kera käydä läpi kaikki ja pohtia mitkä näistä tohtisi laittaa viralliseen mainokseen. Hevonenhan on kaunis kuin karamelli aina, mutta mikä kuvista olisi sellainen missä välittyisi sen ainutlaatuisen kaunis persoonallisuus parhaiten?

Heidi