Plaza

Oma varsa on kuin oma lapsi. Vaikka kyseessä olisi sijoitusvarsa (tai lapsi) on kyseessä luja kiintymyssuhde, jonka purkaminen tuntuu haikealta. Ymmärrän nyt paljon paremmin niitä ihmisiä, joilla on ollut hevosensa varsasta saakka. Sellaiseen otukseen syntyy aivan erityinen side.

Kaksi vuotta varsana sujuu siivillä

Ponipihaton varsa syntyi kaksi ja puoli vuotta sitten heinäkuun alussa kotipihan laitumelle. Sen emä putkautti sen maailmaan noin kaksi viikkoa myöhässä, ilman ennakkovaroituksia. Parin tunnin välein tapahtuneesta vahtimisesta huolimatta oli hontelo hevosenpoikanen jo jalkeilla saapuessani paikalle.

Pieni hevostyllerö teki heti synnyttyään selväksi kaikille syntyneensä villiksi ja vapaaksi. Muutama tallaantunut varvas myöhemmin olimme kuitenkin saaneet navan putsattua ja avattua ”Kuka päättää”-taistelun.

Vaikka nuoren hevosen lapsuusaika tuntuu pitkältä, sitä saattaa silti huomata, ettei ole kahdessa vuodessakaan ”ehtinyt” harjoitella tiettyjä peruskäytöstapoja. Etenkin pihatossa asusteleva otus saattaa hyvinkin kasvaa kirjaimellisesti pellossa ja välttyä kaikelta sivistyspakkopullalta.

Toisaalta luotan siihen mitä Monty Robertskin sanoo: On helpompi luoda kommunikaatioyhteys hevoseen, jota ei ole käsitelty lainkaan, kuin sellaiseen jota on käsitelty paljon, mutta epäjohdonmukaisesti.

Tie vie pellosta koulun kautta näyttöihin

Onneksi tämä vapaankasvatuksen hedelmä sentään joutui viime keväänä pariin irtohypytystilaisuuteen, jossa edes auttavat ihminen-hevonen-asetelmat tuli käytyä läpi. Joko varsa oli tavallista helpompi tai muuten vain fiksu, mutta kaikki tuntui sille itsestään selvältä ilman suurempia mutinoita.

Täti-hevostelijan klassikkoerhe on luottaa omaan kasvattiin ylenpalttisesti enemmän kuin mitä se ansaitsisi. Nyt tiedän mistä sellainen tunne kumpuaa. Eihän meidän pikkuvarsa mitään pahaa kellekään ikinä edes tahtomattaan tai vahingossa tekisi. Ei, vaikka saikin pienenä lisänimen pikkupirulainen.

Alusta pitäen oli selvää, että varsa lähtee omistajalleen koulutukseen ja aikuisen hevosen töihin, mutta silti tuntui haikealta hyvästellä se. Sorjasäärinen pikkuneiti marssi kiltisti traikkuun perässäni (se ei vieläkään ole tajunnut, että lastaukseen tarvitaan useampia ihmisiä), ja vein sen välilastauspisteeseen odottamaan laivakuljetusta kohti etelää.

Näkemiin Lillukka, toivottavasti näemme vielä, Helsinki Horse Showssa oli pari kivaa nuorten hevosten luokkaa joihin on hyvä tähdätä.

Kuvassa neljän päivän ikäisenä ja aika itsevarmana

Heidi