Plaza

Tuntuu pahalta olla järkevä. Kun kuukausia aiemmin sovittu lopetuspäivä lähestyi, tunsin itseni hetki hetkeltä kamalammaksi. Miten voi suhtautua siihen, että suunnittelee hyvän ystävänsä murhan - motiivina rakkaus hevosiin ja koska niin on ”parempi”.

Jos Ruuna Reippaalta olisi kysytty, se ei taatusti olisi valinnut eutanasiaa. Vähänpä sitä haittasi se, että nivelrikko aiheutti ravissa näkyvän epäpuhtauden. Ehei, sehän pyyhälsi iloista laukkaa ympäri laidunta. Eikä se muistanut, että sisäruokintakausi olisi taas tiennyt suolentoiminnan ongelmia, letkutusta ja klinikkareissuja.

Aina reipas Ruuna Reipas

Viimeinen kesä kului laitumella kavereiden kera ja emännän kanssa maastossa köpsytellessä. Köpsyttely on ehkä väärä sana, sillä mitään sunnuntaipromenadihevosta ei Reippaasta olisi saanut vielä ainakaan kymmeneen vuoteen. Kävelylenkeiltä palattiin aina suonet pinnassa, satulanalus hiessä. Syksyn tullen se olisi todennäköisesti saanut sen verran lisävirtaa touhuihinsa, että hiki olisi tullut satulassa istujallekin.

Ruuna Reippaan kanssa maastoilussa oli aivan omanlainen meininki. Se oli aina täysillä mukana. Yksikään oksa ei heilahtanut sen huomaamatta. Eikä satulassa kannattanut torkkua, jos aikoi palata tallille yhtä matkaa. Parhaimmillaan Reipas oli umpimetsissä. Se meni mihin vain. Hirveissä vesaikkopuskissa se laittoi vain silmät kiinni, mutta puski menemään. Sen pitkät jalat kantoivat sen yli huonommistakin kohdista, ja kun muutamaan otteeseen päädyimme hiukan liian märkiin paikkoihin, se teki Paroni von Münchhausenit, ja nosti itsensä kuiville noin vain pienellä rykäisyllä.

Hevoseksi Reippaalla oli varsin hienovireinen huumorintaju. Se osasi valloittaa sydämiä, mutta myös puri ja potki, jos sitä ei jokin huvittanut. Se tiesi hyvin olleensa joskus ns. hieno kisahevonen. Ratsastin Reippaalla ensimmäisen kerran nelivuotiaana, kun se oli juuri Venäjältä Suomeen tullut tulevaisuuden lupaus. Roikkuvista koukkupolvista huolimatta siitä tuli Hevoskauppiaan henkilökohtainen suosikki, jolla oli läjä erikoisoikeuksia jo silloin. Sen uran huippuhetkiin kuului 7-vuotiscupin voitto ja Horse Show.

Kaksi vuotta kansallisia estekisoja kierrettyään, 9-vuotiaana, se päätyi Satulahuoneen talliin teurashintaan. Sen sairaskertomus oli jo siinä vaiheessa mittava, ja sama touhu jatkui. Aina, kun sen sai melkein kuntoon, se viilsi äkkiä jonkun haavan jonnekin, niin että sairasloma jatkui. Erinäiset este- ja koulukisat, jopa kenttäkisat, sen kanssa kuitenkin koettiin. Tällaisen jopijalkapuolen kanssa touhutessa sitä haluaa aina uskoa ihmeparanemisen olevan ovella. Jospa joku ihmeyrtti auttaisi tai joku muu erityishoito.

Vihreämmillä laitumilla ei kolota eikä kivistä

Ymmärrän kaikkia niitä pikkutyttöjä, jotka itkevät, kun hoitohevonen menee teuraaksi ”ahneen” omistajan takia. Ja tiedän miksi tädit pitävät sairaita hevosiaan hengissä vuodesta toiseen. Ei tosiaan tunnu hyvältä päästää päiviltä hyvää ystäväänsä, koska siitä ei ole enää urheiluvälineeksi. Sairaiden eläinten hengissä pitämisessä olennaisinta on mielestäni elämänlaatu. Vilkkaalla temperamentillä varustettu Reipas ei olisi arvostanut oloneuvoksena olemista. Sitäpaitsi se olisi saanut sisäruokintakaudella, ilman kunnollista liikuntaa, tuota pikaa ähkyn.

Hevosten kohdalla kivun ja säryn määrää on myös hyvin vaikea arvioida. Hevonen on saaliseläin, joka piilottaa kipunsa viimeiseen asti. Ontuminen on siksi aina merkki todellisesta kivusta. Kipeistä hevosista tulee usein ärtyisiä tai muuten vain poissaolevia. Kannattaako perussairaan hevosen kanssa odottaa siihen asti? Omistajan velvollisuus on huolehtia siitä, ettei kärsimyksiä pitkitetä turhaan. Rakkautta on ymmärtää, milloin on parempi luovuttaa.

Pahalta tuntuu silti katsella tyhjää karsinaa. Eikä oloa ainakaan paranna se, että Reippaan ystävä Veli Ponteva ihmetteli näkyvästi ja kuuluvasti pitkäaikaisen toverinsa äkillistä katoamista. Lohtua tuo ajatus siitä, että ajan kuluessa olo kevenee, kun voi lakata murehtimasta rakkaan ystävän vointia. Vihreämmillä laitumilla kaikilla hevosilla on hyvä olla.

Heidi