Plaza

hevosen ystävät, hevosen sosiaaliset suhteet, hevosen koulutus, namipalat

Maailmalta kuuluu kiinnostavia hevosalan tutkimustuloksia. Ranskalaistutkimuksen mukaan hevoset muistavat hyvät ihmiskontaktit ja oppivat parhaiten positiivisen namipalautteen kautta. Hevosten kanssa enemmän tekemisissä olevat ihmiset tietävät hyvin, että hevonen on looginen otus, joka luo sosiaalisia suhteita kaikkeen elolliseen ja vääntyy vaikka solmuun porkkanan saadakseen.

Hevonen on vuorovaikuttava otus

Hevonen haluaa ja tarvitsee ystäviä. Vaikka lähes kaikki tunnustavat, että hevonen tarvitsee lajitoverin tai ainakin toisen eläimen seuraa, harva tulee ajatelleeksi, että hevonen muodostaa suhteita myös ihmisiin. Eikä vain omaan omistajaansa, vaan myös tallinhoitajiin, eläinlääkäreihin, kengittäjiin ja valmentajiin.

Hevosta voi hyvällä syyllä verrata päiväkotilapseen, joka tuntee olonsa turvalliseksi kun olosuhteet säilyvät mahdollisimman muuttumattomina. Osa olosuhteita ovat myös tallissa toimivat ihmiset. Kun hevosia käsittelevät samat ihmiset, ne oppivat myös ihmisten tavat, jolloin asioilla on taipumus sujua mutkattomammin.

Positiivinen palaute parantaa oppimistulosta

Ranskalaiset olivat tutkineet naiskouluttajaa, joka teki hevosille perushoitoa ja lääkintätoimia. Toista ryhmää palkittiin hyvin suoritetusta toimenpiteestä namipaloilla ja toista ei. Ilman positiivista palautetta jäänyt ryhmä osoitti neljä-kuusi kertaa enemmän negatiivista käyttäytymistä (esim. potkimista ja puremista) verrattuna namiryhmään.

Lisäksi positiivisen palautteen ryhmä muisti kouluttajan vielä kahdeksan kuukauden kuluttua ja lähestyi häntä mielellään. Tämän ryhmän hevoset näyttivät hyväksyvän myös uudet ihmiset helpommin, niille katsottiin muodostuneen positiivinen mielleyhtymä ihmisiin.

Onko tässä jotain yllättävää? Ratsastusväki jakautuu kahtia nameilla palkitsemisen suhteen. ”Jumping means sugar” totesi muuan elävä legenda aikoinaan sokeripaloja valmennuksen lopuksi taskusta kaivellessaan. Erään tallin maneesinlaidalla on aina täpötäysi kulhollinen sokeria karvaisten ystävien palkitsemiseksi.

Sen sijaan narunpyörittäjät ja hevoskuiskaajat, Monty Roberts mukaan lukien, eivät halua syöttää hevosilleen namipaloja. Ymmärrän toki syyn. Monty joutuu usein tekemisiin hevosten kanssa joille namit eivät merkitse enää mitään. Eihän sellainen lapsikaan, joka on aina saanut ihan kaiken, jaksa innostua lahjomisesta.

Namit tänne ja heti!

Namikoulutus on vaativaa. Epälooginen löyhäkätinen namitäti on äkkiä kasvavan vaatimustulvan edessä. Käsiä napsiva ja taskuja repivä hevonen on ärsyttävimmästä päästä, eikä aikuisen katsojalauman kohdalla jatkuvasti pysähtelevä lihava pikkuponikaan jätä epäselväksi mihin sen keskittyminen on suuntautunut.

Herkuilla palkitseminen vaatii logiikan huippuhallitsijaa. Namiaddiktihevonen on kuin pieni lapsi kaupan karkkihyllyn luona, joka huutaa kunnes saa karkin, vaikka juuri silloin pitäisi perua karkit seuraavaksi kuukaudeksi. Mutta mikään ei silti ole yhtä palkitsevaa kuin se kun menee katsomaan hevosia kesälaitumelle ja koko lauma laukkaa luokse pelkästä vihellyksestä. Eikä kenellekään tarvitse paljastaa, että ellei minulla ole laitumelle mennessä ruokaämpäreitä mukana, niin taskusta löytyy ainakin leipää tai sokeria ystäville jaettavaksi.

Heidi