Plaza

hevostraileri, hevoskuljetus

Yleensä autoilijoita syytetään kokemattomuudesta tai liian suuresta tilannenopeudesta. Sen sijaan eilen kun jäin hankeen jumiin hevoskuljetukseni kanssa ja lopulta päädyin ojaan, oli kyse korkeintaan kokemuksen mukanaan tuomasta ylettömän suuresta itseluottamuksesta ja liian alhaisesta tilannenopeudesta.

Kun on 20 vuotta huristellut ympäri maita ja mantuja hevoset perässään milloin auto-traileri-yhdistelmällä tai hevoskuorma-autolla, saattaa luulla olevansa kuolematon. Tuoreena e-kortin haltijana 20 vuotta sitten en todellakaan olisi lähtenyt liikkeelle tallin pihasta auraamattomille tai jäisille teille. Nykyään ei liene sellaista keliä, etten pakkaisi hevosta kyytiin.

Koska Satulahuoneen tallilla ei edelleenkään ole kauan odotettua maneesia, käymme talviaikaan valmennuksissa maneesilla. Ja jos on sitoutunut saapumaan valmennukseen, niin on kaikille osapuolille kurjaa peruuttaa. Viime viikon tiistain paukkupakkasilla valmentajamme oli lievästi sanoen kypsä, kun 90% päivän valmennuksista peruuntui. Sillä toisin kuin kaikilla ammattiliittoaktiiveilla, toiminimellä yrittävillä valmentajilla jää päivän leivät tienaamatta, jos tunnit peruuntuvat.

Hanki vs. Heidi

Tällä kertaa ongelmia ei aiheuttanut pakkanen, vaan taivaalta leijaillut valkoinen hötö. Jostain syystä tallin talonmies oli häipynyt aamuvarhaisella jättäen pihan ja pihatiet auraamatta. Jo kaivaessani traileria esiin hangen uumenista tiesin, etten tule pääsemään takaisin pihalle, ellei auramies sitä ennen käy.

Kieli keskellä suuta starttasimme pihasta. Sen verran kunnioitan huonoja ilmoja, että silloin muistan varmasti ottaa mukaan ylimääräisen liinan ja riimun, tarkistan puukon sijainnin. Laitoin jopa loimet erityisen huolella, etteivät ne sitten ojassa ollessa päädy hevosen jalkoihin aiheuttamaan lisäongelmia.

Umpihanki alamäkeen sujui mainiosti, mutta palatessa pääsin tasan puoliväliin, johon meno tyssäsi silkkaan sutimiseen. Muinaisina aikoina allani oli kunnon maastureita napalukoilla ja ryömintävaihteilla, nyt peltiratsunani toimiva sympaattiseksi luokiteltu citymaasturi on tosi tilanteissa suoraan sanoen onneton.

Vauhti siis hiipui ja todettuani, että sutii, sutii ja penkassa ollaan, sammutin auton ja otin hevosen pois kyydistä. Se on jo tällaiseen miltei tottunut, sillä tallimme lähiseutujen mäet ovat talvisin usein siinä tilassa, että fiksu ottaa hevosen ulos jo ennen mäkeä ja rohkeampi vasta sitten kun ei enää pääse eteenpäin.

Jospa jatkossa tajuaisin olla uhmaamatta ilmojen haltijaa?

Viime talvena lähdimme hevosautolla vastaavan tyyppiseen keliin. Silloin matka tyssäsi reilun puolen kilometrin päähän tallilta, kun kuorma-auton renkaat eivät vain tavoittaneet pitoa tien pinnalla lilluvan lumimassan alta. Silloinkin päädyimme ojaan, tuurilla sen verran matalaan, että saimme kaikki kolme hevosta melko helposti ulos vain hieman vinossa olevasta kuormurista.

Hevoset ovat tavallaan hyvin liikuttavia tällaisissa tilanteissa. Ne ovat hieman kuohuksissaan siitä, että kuski törttöilee ja auto heilahtelee enemmän kuin saisi ja lopulta vielä päätyy vinoon. Mutta toisaalta ne ovat ihan cool, ja tulevat kiltisti ulos. Ojassa vinossa oleva rekka sai ne kyllä ulkopuolelta puhisemaan kovasti.

Tarinan opetus lienee se, että aivan kuten talvi yllättää urheilullisen ajotavan omaavan pääkaupunkiseutulaisen, pitäisi hevosten kanssa liikkuessakin muistaa, että hevosajoneuvot ja -yhdistelmät painavat hurjan paljon. Jos tiellä ei ole pitoa, niin ojaan päätymisen riski on todellinen. Vaikka ratissa olisi se keskivertoa huomattavasti taitavampi kuljettaja. Ja vaikkei mitään kurjempaa tapahtuisikaan, ei kiireisen ihmisen elämää ainakaan helpota, että saa tuntikaupalla repiä kuljetuskalustoaan ojan uumenista traktorien avustuksella.

Heidi