Plaza

Stadion

Nuori aikuisten Suomi

21.2.2007
Ripa

Nelivuotiasta poikaani ja hänen touhujaan katsellessa tulee usein mieleen, että huippu-urheilussa on mennyt moni asia pieleen. Ape on oikeassa. Peli on karkaamassa - jonnekin.

Olen tässä muutaman viime viikon aikana jututtanut Perttu Lindgreniä ja ruotsalaista Nicklas Bäckströmiä. Mukavia kavereita molemmat, ja samanlaisiakin jollain tapaa. Molemmilla on samanlainen, vähän ujo katse, joka jättää aloitteen tekemisen toiselle osapuolelle.

Ja miksipä ei. Mitäpä sitä 19-vuotias nuori ajattelee, kun lehdestä tulee setä haastattelemaan?

Paitsi, että menisipä aika nopeasti, niin pääsisi taas tekemään jotain kivaa.

Ja niinhän sen pitääkin olla.

Lätkä - pallopelit yleensä - on lasten, nuorten ja lastenmielisten hommaa. Oma urani on kulkenut entisestä veteraanijuniorista - siis helsinkiläisten Wanhojen Kissojen ja joensuulaisten Musikoiden vakiokatsojasta, erotuomarista ja aina-valmiina-hyppäämään-kaukaloon-varapelaajasta - nykyiseksi veteraanipelaajaksi, ja edelleen pelaaminen on yhtä kivaa.

Aina.

Jopa maanantainen kaukalopallomatsi lumisateessa, kun kentällä oli jo valmiiksi viitisen senttiä lunta. Ja vaikka tuli turpiin. (Koska oli liikaa lunta jäällä :)

Perttu Lindgren totesi Raipe Helmisestä ja Jyrki Lumpeesta, että ”kentällä he ovat samanlaisia lapsia kuin muutkin”. Ja Perttu sanoi sen lämmöllä.

Peli menee pilalle, kun siihen sekaantuu aikuisia, siis ulkopuolisia. Jääkiekon tapauksessa ne aikuiset ovat valmentajia ja toimittajia, agentteja ja toimitusjohtajia. He ovat leikin aikuiset, jotka keksivät uusia sääntöjä, ja tapoja pelata ”oikein”. He pitävät huolen, että spontaanius katoaa, jotka nappaavat pallon kainaloon ja lähtevät kotiin, kun lopputulos ei miellytä.

Kaikkein räikeimmät esimerkit tästä nähdään kun kyseessä ovat ihan oikeat lapset, eivätkä kolme-nelikymppiset lapsenmieliset.

Nuori Suomi -ideologia nostetaan esiin melkein aina, kun puhutaan suomalaisen huippujääkiekon tulevaisuudesta ja kuitenkin harva kai on eri mieltä siitä, onko seuraava filosofia hyvä:

Nuori Suomi edistää liikuntaa kotona, päivähoidossa, iltapäivätoiminnassa, koulussa, liikuntakerhoissa ja urheiluseuroissa sekä lasten ja nuorten päivittäisessä lähiympäristössä. Tällä hetkellä vain noin kolmasosa suomalaisista lapsista ja nuorista liikkuu terveytensä kannalta riittävästi.

Suurimman osan ajasta lapset liikkuvat joka tapauksessa muualla kuin urheiluseurassa, vai mitä?

Eniten minua harmittavat esimerkiksi Veli-Pekka Kautosen viimeisimmän kolumnin kaltaiset kirjoitukset. Mitä jääkiekkoilun aikuiset oikein haluavat ja ajattelevat, kun Kautonen ensin kirjoittaa, että

Jonnekin 15-16 ikävuoden tienoille asti ainakin pitäisi antaa nuorten yrittää ja erehtyäkin, eikä kaikkea uhrata vain joukkueen menestyksen eteen

ja jatkaa sitten saman kolumnin loppupuolella, että

Vanhempien kautta on hyvä pohtia vielä hetki Nuori Suomi -systeemiä. Sitä on kritisoitu paljon ja pakko myöntää, että kallistun kritiikin puolelle itsekin. Viisi vuotta olen touhua seurannut ja ei se toimi niin, että kaikille annetaan tasapuolisesti. Jääkiekkoilu on kuitenkin kilpaurheilua ja sellaisessa kaikille yhtä paljon -ajattelu ei toimi.

Olin itse 1990-luvun puolivälissä pari vuotta 12-vuotiaiden naperoiden valmentajana. Ikäluokassa oli kolme tasoryhmää, kolme joukkuetta, siis, ja itse vedin sitä ryhmää, johon ilmestyi poikia tammikuun alussa joulupukin kontista löytyneiden polvisuojien ja uuden mailan kanssa.

Harjoituksissa keskityimme perusasioihin - syöttelemiseen, luisteluun, laukomiseen - ja pelaamiseen. Otteluissa kaikki pelasivat yhtä paljon ja toisen joukkueen samanvärisiä kentällisiä vastaan. Tasaisin väliajoin soi pilli vaihdon merkiksi.

En kannata keinotekoisia vaihtokatkoja, koska ne eivät kuulu peliin, mutta ei niillä minulle valmentajana ollut mitään merkitystä. Eivät ne varmaankaan haitanneet myöskään pelaajien kehityksellekään, kyse oli kuitenkin muutamasta minuutista. Se lienee ainoa tapa suojella pelaajia aikuisilta.

Seura hoiti ilmeisesti valmennuksen kaikin puolin hyvin huippukiekkoilunkin kannalta, sillä siitä ikäluokasta nousi reilun kentällisen verran liiga/Mestis-pelaajia ja yksi paineli jopa NHL:ään.

Toivottavasti minunkin jengini pojista tuli valistuneita jääkiekon ystäviä. Terveisiä Sinisalon Petterille, joka tuli treeneihin kerran jos toisenkin kävellen, kamakassi pulkassa.

Kannattaa muuten käydä lukemassa Nuori Suomi -ideasta lisää osoitteessa www.nuorisuomi.fi/kalvosarjat

Ripa

 

Piditkö artikkelista?

Lähetäkavereille

Lähetä linkki kaverille sähköpostilla

Osion Riparit syötteet:
kirjoitukset
kommentit

1.

Kuinka monella alle 15-vuotiaalla on toimittajat, toimitusjohtajat ja agentit sitä aitoa peli-iloa viemässä? Niinpä.
Eli jos se peli on jonnekin kadonnut, niin valmentajat ovat ainoita syyllisiä. Heidän takanaan seurat ja liitto sähläävät omilla tavoillaan.
Apen ja Ripan ajatukset ovat ihan hyväksyttäviä. Kaikki me haluaisimme asioiden olevan niin kuin silloin joskus. Pelattiin takapihan kentällä ja harjoituksiin mentiin kaupungin bussilla kamat valmiiksi päälle puettuna.
Mutta kuinka moni uskaltaa päästää 8-10-vuotiaan tänä päivänä yksin bussiin läpi kaupungin? Lapsuus 60-luvulla oli melkoisen erilaista kuin tänään ja ikävä kyllä kelloa ei voi taakse päin vetää.
Ympäröivään yhteiskuntaan ja sen kehitykseen on vaikea vaikuttaa, mutta niihin harjoituksiin voi edelleen vaikuttaa todella paljon. Opettakaa taitoja, niin loppu on helppoa. Menestystä tulee vaikka sitä ei ykkösasiaksi laitettaisikaan. Kun osaat ja opit, niin se tekee mistä tahansa harrastuksesta hauskaa. Nautittavaa.

2.

Isommin kärjistämättä voi sanoa, että kiekossa junnutyö - ja melkein jokainen muukin osa-alue - alkoi mennä vinoon kahden asian jälkeen: MM-kullan 1995 ja Vladimir Jursinovin.

Mestaruus oli tietty upea juttu ja Jursinovin saavutukset tiedetään, mutta Leijonien hysteerisen hypetyksen jälkeen lajipäättäjille nousi pahasti hattuun ja pääasia - peli - alkoi jäädä kaiken muun jalkoihin. Omahyväinen pullistelu ja ”vittu me ollaan niin kovia, ettei tartte välittää mistään” -asenne on jatkunut näihin päiviin ja tuottanut helvetillisen määrän vääriä päätöksiä, tympeää pönötystä ja lieveilmiöitä.

Jursinovin ”koirakoulussa” taas oli junioreiden kannalta kaksi perustavaa laatua olevaa ongelmaa: se teki pelistä suorittamista ja oli - ja tämä on tärkeää - aikuisten ammattilaisten metodi. Se ei sinänsä ole Jursinovin vika, että Suomessa kiekon juniorivalmentajina pyöri ja pyörii liikaa sokean auktoriteettiuskoisia, yksinkertaisia ja omaan ajatteluun kykenemättömiä pässejä, joille oma päteminen ja yksittäisten ottelujen voitot ovat pelaajien kehittymistä tärkeämpää.
Tilanne oli ihan sama Westerlundin ja Summasen ankean ”ajokoirakiekon” kukoistusaikoina. Miten helvetissä voi olla niin vaikeaa tajuta, ettei A-maajoukkueen tai liigajengin valmennuksella ja varsinkaan pelitavoilla ole mitään tekoa pikkujunnujen kanssa?

Tämän jutun kommentointi on suljettu.

Takaisin ylös