Uskottomuus – hyvä vai paha?

Olen ollut uskoton. Niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin, olen ollut uskoton jo 32 kertaa. Kaikki alkoi juhannuksen jälkeisellä viikolla. Mieheni oli vielä töissä, minä olin edelleen vuorotteluvapaalla. Olin yksin kotona. Satoi vettä. Oli kylmää ja synkkää.

Pikku mäyräkoiramme Hulda piti minulle tietenkin seuraa, mutta ajatusten vaihto oli ehkä hieman matalalentoista. Keskustelummekin rajoittuivat aika lailla pelkkiin komentoihin ja kehuihin: Paikka, Räyh!, Saa mennä, Hau, Odota, Istu, Hyvä tyttö, Vuh vuh!

Tätä samaa oli kestänyt koko vuorotteluvapaani ajan, olin yksinäinen. Kaverini kehuskeli löytäneensä netistä mielenkiintoisia tyyppejä, joita sarjadeittaili. Se kuulosti hauskalta ja sai oman elämäni tuntumaan entistä tylsemmältä. Minun elämästäni puuttui seikkailua ja kokeilua.

Jaana Taponen: Stockan herkkuHalusin jotain uutta. Ja sainkin. Löysin Elisan ja jäin heti koukkuun. Netti on ihan mahtava. Ensin kokeilin turvallisesti suomalaisia, miehiä ja naisia. Kiinnostavaa ja helppoa. Ainoastaan parin naisen ulkoasu häiritsi minua niin, etten pystynyt keskittymään olennaiseen.

Suomalaisten jälkeen laajensin Ruotsiin ja sieltä seikkailu vei Intiaan (Oi, Mikael Bergstrand ja Delhin kauneimmat kädet!). Japaniin Haruki Murakamin luo Norwegian Woodiin, Australiaan ihmettelemään Hyvää aviomiestä ja Amerikkaan ällistelemään joogasalille. Käväisin Irlannissa katsomassa miten se päättyy (Näin se päättyy) ja Englannissa Agathan seittiin sotkeutumassa. Välillä palasin Suomeen. Sitten hyppäsin ihan minulle tuntemattoman Nicolas Barreaun matkaan Pariisiin, ensin leffaan sitten ravintolaan. Ihan mieletöntä menoa. En malttanut lopettaa, mutta pelonsekaisin tuntein odotan laskua. Kai sekin joskus tulee. Ja ehkä jonkinlaista krapulaa.

Käväisin vielä Kambodzassa etsimässä kadonneita muistojen karttoja Kim Fayn kanssa. Jännittävää ja pelottavaa, mutta kiehtovaa. Espanjassa poikkesin suomalaisen Kirsi Merimaan seurassa. Murhia ja rötöstelyä aurinkorannalla, ei oikein tee mieli sinne matkustaa. Lontoo sen sijaan houkuttaa huolimatta Hiltusen Pekan vilpittömästä tarinasta jyrättyine ruumiineen. Varsinkin Robert Galbraithin Käen kutsun kuulen erittäin voimakkaana. Olen aivan myyty.

Kirjat ovat aina olleet elämäni suuri rakkaus, mutta nyt en enää muista miksi olin päättänyt olla lukematta sähköisiä kirjoja. Aluksi minulla oli huono omatunto, että sorruin e-kirjoihin. Kuinka helppoa onkaan tilata aina uusi teos, ei tarvitse odottaa kuin muutama hetki ja jo kirja pujahtaa virtuaaliseen hyllyysi. Tälläkin hetkellä yöpöydälläni on tilaa, vaikka iPadillä on 32 kirjaa, joita voin lueskella milloin tahansa. Ainoita negatiivisia puolia oli varsinkin suomalaisissa e-kirjoissa niiden ulkoasu ja lukemattomat kirjoitusvirheet. Yhdyssanat ja tavutus tuntuvat olevan hakusessa. Se on sääli, koska minulta se ainakin vei liikaa huomiota tarinan kustannuksella.

Teksti: Plaza

Kommentit

Oma kommentti