Rakkautta ensi silmäyksellä

Olen huldaantunut. Lattialta kuuluu ihan pikkuisten tassujen töminää, jos sitä nyt töminäksi voi edes kutsua. Ääni muistuttaa ehkä enemmän vauvan sydänääniä, joita aikoinani neuvolassa kuuntelin poikaani odottaessani, ihan kuin pikkuriikkisen hevosen laukkaa. Kevyttä sellaista, melkein minimalistista.

Luulin Herculeksen äkillisen kuoleman jälkeen, etten pystyisi enää koskaan rakastamaan yhtäkään toista koiraa. Muistan, etten puhunut kenellekään pariin viikkoon, muuta kuin ihan pakolliset asiat. Nappikuulokkeet korvissa, musiikki pauhaten varoin, etten kuulisi kenenkään mainitsevan Herrun kuolemasta mitään. Itkin työmatkat, ainoat hetket päivässä kun sain olla totaalisen yksin. Mitä nyt monta kymmentä muuta autoa ympärillä aamuin illoin, mutta ei kukaan minua oikeasti nähnyt eikä varmastikaan huomannut mitään.

Silloin hittinä oli Jenni Vartiaisen Missä murusein on ja se on jäänyt mieleeni Herculeksen kuolemanlauluna. Se soi radiossa ihan rasittavuuteen asti. Kyyneleet valuivat joka kerran sen kuullessani.

Hercules oli niin mammanpoika. Tuli perässäni joka paikkaan, tulkitsi eleitäni ja äänensävyjäni loistavasti. Mieluummin tuli Harrikan kyytiin kuin jäi yksin kotiin. Taiteilija Virpi Pekkala tekikin meistä upean kortin. Siitä jäi ihana muisto meistä Roadrunnereista.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kului puoli vuotta ja aloin hermostua koirattomuuteen. Elämässäni oli valtava tyhjiö. Etsin sopivaa pentua, selasin nettisivuja näppis sauhuten ja kuin ihmeen kaupalla löysin Alyssan tuttavan kautta. Tai oikeammin löysin Alejandron, Alyssan veljen. Alyssa valitsi kuitenkin meidät, se oli koko ajan meidän ympärillämme, kutsui leikkiin, nuoli ja oli iloinen.

Mutta olin päättänyt ottaa uroskoiran. Olimme jo ajamassa kotia kohti Alejandron kanssa, kun mieheni sanoi pitäneensä enemmän Alyssasta. Soitin pojalleni, että haluaako hän Alejandron. Totta kai, oli vastaus. Niinpä käännyimme takaisin ja haimme sitten Alyssankin meille. Meillä olikin yhtäkkiä kaksi koiraa. Alejandron nimi muuttui Rokiksi ja se asettui asumaan poikani ja tämän tyttöystävän luokse. Kyläili kyllä usein meillä ja aina Alyssa antoi sille kunnolla satikutia. Sisarellista sellaista, kaikella rakkaudella.

 

 

 

Alyssa oli iloinen ja aktiivinen, suloinen hurjapää. Kova saunomaan ja rakasti lunta. Jäi usein lenkin jälkeen vielä pihalle telmimään ja leikkimään vaikka olisi ollut kuinka paljon pakkasta.

Pelkäsin silti kiintyä Alyssaan ja pidin siihen tahtomattani pientä etäisyyttä. Alyssa leimautui vahvasti mieheeni, joka silloin oli lomautettuna kotona. Kaipasin Herculesta ja usein kutsuin Alyssaa Herruksi. Mutta kyllä minulle ja Alyssallekin muodostui luja ja hyvä suhde. Miestäni se kuitenkin totteli paremmin.

Kyyn pureman jälkeen, suhteeni Alyssaan muuttui. Kolmen intensiivisen hoitoviikon aikana Alyssalle ja minulle muodostui hyvin vahva side ja luja rakkaus. Välillä tunsin kyllä itseni farmaseutiksi tehdessäni Alyssalle lääkkeitä tyhjistä kapseleista, jauhoista, särkylääkkeestä ja Nutri Plus -geelistä.

Vihdoin uskalsin rakastaa sitä täysillä, lopetin menettämisen pelon. Ajattelin, että nyt voin vihdoin antaa mennä, ei voi enää tapahtua mitään pahaa, kun se selviytyi noin kamalasta kokemuksesta.

Muistan puhjenneeni itkuun, nähdessäni Alyssan ensimmäistä kertaa kyyn pureman jälkeen syövän itse kupin tyhjäksi. Koira pysytteli lähelläni, eikä mennyt näköpiiristäni mihinkään. Tunsin, että ymmärrämme toisiamme puolesta sanasta, jopa katseesta.

Sitä onnea kesti pari päivää. Olin Alyssan kanssa terassilla, makoilin patjalla ja Alyssa oli vierelläni, käsivarteni sen ympärillä. Yhtäkkiä heräsin Alyssan haukuntaan. Se oli livahtanut aidatulta pihalta tielle. Lähdin juoksemaan ääntä kohti, kaaduin ylämäessä, samaan aikaan kuului Alyssan ulahdus. Juoksin mäen ylös, näin Alyssan tienvieressä, se makasi siinä. Ryntäsin sen luokse, pidin kiinni päästä ja puhuin sille. Joku naapuri tuli siihen, en muista mitä hän sanoi. Sitten vasta, pitkän ajan päästä, huomasin mopon, joka oli kumollaan toisella puolella tietä. Kuskia ei näkynyt missään.

Hetken kuluttua kuski käveli paikalle, kysyin tarvitseeko hän lääkäriä. Ei vastannut oikein mitään, vähän peukaloa valitti. Shokissa hänkin, ymmärsin vasta myöhemmin. Kysyin kelloa, se oli neljä. Tietenkin paikallinen eläinlääkäriasema oli juuri mennyt kiinni. Kysyin uudelleen kuskilta, tarvitseeko hän apua, mutta tämä sanoi menevänsä kotiin, joka oli muutaman kymmenen metrin päässä. Sanoin, että mopo pitää siirtää tieltä pois, ettei tapahdu lisää onnettomuuksia. Naapuri auttoi sen siirtämisessä.

Kannoimme Alyssan autoon huovan sisällä, niin kuin paareilla ikään. Lähdimme jälleen mieheni kanssa ajamaan Turkuun kohti tuttua eläinlääkäriasema Tuhatjalkaa. Alyssa oli shokissa, niin olin minäkin. Luultavasti miehenikin, koska meinasimme ajaa tieltä ulos sillä matkalla itsekin.

Silitin Alyssaa koko ajan ja juttelin sille. Ei se reagoinut, piti silmiään kyllä auki.

Matka tuntui kamalan pitkältä. Vastassa olivat samat hoitajat, jotka pelastivat Alyssan hengen vain kolme viikkoa aiemmin. Ilmeet kertoivat jo paljon.

Alyssa oli halvaantunut takajaloistaan. Se vietiin röntgeniin ja kaikenlaisiin tutkimuksiin, mieheni ja minä kiertelimme taas Turun katuja, mitään näkemättömin silmin.

Tuhatjalkaan palattuamme selvisi, että koira jäisi sinne yöksi tutkimuksiin ja tarkkailtavaksi, aamulla palattaisiin asiaan. Kaikkea toivoa ei ole menetetty, meitä lohdutettiin.

Apeina ajelimme takaisin mökille, matkalla kyselin naapurin pojan kuntoa. Peukalo oli murtunut ja kyljessä haava. Onneksi ei mitään vakavampaa. Shokissa tietenkin, raukka.

Aamulla saimme soiton Tuhatjalasta, ja lääkäri sanoi, että voimme hakea Alyssan kotiin. Oli puhetta mahdollisesta leikkauksesta. Se pitää viedä joka päivä pissalle eläinlääkärille ja paljon fysioterapiaa ainakin puolen vuoden ajan, mutta tunto oli alkanut palata takatassuihin. Emme olleet uskoa korviamme, saisimme rakkaamme takaisin. Puuhasimme lähtöä takaisin Turkuun, kun tuli uusi puhelu eläinlääkäriltä. He olivat ottaneet vielä uuden röntgenin, Alyssan lantio on murtunut. Kaksi suurta leikkausta, pitkä tuskallinen toipuminen ja parantuminen varsin epävarmaa. Raskain mielin teimme päätöksen nukutuksesta. Alyssan kuolemanlauluksi jäi Maria Lundin Surupuku on musta.

Elämäni karmein kesäloma. Elämäni karmein mikä tahansa. Menetin miltei elämänhaluni, Alyssa oli meillä vain kaksi ja puoli vuotta. Kaamea syyllisyys painoi mieltäni. Kohdistin kaikki ajatukseni sijaistoimintoihin. Tilasin satoja kukkasipuleita pihaa varten, samoin mosaiikkia monta kiloa. Ilmoittauduin kaikenmaailman kursseille työkkäriin, osallistuin ja osallistuin, en pysähtynyt hetkeksikään. Suoritin kaikkea saamatta mitään ihan valmiiksi.

Alyssan kuoleman jälkeen heitin roskiin, annoin muille ja hävitin kaiken koiriin liittyvät tavarat, kirjat ja lelut pois. Tai niin ainakin luulin. En sietänyt nähdä niitä silmissäni muistuttamassa kauheasta menetyksestäni.

Aluksi oli vaikeaa nähdä jopa Rokiakin. Kaduilla luulin näkeväni Alyssan joka paikassa. Kutsuin Rokia Alyssaksi.

Päätin, etten enää koskaan, enkä missään olosuhteessa, ikinä enää ota uutta koiraa, mutta kuinkas sitten kävikään…

Hulda täyttää tammikuussa kolme kuukautta, meille se tuli Itsenäisyyspäivänä. En meinannut uskoa silmiäni, niin pientä koiraa en ole koskaan nähnyt. Aivan oikea koira, mutta minikokoinen. Väkisinkin tuli tunne, että tässä täytyy olla on/off –katkaisin.

Oululainen kasvattaja Outi Renko ja poikansa Kössi toivat Huldan meille kotiin asti. Ulko-ovella Kössi lykkäsi minulle Huldan syliini ja se oli rakkautta ensi silmäyksellä.

Miten voikaan olla niin suloinen pentu! Ja sellainen riiviö! Samaa taitaa miettiä Rokikin. Olen aivan huldaantunut. 

 

 

 

 

 

 

 

PS. 

Meillä on nyt tavattu ahkerasti kirjaa: Koirien elekieli, Ohjaa koiran käytöstä, readme.fi. Ihan mahtava kirja!

Teksti: Plaza
Avainsanat: Caelestis Queanbeyan, Kennel Caelestis, Koirien elekieli, Kössi Renko, Ohjaa koiran käytöstä, Outi Renko, readme.fi, Taliisan Hercules, Tappijalan Alyssa ja Alejandro, Tuhatjalka, Virpi Pekkala

Kommentit

Oma kommentti