Totuttelua elämään

Olen surullinen, totuttelen elämään ilman koiraa. Se on yllättävän vaikeaa, vaikka joku minulle sanoikin: “Sehän oli vain koira”. Teen paljon sijaistoimintoja kuten mosaiikkia (Alyssa in memoriam), kerään kukkien siemeniä, tilaan netistä lisää mosaiikin palasia, ilmoittauduin parille kurssille työkkäriin, osallistun myös Mindfulness-kurssille… Silti ikävä hyökkää kimppuuni milloin missäkin ja kyyneleet virtaavat vuolaina, hallitsemattomina. Kaipaan Alyssaa joka päivä ja samalla olen tullut miettineeksi elämäni muita nelijalkaisia ystäviä. Muistelen heitä tässä syksyn mittaan, jos sopii?

Ennen Alyssaa minulla oli ihana Hercules, oikea Mamman poika. Se rakasti minua äärettömästi ja sen yli, juuri sellaisena kuin olin. Se oli varsinainen varjostaja, se meni minne minäkin. Ja istui aina kyljessä kiinni tai vähintään niin että kuono tai tassu oli jalallani. Kun luin kirjaa sohvalla loikoillessani, Herru makasi selällään vatsani päällä ja piteli kaksi tassuin kiinni kirjasta.

Se kärsi melkoisesta eroahdistuksesta, joten aika monta koirakirjaa tuli luettua ja opiskeltua, miten sen oloa pystyi helpottamaan.

Löysin vanhoista arkistoistani Herculeen omia muistiinpanoja elämästään, kirjoitin ne aikoinaan sanelusta ylös. Herrulla kun ei oikein näppis ollut hallussa:

Herculeen uroteot: Koiran elämää seitsenvuotiaan pitkäkarvaisen mäyräkoiran, Herculeen, kertomana.
”Nimeni on Poirot, Hercules Poirot. Minut tunnetaan myös herra Herruna ja monsieur Cognac’ina. Monsieur Cognac nimi tulee tietenkin kauniin turkkini väristä, joka on vivahteikkaan, tammitynnyrissä monta vuotta kypsytetyn konjakin värinen. Olen täysiverinen pitkäkarvainen mäyräkoira ja asun uskollisen palvelijani, Mamman, kanssa. Hänellä on seuralaisinaan Pappa ja Poika.

Päivisin yleensä loikoilen sohvalla tarkkailemassa pihanäkymiä, haukun oravia, naapureita, lintuja ja postimiestä. Mikäli makkarin ovi on jäänyt auki, livahdan Mamman sängylle lojumaan ja piehtaroimaan. Se on niin mukavan iso ja pehmeä ja siellä on paljon tyynyjä. Jos käy aika pitkäksi, teen kierroksen kotona ja lajittelen roskia. Se on antoisaa puuhaa ja siinä kuluu aika rattoisasti. Kaikkein parasta on tietenkin kaivella keittiön roskista, sieltä voi löytää todellisia aarteita. Levittelen ne yleensä matolle mahdollisiman laajalle alueelle, että Mammakin voi ihastella saalistani.

Kaikkien tavaroiden tutkiminen on mielenkiintoista. Mäyräkoirana en vain aina pääse kaikkialle, ei ole sellaista hyppyvoimaa kuten  kissoilla. Tai niin ainakin uskottelen Mammalle. Yleensä en viitsi hypätä sohvalle tai nojatuolille itse, vaan odotan säälittävän näköisenä, että Mamma laittaa jalkansa sopivasti tassujeni alle ja sitten nostaa koipeaan ja pääsen Herruhissillä vaivattomasti ylös. Pappa ei suostu käyttämään Herruhissiä. Hänen mielestään koira pysyköön lattialla, jos ei itse pääse ylös.

Kerran jäin kyllä itse teossa kiinni, kun Poika pääsi yllättämään minut työpöydältään. Olin juuri nuuskimassa karkkikätköä ja muita mielenkiintoisia juttuja, enkä huomannut hänen tulevan. Jos punastuisin, olisin punastunut, mutta tilanteesta kuin tilanteesta selviää näyttelemällä viatonta. Sanoin vain: “En tiedä miten jouduin tänne, olen itsekin aivan äimänkäkenä!”

Välillä hauskuutan Mammaa riisumalla hänen sukkiaan ja kuljettamalla niitä milloin minnekin. Ihan varovasti otan sukan kärjestä hampailla kiinni ja rupean kiskomaan sukkaa jalasta. Voi sitä riemua, kun sukka irtoaa! Heittelen sitä ilmaan ja otan kopin. Väännän siltä niskat nurin! Mamma yrittää tolkuttaa minulle, että veisin ne pyykkikoriin, mutta enhän minä mikään palvelija ole. On myös hauska siepata sukka juuri Mamman nenän edestä, kun hän meinaa sen poimia ylös. Mammakin saa vähän liikuntaa, kun jahtaa sukkaa ja minua.

Aamuisin nousen ylös vasta kun Mammakin on herännyt. Menen hänen seurakseen suihkuun ja odottelen siellä niin kauan kuin on tarpeellista. Joskus menen ihan suihkun alle hänen kanssaan, kun tuntuu niin mukavalta olla lähekkäin.
Mammaa täytyy vähän vahtia aamuisin, ettei se veden lotraaminen mene ihan tolkuttomuuksiin. Sillä aikaa kun hän pesee hiuksiaan, on hyvä tilaisuus tonkia kylpyhuoneen roskista. Mamma ei voi vahtia shamppoot silmissä. Heti kun hana suljetaan, lähden pois, ei siellä kauan jaksa käkkiä ja lipeksiä saippuaista suihkuvettä. Kerran Mamma unohti hoitoaineet päähänsä ja avasi suihkun uudelleen, minun oli pakko kipaista takaisin, kuulunhan suihkuseurapiiriin.

Muistan kerran nuoruudestani, olin siinä kolmisen kuukautta vanha, kun ilahdutin Mammaa kovastikin – ainakin huudon määrästä päätellen. Olin keksinyt oikein mukavaa puuhaa, hampaille töitä, niin kuin tavataan sanoa. Kalusin ja kalusin, ja vihdoin sain suuhun sopivan palasen irti. Maistui kyllä kamalan pahalta ja muoviselta ja oli vähän piikikäskin, mutta oli se vaivan arvoinen. Menin tyytyväisenä sitä Mammalle näyttämään. Olin niin mielissäni, että etenin melkein kylki edellä ja häntäni viuhtoi vimmatusti. Sanotaan, että häntä heiluttaa koiraa, niin se taitaa tosiaan olla.

Mamma ojensi kätensä ja pyysi minua näyttämään mitä on suussa. Pullautin Mamman kämmenelle hänen uuden tietokoneensa virtatöpselin. Voi, mikä riemu Mammalla tuli. Oli varmaan juuri tarvinnut sellaista!

Kesät ovat parasta, mitä tiedän. Lähden silloin mökille Mamman ja Papan kanssa. Saan olla Mamman kanssa joka päivä keskeytyksettä, se on niin ihanaa. Paitsi silloin kun he eivät ota minua kauppareissulle mukaan. Sillä aikaa huvitan taas itse itseäni eli tongin roskista. Mökillä se vasta onkin mukavaa hommaa, kun roskis on niin iso.

Kyllä mökillä on mahtavaa. Iltaisin Papan kanssa lämmitetään saunaa, käydään rannalla heittelemässä uistinta ja sitten mennään löylyyn. Istun yleensä ikkunan vieressä ylimmällä lauteella. Lähden vasta kun Pappa sanoo menevänsä uimaan. Menen varmuudeksi rannalle katsomaan, ettei hän huku ja haukun ohjeeksi, ettei lähde kovin kauas rannasta. Silloin hermostun, jos Mamma menee uimaan. Kerran hän livahti pulikoimaan omin pain kun silmäni välttivät. Olin Papan kanssa käymässä postilaatikolla. Takaisin tullessa aivan järkytyin. Näin Mamman juuri pulahtavan veteen. Äkkiä ryntäsin rannalle, jouduin oikein juoksemaan ja haukuin hänet oikein kunnolla. Mamma käski minua pois, mutta lähdin vasta kun hän tuli kuivalle maalle. Jotain rajaa sentään!

Kerran ollessamme kalliolla pelastin Mamman kyykäärmeeltä. Se olisi varmasti ollut varma kuolema hänelle. Jähmetyin paikoilleni ja jäin tuijottamaan jotain sihisevää letkun tapaista. Mamma sieppasi minut syliinsä, vei sisälle, haki kameran ja meni kuvamaan kyytä. Ei siis minkäänlaista itsesuojeluvaistoa hänellä!

Moottoripyöräily vasta hauskaa onkin. En koskaan unohda ensimmäistä kertaa kyydissä. Istuin Mamman Harley-Davidsonin tankin päällä kuono tuulta halkoen ja vilkuilin sivuille varmistaakseni, että kaikki näkivät minut. Pari tuttua puudelia meinasi pudottaa silmänsä. Kyllä heti tuli katu-uskottavuutta roimasti lisää. Parkkipaikoilla ihmiset tulivat minua ihastelemaan ja ottamaan valokuvia, se oli mahtavaa. Kahvilla käydessä sain aina jätskiä ja raikasta vettä. Ainoastaan ajolaseista en kauheasti pidä, mutta parempi kai niitä on käyttää. Minulla on tietenkin H-D -paita päällä. Joskus ohittelemme autoja, joissa on koira kyydissä. He katselevat minua kateissaan ja apean näköisinä. Ei voi kuin sääliä moisia arkajalkoja. Kyllä sitä mieluummin prätkän kyytiin lähtee, kuin yksin kotiin jää. Minä vain jatkan matkaa korvat lepattaen kohti uusia urotekoja.”

Tämä jäi Herculeen ainoaksi ja viimeiseksi saneluksi, Herru menehtyi haimatulehdukseen 8-vuotiaana. Sitä ennen en ollut koskaan surrut mitään niin paljon, en pystynyt edes puhumaan kenenkään kanssa asiasta moneen viikkoon. Tuntui kurjalta kun eläinlääkäriasema, jossa Hercules nukutettiin, lähetti myöhemmin Herrulle rokotuskutsun.

Mutta summa summarum, hyviä koirakirjoja löytyy ja niitä pitää ja kannattaa lukea. Oman koiran (ja muidenkin koirien) hyvinvointi on elintärkeää. Kannattaa myös lukea alan lehtiä. Jotkut vannovat milloin kenenkin kouluttajan nimeen, mutta mitä mieltä sinä olet?

Mikä on paras koirankasvatusopas? Mikä on paras koiraromaani? Kuka kirjallisista koirista on suosikkisi?

Teksti: Plaza
Avainsanat: koiramuistoja, Surusta selviäminen, Taliisan Hercules, Tappijalan Alyssa

Kommentit

Osanotot Alyssan poismenosta. Oman koiran lähdöstä ajasta ikuisuuteen ei milloinkaan totu. Olisi varmaan myös vaikeaa elää ilman koiraa. Kaksi koiraa perheessä samanaikaisesti on ihanne: Koiralla on lajitoveri seuranaan ja kun toisesta aika jättää, niin jäljelle jäänyt koira jää lohduttamaan & ulkoiluttamaan omistajaansa. Ehkä kolme koiraa olisi vielä ihanteellisempaa …ainakin koirien kannalta.

Tässä muutama suosikkikirjani koiraopusten joukossa: Tommy Wirén & Päivi Romppainen: Onnistu koirasi koulutuksessa, Victoria Stilwell: Koirani vai minä?, Tuire Kaimio: Pennun kasvatus ja Karen Pryor: Koira ja delfiini.

Oma kommentti