Sekaisin surusta

Olen murheen murtama. Olo on sekava, mihinkään ei pysty keskittymään. Ajatukset syöksyvät pään sisällä ääntä nopeammin kimpoillen eri tunteisiin kuin pallo flipperissä. Tajunta ei ehdi tunteiden mukaan, ja kun ne saavuttavat toisensa, suru musertaa, henkeä ahdistaa, on vaikea olla.

Rakas koirani Alyssa jouduttiin lopettamaan.

Herään aamulla, ensimmäisenä näen silmissäni Alyssan makaavan ojanpientareella. Torjun ajatuksen, en kestä ajatella sitä. Makaan silmät auki, tuijotan sänkyni viereistä kirjapinoa, pakotan ajatukseni johonkin toisarvoiseen. Ylös noustessani varon, etten astu Alyssan päälle, hän usein nukkuu sänkyni vieressä. Se pikku ketku raahaa sänkynsä milloin mihinkin eikä koskaan tiedä mistä sen aamulla löytää. Yleensä juuri siitä mihin jalkani ensiksi laitan. Joskus hän haluaa hieman yksityisyyttä ja vie sänkynsä olohuoneeseen, mutta aamulla hän jo taas on sänkyni läheisyydessä tai huoneen kynnyksellä.

Ai niin. Sillä sekunnilla muistan todellisuuden. Itku tulee.

Keitän aamukahvin ja silmäilen keittiön alakaappia. Alyssa näytti hassulta, kun hän tunki itsensä kaapin alle nuuskimaan jotain pudonnutta herkkua tai palloako etsi kenties. Koirasta näkyi vain vähän takapuolta ja häntä. Mahtava nuuskutus ja häntä heilui kovasti. Nieleskelen itkua, yritän olla ajattelematta, tuntematta, muistamatta. 

En kestä. Kurkkua kuristaa, itku tulee. Kahvi maistuu kamalalle, mutta juon sen.

Vilkaisen pihalle, keittiön ikkunan edessä pensaan oksa heiluu, jokin pikkulintu, punarinta ehkä vai oliko se hippiäinen, lennähtää säikähtäneenä pois. Mikähän sen pelästytti, mietin ja arvelen Alyssan tarkastelevan luukätköjään pensaan alla. Meidän koira on varsinainen luutarhuri, ajattelen ylpeästi. Tuolla vilahtikin hännänpää ja kuulen iloista haukkumista – pääni sisällä. Ulkona piha on tyhjää täynnä.

Aamiaiseksi otan ruusunmarjaviilin, kerma on tarttunut sen kanteen. Pyörin keittiössä pari kierrosta kansi kädessä, mitä teen sille, kuka sen nyt nuolee? Ei kukaan, sanon itselleni ja heitän sen roskiin. 

Viili maistuu hyvälle ja tuttu purkin kaapimisääni kuulostaa lohduttavalta. Tietyn äänen kuullessaan, Alyssa yleensä tulee lähettyville odottelemaan, mutta ei koskaan kerjää. Jätän purkin pohjalle vähän sosetta ja viiliä, ojennan purkin alas ja odotan Alyssan tarttuvan siihen, niin kuin aina ennenkin. Varovasti kuonoa sotkematta. Purkki ensin suuhun niin, että Alsku pitää hellästi ylälaidasta kiinni ja sitten herkuttelupaikalle. Toisella tassulla pidetään viiliastiasta ja nuollaan kaikki mahdolliset viilinpisarat parempiin suihin. Paitsi tällä kertaa. Purkki kädessäni menen heittämään sen roskiin, jämineen.

Paleltaa. Suljen ikkunan, kello on vasta viiden kieppeillä aamulla. Katselen merelle, se on ihan tyyni. Olisi varmaan hyvä veneretkipäivä tulossa, hellettäkin luvattiin. Pitää hakea Alyssan pelastusliivi valmiiksi. Se ei olekaan ollut vielä uudessa veneessä. En ole ihan varma sen uimataidosta, veljensä Roki kyllä on kova uimari. Alsku vain tassuttelee rantavedessä ja lipittää juoda sitä. Pienenä putosi kalliolta veteen ja ui silloin muina miehinä rantaan, mutta sen koommin en ole nähnyt hänen uivan vapaaehtoisesti tai muutenkaan.

Mihinköhän laitoin sen koirien matkavesikupin, onkohan se autossa… Se pitää huuhtoa ja täyttää raikkaalla vedellä. Jos laittaisi sen vaikka vähäksi aikaa pakkaseen, vesi pysyisi kylmänä pitempään… Ajatus katkeaa kuin veitsellä leikaten. 

Ai niin. 

Paleltaa vielä enemmän vaikka ikkuna on jo kiinni. Mietin mihin se pikku ketku on piilottanut villasukkani? Meillä on sukanriisumisleikki, johon Alyssa suostuu osallistumaan milloin sattuu. Joskus se vain tuijottaa ja selvästikin sanoo, että riisu kuule sukkasi ihan itse. Joskus taas avuliaasti ja varovasti ottaa sukan päästä kiinni ja alkaa vetää. Voi sitä riemua, kun sukka on saatu kokonaan itselleen. Sukka saa sellaista kyytiä, että harvoin saa jalassa ollessaan. Kutsunkin Alyssaa sukankuljettajaksi.

Ai niin. 

Sukat lojuvat ruokapöydän alla, ne taisivat jäädä siihen eilen kun saunan jälkeen tuli liian kuuma ja ihan itse jouduin ne riisumaan.

Eilen saunassa oli hyvät löylyt. Yleensä Alyssa tulee saunaan joko samaan aikaan kuin me tai sitten vähän myöhemmin. Se osaa avata oven itse ja tulee silloin kun haluaa, hyppää ylimmälle lauteelle ja sitten odottaa, että joku käy sulkemassa oven. Kotona se tulee mieheni ja minun väliin istumaan, mökillä aina ikkunan viereen. Voi samalla valvoa vähän paikkoja. Joskus se juo löylykauhasta vettä, joskus se haluaa lipeksiä sen lauteilta. Hetken istuttuaan Alsku heittäytyy toiselle kyljelleen. Makaa tyytyväisenä löylyissä. Mieheni lähtee ensimmäisenä pois, Alyssa ja minä jäämme kaksistaan, se kääntää kylkeä. Mutta jos mieheni on menossa uimaan, Alyssan on pakko lähteä valvomaan. Eihän sitä nyt voi aikuista miestä yksin päästää uimaan!

Nyt kukaan ei tullut kesken saunomisen avaamaan ovea eikä hypännyt lauteille. Itkettää. Kaadan silti vähän vettä lauteille.

Lomapäivät kuluvat sumussa vaikka on hellettä. En pysty sisäistämään lukemaani, en seuraamaan telkkariohjelmia. Olen lukenut monta kirjaa ja seuraavaa valitessani, meinasin aloittaa uudelleen sen, jonka juuri olin lopettanut. Olin ihan varma, etten ollut lukenut sitä, hädin tuskin ikinä kuullutkaan siitä. Toisaalta olisiko sillä ollut väliä vaikka lukisinkin saman kirjan? Teenhän niin muutenkin.

Parasta lukemista surun hetkellä ovat puutarhakirjat. Ne voi aloittaa mistä tahansa eikä juoni juurikaan kärsi. Jos kirja menee vahingossa kiinni tai kirjanmerkki häviää, ei sekään haittaa. Aloitan vain summa mutikassa jostain ja luen johonkin asti. Kuvat ovat kauniit ja niitä voi aina katsella uudelleen ja uudelleen. Alan suunnitella millaisen kukan istutan Alyssan muistoksi. Jokin mikä kestää kuivuutta ja tuulta. Tuossa kalliolla se aina istui ja tuijotteli merelle. Voisin tehdä myös mosaiikista jonkin muistolaatan. Toivottavasti Alsku, se pikku ketku, ei sitten kaiva sitä kukkaa ylös ja kätke penkkiin sitä uutta luuta, joka on vielä kaapissa. 

Ai niin.

 

Teksti: Plaza
Avainsanat: itku, koiran kuolema, pitkäkarvainen mäyräkoira, surutyö, Tappijalan Alyssa

Kommentit

Kiitos Annikka kirjeestäsi. Se kosketti minua. Paljon hienoja muistoja sinullakin onneksi on. Ne jäävät elämään sydämeesi, niin kuin Alyssa Hercules, Elli, Ressu ja Rippe minun sydämeeni.
Mieluiten sitä kai eläisi ilman suruja, mutta tuntuisiko onni silloin onnelta jos ei olis vastakohtaa mihin verrata? Elämän polku on niin arvaamaton, välillä tuntuu, että kaikki surut kasaantuvat, mutta onneksi edes joskus onni tavoittaa meidät vaikkapa uuden koiranpennun muodossa.
Paljon iloa elämääsi!
t. jaana

Hei Jaana! Kirjoitin sinulle pienen pätkän mäyrissivuilla omasta viimeisimmästä mäyrksestäni,josta olen joutunut luopumaan.Minulla on ollut lähes yhtäjaksoisesti mäyris lähes 37 v. Ensimmäisen pitkäkarvaisen kääpiömäyrikseni sain 12-vuotiaana.Se oli pitkäaikaisten toiveiden ja haaveiden tulos.Nipa eli kanssamme 10,5 v. ja kuoli ilmeisesti myrkytyksen aiheuttamaan halvaukseen. Se oli raju menetys ,josta luulin,etten ikinä selviä.
Sitten valmistuin ja muutin omilleni ja saimme perheeseen 2 koiraa ,samanlaisia tottakai. Amos muuttivanhemmilleni ja Santtu oli minun eka ihan oma koira. Molemmat pojat elivät pitkän elämän 14,5 ja 15,5 – vuotiaiksi.Sitten hankimme omaan perheeseeni lähes heti ,väli oli vain n.2 kk ,Lotan. Mieheni on ollut allerginen ja olemme siedättäneet hänet,siksi päätin ,että haluan kotiin uuden koiran ja nyt tytön. Lotta saikin sitten 8 pentua ,joista kotiin piti jäädä meille 1 ja vanhemmilleni myös 1,mutta kuinka ollakkaan äiti halusi pennuista 2. Eli nyt tämä joukko Aada, Allu ja Eemeli.Lotalle lupasin,ttä toisia pentuja ei tehdä ,koska Lotta teki 2 pentuetta kerralla. Toki kuvittein ,että Lotta on pitkäikäinen kuin edeltäjänsäkin,mutta toisin kävi.Viime tammikuussa Lotalla odoteltiin normia valeraskautta ja siksi alakuloa eikä outoa käytöstä epäilty.Sitten lähdettiin käymään kuitenkin lekurissa,koska tajusin,ettei Lotta syö lainkaan.Ensin epäiltiin kohtutulehdusta,mutta leikkauksessa se paljastuikin leukemiaksi ja loppujen lopuksi se oli vielä akuutti leukemia ja Lotta eli 5 päivää.Syy miksi Lottaa ei lopetettu heti,niin lääkäi oli sitä mieltä ,että leikkauksen avulla Lotta olisi voinut elää vielä jopa useamman vuoden.Shokki oli kova,mutta jäljelle jäänyt joukko on auttanut eteenpäin ja on votu jo muistella kaikkea kivaa,mitä Lotta meille muistoja jätti.Terveisin,Annikka Rakkolainen

Hei Jaana! Kirjoitin sinulle pienen pätkän mäyrissivuilla omasta viimeisimmästä mäyrksestäni,josta olen joutunut luopumaan.Minulla on ollut lähes yhtäjaksoisesti mäyris lähes 37 v. Ensimmäisen pitkäkarvaisen kääpiömäyrikseni sain 12-vuotiaana.Se oli pitkäaikaisten toiveiden ja haaveiden tulos.Nipa eli kanssamme 10,5 v. ja kuoli ilmeisesti myrkytyksen aiheuttamaan halvaukseen. Se oli raju menetys ,josta luulin,etten ikinä selviä.
Sitten valmistuin ja muutin omilleni ja saimme perheeseen 2 koiraa ,samanlaisia tottakai. Amos muuttivanhemmilleni ja Santtu oli minun eka ihan oma koira. Molemmat pojat elivät pitkän elämän 14,5 ja 15,5 – vuotiaiksi.Sitten hankimme omaan perheeseeni lähes heti ,väli oli vain n.2 kk ,Lotan. Mieheni on ollut allerginen ja olemme siedättäneet hänet,siksi päätin ,että haluan kotiin uuden koiran ja nyt tytön. Lotta saikin sitten 8 pentua ,joista kotiin piti jäädä meille 1 ja vanhemmilleni myös 1,mutta kuinka ollakkaan äiti halusi pennuista 2. Eli nyt tämä joukko Aada, Allu ja Eemeli.Lotalle lupasin,ttä toisia pentuja ei tehdä ,koska Lotta teki 2 pentuetta kerralla. Toki kuvittein ,että Lotta on pitkäikäinen kuin edeltäjänsäkin,mutta toisin kävi.Viime tammikuussa Lotalla odoteltiin normia valeraskautta ja siksi alakuloa eikä outoa käytöstä epäilty.Sitten lähdettiin käymään kuitenkin lekurissa,koska tajusin,ettei Lotta syö lainkaan.Ensin epäiltiin kohtutulehdusta,mutta leikkauksessa se paljastuikin leukemiaksi ja loppujen lopuksi se oli vielä akuutti leukemia ja Lotta eli 5 päivää.Syy miksi Lottaa ei lopetettu heti,niin lääkäi oli sitä mieltä ,että leikkauksen avulla Lotta olisi voinut elää vielä jopa useamman vuoden.Shokki oli kova,mutta jäljelle jäänyt joukko on auttanut eteenpäin ja on votu jo muistella kaikkea kivaa,mitä Lotta meille muistoja jätti.Terveisin,Annikka Rakkolainen

Ainakin vuosi menee ennenkuin asian kanssa on jotakuinkin sinut… kaikki merkkihetket ja tapahtumat muisteltava.Itselläni on nyt yli vuosi… Voima halaus sinulle<3

Jaana, otan osaa! *rutistaa lujasti**

Kiitos lämpimistä sanoistanne ja myötäelämisestä. Ikävä on hirveä ja silti seuraava ajatus on, että pitää viedä Alyssa ulos tai antaa ruokaa tms.

Jospa oma Wémppuni oli Alyssaa vastassa siellä jossain. Mäykkypoikamme päästettiin tuulen mukaan 4,5 vuotta sitten. Ja vielä tänäänkin kuulin mielessäni sen floboflobo-äänen, mikä lähti herran korvista kun hän ravisteli päätään. Osanotto suruusi, tassunjäljet jäävät sydämeen iäksi.

Sattuu puolestanne…woimia,kaunis kirjoitus,A on aina sydämessänne sekä varmasti monen muunkin!<3:'(

Voi otan niin paljon osaa suruunne! Itseltäni löytyy jaloistani kaksi Alyssan kaltaista kaveria, jotka osaavat kyllä kanssa metkunsa. Koirat, ja varsinkin mäykyt, ne vasta rakkaita perheenjäseniä ovatkin. Paljon voimia, onneksi muistot elävät!

Syvin osanottoni.

Tänään on kulunut yksi vuosi ja kolme kuukautta siitä, kun jouduin itse päästämään irti kaikkien rakkaimmasta. Aikuisiällä en ole kokenut sen suurempaa surua ja uskon, että se muutti minua peruuttamattomasti.

Voin vain toivottaa voimia ja väittää, että kiitollisuus yhdessä koetusta ilosta ja rakkaudesta säilyy.

Oma kommentti