Käyn uudelleen eiliseen

Aamupalana: Talo&Koti nopealla selauksella, ihan ok. Pitää tutkia illemmalla tarkemmin.

Lounaaksi: Hesari

Välipalana: Iltapäivälehdet

Illallinen: Pino lukemattomia aikakauslehtiä

Olen uudelleenlukija. Löysin yöpöydältäni monen kirjan alta Saana Saarisen Kuolema sanoo irti (Luovinet). Muistan hyvin kun luin sen viimeksi, en oikein innostunut siihen silloin, murhakin tapahtui vasta puolivälissä kirjaa. Lehtitalon yt-neuvottelut veivät pääosan kirjan alusta ja silloin se tuntui vain tylsältä. Nyt pienet epätarkkuudet häiritsivät, mutta tällä kertaa kirja tuntui kuitenkin eri tavalla mielenkiintoiselta kuin ennen. Kannatti lukea uudestaan.

Mutta varsinaisen elämyksen koin lukiessani uudelleen Tony Parsonsin Mies ja poika (Like). Nauroin ääneen ja välillä melkein itketti. Miten osuvasti hän kirjoittaa avioliitosta, erosta, yksinhuoltajuudesta, lapsen merkityksestä, työstä ja työttömyydestä. Omista vanhenevista vanhemmista puhumattakaan.

Luin heti perään saman kirjailijan Pojista miehiä (Like). Se oli vähintään yhtä hauska ja ihana kirja kuin hänen edelliset kirjansa. On ihanaa miten voi sukeltaa englantilaiseen elämään niin vaivattomasti. Melkein osaan kuvitella mielessäni heidän asuntonsa, autonsa, lasten vaatteet ja astiat keittiössä.

Kun vääjäämättä itse vanhenee koko ajan ja ehkä hyvällä tuurilla viisastuu vanhetessaan, kokee asiat eri tavoin. Senkin takia luen kirjoja mielelläni uudelleen, aina niistä jotakin uutta oivaltaa. Ja ne ovat samaan aikaan turvallisia, lohduttaviakin.

Teksti: Plaza
Avainsanat: Kuolema sanoo irti, Like, Luovinet, Mies ja poika, Pojista miehiä, Saana Saarinen, Tony Parsons

Kommentit

Niinhän se on kuten Juha Watt-Vainio laulaa, että vanheneminen on taidetta.

Oma kommentti