Etsin kunnes löydän

Aamupalana: John Hedgecoe: Alastonvalokuvaus, Mäkelä (1997). Löytö divarista!

Lounaaksi: Kauneus ja terveys (miksi siinä on vaatejuttuja, tylsää…)

Välipalana: Hymyn nettisivut, pakolliset päivittäin

Illallinen: Petri Karra: Kohtalonohjaaja, Gummerus… edelleen, en oikein pääse tässä eteenpäin, omituinen opus. En taida tykätä.

Yöpalaksi: Reuel Golden: Masters of Photography, Carlton Books, taas. Upea teos, puhuttelevat kuvat.

Olen etsijä. Haluaisin löytää maailman kauneimman valokuvan. Selailen kirjakaupoissa ja divareissa valokuvakirjoja ja ostan ne, tutkailen lehtien kuvatarjontaa, katselen ulkomainoksia sillä silmällä. Mahdoton tehtävä, olen huomannut.

Yöpöydälläni on kasoittain aiheeseen liittyvää kirjallisuutta, ja luen niitä usein, kuvia näet täytyy oppia lukemaan. Mitä kuvassa todella on? Miten se on valaistu, onko se totta, mikä näkökulma sillä on? Kertooko kuva tarinaa? Millä perusteella maailman parhaan kuvan tunnistaa? Onko se subjektiivinen vai objektiivinen valinta? Kuka sen päättää? Vaikeaa se kuitenkin on.

Valokuvan tunnelma välittyy minulle eri lailla joka kerta kun katson sitä, riippuen siitä millä tuulella olen. Ja se onkin valokuvissa parasta. Niistä ammentaa joka kerta jotain uutta vaikka joskus on kyllä käynyt niinkin, että mietin: ”Mikä tässä nyt sitten oli niin hienoa?” Se oma tunnelma on unohtunut kauan aikaa sitten eikä valokuva enää puhuttele samalla tavalla.

Joskus lehtikuvat tökkivät silmään jo heti ensi näkemällä. Joistakin tunnistaa valokuvaajan tyylin, ainakin erään naiskuvaajan. Hän syystä tai toisesta kuvaa naiset liian realistisen näköisiksi, suorastaan rumiksi. Onko kyseessä oma heikko itsetunto, ettei suo kauneutta muillekaan? Valokuvaajalla on melkoinen valta, puoleen tai toiseen.

Tutkin ja lueskelen myös valokuvaamisen oppikirjoja, mutta usein ne ovat liian teknisiä. Katseeni lasittuu sadasosasekunnissa ja silmien oma suljin toimii pyytämättä. Unilääkkeinä ne toimivat melko hyvin.
Valokuvaan paljon, mutta en välitä aukoista enkä ajoista sen enempää kuin kennoistakaan. On ihanaa räpsiä surutta ja mikä ilo onkaan löytää sitten yksi helmi satojen joukosta.

Valokuvaaja Jorma Pouta neuvoi minua kuvaamaan paljon kaikkea ja pitämään kamera P-asennossa, se on pöljiä varten. Se oli hyvä neuvo, jota kerrankin on helppo totella.

Eikä tämä etsiminen oikeastaan ole hullumpaa.

Teksti: Plaza
Avainsanat: valokuva, valokuvakirja

Kommentit

Aamupalaksi Seura-lehti. Päivälliseksi Parhaat Ruokaherkut ja illalliseksi lapseni ääneen lukemat koululäksyt.

Oma kommentti