Plaza

autot, aavikot, kengät, suolat, hevonen, kasinot, liikenne, pikkukaupungit, Yhdysvallat

Vasta kymmenen minuuttia tien päällä ja vastaan on tullut jo kolme autoa! Tämänkö pitäisi olla Yhdysvaltain yksinäisin tie, Loneliest Road in America?

Heinäkuussa 1986 Life-lehti julkaisi artikkelin jossa U.S. Route 50 Utahista Kaliforniaan nimettiin Amerikan yksinäisimmäksi tieksi. Runsaan 400 mailin (658 km) pituinen tie on ollut artikkelin julkaisemisesta lähtien muuta kuin täysin autoista tyhjä. Kaikkiaan rannikolta toiselle ulottuvalla tiellä on pituutta 4 800 kilometriä.

Nevadan osavaltion, missä valtaosa Route 50:stä kulkee, viranomaiset tarttuivat nopeasti lehden artikkelin tuomaan ilmaiseen maineeseen ja nimesivät tien virallisesti: Loneliest Road in America. Nykyään matkan varrelta onkin ostettavissa erilaisia diplomeja, passeja, selviytymispakkauksia ja muuta tällä iskulauseella markkinoitua turistirihkamaa.

Tie noudattelee hyvin pitkälle legendaarista Pony Express -ratsulähettireittiä kulkien niin aavikoilla kuin vuorillakin. Yleinen harhaluulo on, että tie kulkee vain aavikolla. Toki puuduttavan pitkiä suoria mahtuu mukaan, mutta vaihtelua tuovat monet vuoret, joita on tien varrella toistakymmentä. Niiden rinteitä kiemurtelevat mutkaiset ja välillä jyrkätkin tiet.

Oppaissa kehotetaan varustautumaan tielle ylimääräisellä bensalla ja juomavaroilla, mutta nykyään liikennettä on sen verran paljon, että haverin sattuessa tai bensan loppuessa apua saa ennemmin kuin myöhemmin.

Aikamatka 1800-luvulle

Eureka mainostaa olevansa tien ystävällisin kaupunki. Pääkatua reunustavat vanhat, nostalgiset rakennukset parvekkeineen ja katettuine jalkakäytävineen saavat mielikuvituksen laukkaamaan. Asfaltin ja autojen sijaan pölyisellä kadulla kulkisivat mainarit rattaineen ja cowboyt ratsuineen.

Hopea oli syynä tämän kaupungin perustamiseen vuonna 1864. Myöhemmin kaivostoiminnan tärkeimmäksi aineeksi muodostui lyijy ja parhaimmillaan tässä 650:n hengen kaupungissa oli asukkaita jopa 10 000.

Owl Club Caféssa nautitun reippaan amerikkalaisen aamiaisen jälkeen on aika tutustua tähän pieneen kaupunkiin ja sen tärkeimpiin nähtävyyksiin. Eurekan oopperatalo kuten myös yhä toiminnassa oleva Jackson House Hotel sekä muutamat muut rakennukset ovat kaikki peräisin 1800-luvun loppupuolelta.

Turkoosimekka ja kenkiä puussa

Austiniin toivottaa tervetulleeksi käsinkirjoitettu varoituskyltti ”Speed trap ahead” autonromuja täynnä olevassa vuorilta laskeutuvan tien silmukassa. Eikä varoitus ole turha, sillä vain muutaman sadan metrin päässä on kaupungin sheriffi passissa.

Tämäkin ”elävä autiokaupunki” syntyi hopeasta ja kullasta rikkauksia etsivien jalanjäljille. Korkealaatuista turkoosia kaivetaan yhä ympäristöstä. Tästä syystä Austinia pidetään Nevadan turkoosimekkana.

Turkoosia hyödyntävien korupajojen ja myymälöiden lisäksi kaupungissa ei ole vanhojen rakennusten lisäksi muuta nähtävää. Alunperin Virginia Cityyn rakennettu ja sieltä vuonna 1863 Austiniin siirretty International Hotel on tiettävästi Nevadan vanhin. Majoitusta ei ole enää tarjolla, mutta ruokaa ja juomaa saa.

Muutama maili ennen 361-tien risteystä, runsas kymmenen mailia Cold Springsistä, löytyy jo legendaksi muodostunut Nevada Shoe Tree. Tähän puuhun, ja nykyään myös muihinkin läheisiin puihin, on heitetty satoja ellei tuhansia kenkäpareja. Eikä vain kenkiä sillä monojen joukosta paljastuu irvokas näky - hevosen jalkapari. Kukaan ei tiedä kuka tai miksi joku heitti ensimmäisen parin kenkiä puuhun.

Hiekkatrombit uhkaavat

Aina silloin tällöin aavikolla näkyy hiekkapaholainen, hiekkatrombi. Jotkut näistä ovat leveitä ja epämääräisiä, kun taas toisissa näkyy selvästi tornadon muodot hiekan kiertyessä korkkiruuvimaisesti ylöspäin. Välillä nämä pahaenteiset tukehduttavat hiekkatuulet liikkuvat kiihkeästi pitkin kuivunutta, mosaiikkimaiseksi halkeillutta maapohjaa kuin ajaen takaa jotain silmille näkymätöntä. Vaarattoman kokoisilta näyttäviin pyörteisiin on syytä suhtautua vakavasti sillä eteen sattuessa nämä pienet myrskyt saattavat puskea auton kuskeineen helposti pois tieltä. Hiekka hyydyttää pahimmillaan niin keuhkot kuin moottorin.

Trombien jälkeen saavutaan Sand Mountainiin, joka näyttää vain pieneltä, paikkaan kuulumattomalta hiekkaläjältä. Tien viedessä lähemmäs tämän jättimäisen hiekkakasan koko alkaa hahmottua. Hiekkavuoren rinnettä ylös kiihdyttävä hietakirppu-auto näyttää nimensä mukaiselta pieneltä kirpulta. Paljain jaloin upottavassa ja kuumassa hiekassa kävely puskee hien nopeasti pintaan, ja mieli halajaa autolle jäänyttä vesipulloa. Etäällä kuivuneella suolajärvellä ajava rekka näyttää ajavan vedessä.

Loputtomasti suolaa

Eight Mile Flat -suola-aavikolla louhitaan yhä suolaa. Tien varret ovat täynnä matkailijoiden suolaan painamalla muotoilemia terveisiä ja nimiä. Iltapäivän kuumassa auringossa suola näyttää juoksevan ja muodostavan alati muotoansa muuttavia järviä ja jokia.

Salt Wellsin huoltoasema on palanut pois käytöstä kuten on tapahtunut useille tien varren huoltamoille. Jäljellä on ainoastaan paikkaa vetovoimaisesti mainostava keikistelevillä ajan patinoimalla naishahmoilla kuvitettu kyltti.

Fallonia lähestyessä liikenne tiellä vilkastuu. Maisemat muuttuvat aavikosta maissipelloiksi. Asutusta on tiheästi. Yksinäinen ja hiljainen tie katosi ajajalta kuin huomaamatta. Aavikoiden tuoman suloisenkatkeran yksinäisyyden ja eristäytyneisyyden tunteen kadottua hylkään loput alkuperäisestä Route 50:sta, ja vaihdan vaihtoehtoiselle Route 50 -reitille, joka vie nopeasti moottoritien avustuksella Renoon. Matka maailman suurimpaan pieneen kaupunkiin alkaa. Uhkapelikaupungissa kaikki on vanhempaa kuin Las Vegasissa, niin kasinot, tarjoilijat ja pelaajat - jopa kaduilla päivystävät pummitkin.

Teksti ja kuvat: Timo Kiippa

Moottori 1/09