Plaza

Ahvenanmaa, Maarianhamina, luotsiasemat, kreivit, mökki, saaristot, lammas, Turku, kalastajat, Kallio

Veneen keula halkoo aaltoja. Säännöllisin välein vene jymähtää harjanteelta pohjalle, ja kannella istuvat matkustajat saavat päällensä vesisuihkun. Lapset kirkuvat riemuissaan: olo on kuin Linnanmäellä.

Paitsi, että maisemat ovat aivan toista luokkaa: huikaisevan sininen meri avautuu ympärillä. Kaukana edessä häämöttää retken määränpää kuin suojaansa kutsuen. Olemme matkalla Björk örin saarelle eteläisellä Ahvenanmaalla. Luonnonsuojelualue kuuluu Föglön kuntaan, vaikka se sijaitsee suoraan Lemlandista etelään.

Perillä odottaa alueen opas Kaj Porko. Hän johdattaa seurueen saaren keskiosaan vanhalle saaristolaistilalle. Lapsia vähän jännittää kiipeäminen metrisen aidan yli siltaa pitkin lampaiden valtakuntaan, mutta pian määkivät nelijalkaiset ovat jakamattoman huomion kohteena. Ei jää epäselväksi, kummat ovat niitä arkoja otuksia.

Aikuisia kiinnostaa eniten Porkon kertomus saaren historiasta. Viimeiset ympärivuotiset asukkaat muuttivat pois 1961, ja nyt Porko asuu vanhaa taloa vain 200 päivää vuodessa. Kuulijoiden mielestä sekin on aika paljon, merimatka oli ihan tarpeeksi jännittävä näin kesäisessä auringonpaisteessakin. Mitä sitten, kun syysmyrsky riehuu ympärillä?

Laivat kelloina

Sata vuotta sitten täällä elettiin rikasta arkea. Elantoa saatiin tietysti merestä ja lampaista, mutta tärkeä työllistäjä oli luotsiasema. Täältä hypättiin kyytiin ohjamaan kulkijoita läpi Ahvenanmaan eteläsaariston karikkoisten vesien. Kuin muistutuksena suuret matkustajalaivat lipuvat juuri silloin saaren ohi.

- Turun-laivoista minä tiedän, paljonko kello on, Porko hekottaa.

Astutaan sisään museoituun saaristolaistaloon: on kuin asukkaat olisivat muuttaneet pois aivan vasta, viemättä sen kummemmin tavaroitaan mukanaan. Vintillä roikkuu pukuja pusseissaan ja makuukamarissa lapset istahtaisivat mielellään sängylle lepuuttamaan jalkojaan.

Näköalat merelle ovat hienot. Saaren pihamaat ovat avoimia, mutta se on kyllä paljolti lampaiden ansiota. Ne mäkättävät mennessään ja mutustavat ruohoa herkeämättä. Luotsiaseman lakkauttamisen jälkeen maisema ehti kasvaa aika umpeen, ennen kuin Maailman Luonnonsuojelusäätiön talkooleiriläiset tulivat tänne uurastamaan viikoiksi 1980-luvulla.

Nyt Porkon tärkeä tehtävä on paitsi opastaa matkailijoita, myös vahtia kaikkien veneilijöiden asiallista käytöstä. Suojellun saariryhmän ja vesialueen suurin uhkatekijä on edelleen ihmisen piittaamattomuus. Retkeilijät tekevät nuotioita minne sattuu, ja pelottavat pesivät linnut tiehensä, Porko tuhahtaa.

Hänen vahtityönsä ei ole ihan helppo: pitäisi nähdä ja näkyä paitsi suojelualueen kahdella pääsaarella niin myös yli 150 luodolla ja pikkukarilla. Niillä asustaa muun muassa 1500 paria haahkoja, mutta myös hylkeitä. Merikotkakaan ei ole ollenkaan harvinainen näky.

Myrskyluodon Maijan jalanjäljillä

Menneen ajan saaristolaisromantiikkaa etsivän ehdoton ykköskohde on Väderskär, Myrskyluodon Maijan kotisaari Vårdön ulkosaaristossa Ahvenanmaan pohjoispuolella. Sinne Anni Blomqvist kuvitteli Maijan kulkemaan Högbergetille huolissaan nähdäkseen mahdolliset kotiinpalaajat ja kiertämään rantoja etsiessään hukkunutta pikkupoikaansa.

Tie Väderskärille käy Myrskyluodon Majatalon kautta. Sen nykyinen isäntäpari tyttärineen ovat talon 10. ja 11. sukupolvi. Anni Blomqvist on emäntä Lena Lindholmin sukulaistäti, ja vietti täällä lapsuutensa. Östra Simkälassa sijaitseva tila on ollut olemassa jo vuodesta 1755, ja nykyinen päätalo rakennettiin 1860-luvulla.

Isäntä Mikael Lindholm kuljettaa retkeläiset veneellä vajaan tunnin matkan päähän Väderskärille. Voi, miten kirkasta ulkosaariston vesi onkaan! Myrskyluodon luonnonsatamassa näkyvyys on monta metriä, ja vesi houkuttelee nykypäivän rantautujia uintiretkelle.

- 100 vuotta sitten Simskälalassa asui 200 ihmistä, joista 80 ulkosaaristossa. Nyt meitä on tällä enää 30, eikä saarilla asu enää ketään, Mikael Lindholm kertoo.

1900-luvun alussa muuttajia houkuttivat erinomaiset silakkavedet. Vakituisten asukkaiden lisäksi sesonkiaikaan riitti kalastajia aina Houtskärista ja Ruotsin Roslagenista saakka. Saalis myytiin Turkuun ja Tukholmaan, kuten Myrskyluodon Maijakin kertoo. Väderskärin lähiluodoilla saattoi tuolloin olla satakin kalastajaa.

Enää Simskälassa kukaan ei saa elantoaan pelkästään merestä. Saariston asukkaiden on oltava moniosaajia, joiden elanto koostuu monenlaisista osasista. Matkailusta, käsitöistä, maanviljelystä ja tyrninkasvatuksesta, muun muassa.

Myrskyluodon Maijaa lmattiin Väderskärillä vuosina 1973-74. Asuttu se oli vuosina 1850-1901, perhe oli Anni Blomqvistin sukulaisia. Alkuperäisistä rakennuksista ei ole jäljellä enää mitään, mutta ulospäin lmauksia varten rakennetut kulissit antavat yhä hyvän kuvan menneiden vuosien elämästä.

Tupa on sen kokoinen, kuin se on ollutkin, ja sauna sekä venevaja löytyvät saarelta nekin. Eivät suuria, eivätkä komeita, vaan kertovat elämän suuresta karuudesta täällä kaukana meren armoilla.

Sattumanvaraisesti ei tiheässä luonnossa oikein voikaan samoilla. Ylimääräiset halut lähteä katsastamaan sivupolkua karsii tehokkaasti reitillä köllöttelevä synkänpuhuva kyykäärme. Se muistuttaa, että ihmiset ovat nykyään täällä vain vieraana.

Ruotsalaisen kreivin saari

Ulkosaariston erikoisuuksia etsivälle tärkeä käyntipaikka on myös Källskär, saari Ahvenanmaan eteläisimmän kunnan Kökarin eteläpuolella. Se on jo luontonsa puolesta poikkeava: Rantautumispaikka on kuin välimerellinen laguuni. Avomeren rannalta löytää pirunpellon täynnä aaltojen hiomia nyrkinkokoisia kiviä.

Punagraniittisten kallioiden keskeltä aukeaa solia ja rotkoja, jotka jääkausi on aikanaan jälkeensä jättänyt. Mahtavin luonnonnähtävyys on Källskärin kannu: parimetrinen hiidenkirnu, joka on toiselta laidaltaan avoin.

Erikoisinta saaressa on kuitenkin ruotsalaiskreivi Göran Åkerhielmin aikaansaannos. Hän rakensi saaren suojaiseen keskiosaan piilopirttinsä 1965, Reima Pietilän suunnitteleman hirsihuvilan. Eikä siinä vielä kaikki. Hän perkasi ennen kaikkea kesävieraittensa avulla sen välittömään läheisyyteen ihanan puutarhan, joka on kuin toisesta maailmasta.

Siellä kukkivat rhodorendronit ja ruusut, sinne istutettiin viiniköynnöksiä, aprikooseja ja jopa seetripuita. Työmäärä oli valtava, mutta vastapainoksi iltaisin syötiin juhlavia illallisia ja nautittiin hienostuneita cocktaileja. Erikoisen ympäristön ja kaiken estetiikan kruunaa korkealle kalliolle kiinnitetty pronssinen Hermes-patsas. Sieltä se katselee yhä ylpeästi merelle, kohti rannattomana aukeavaa Itämerta.

Myös Tove Jansson kuului kreivin vieraisiin. Huvimajassa hän kirjoitti kirjojaan, muun muassa novellinsa Kivipelto. Saarelta löytyy myös ”noidan mökki”, Åkerhielmin skotlantilaisen serkun mielipaikka.

Kun kreivi ei enää jaksanut viettää kesiään omassa paratiisissaan, hän lahjoitti paikan Ahvenanmaan maakuntahallitukselle vuonna 1990. Nykyään sen rantamökeissä elelee kesäisin taiteilijoita stipendin turvin.

Kobba Klintar on kaikille tuttu

Kun Maarianhaminaan saapuu autolautalla, avomeren suulla ohitetaan karulla luodolla hauskannäköinen, korkea puutalo. Se on luotsiasema Kobba Klintar (tai Kobbaklintar, kuten merikortissa lukee), jonka säilyttämiseksi Ahvenanmaalla on noussut suuri kansanliike.

- Kobba Klintar on meille ahvenanmaalaisille tervetulotoivotus kotiin. Kun se on ohitettu, ollaan jo lähes perillä. Siksi sillä on niin suuri tunnearvo, kertoo Maarianhaminassa osan vuotta asustava föglöläinen Otto Hojar.

Vanha luotsiasema oli aikoinaan tärkeä etappi satamakaupunki Maarianhaminalle. Sieltä otettiin luotsi kyytiin, jotta selvittiin perille läpi karikkoisten vesien. Ensimmäinen talo pystytettiin jo 1860-luvulla. Ympäristöön on aikojen saatossa haaksirikkoutunut tuhansia laivoja.

Nykyaikaisen tekniikan myötä luotsiasema jäi pois käytöstä. Saari rakennuksineen pääsi vaipumaan ruususen uneen, kunnes vuonna 2002 joukko huolestuneita ahvenanmaalaisia tarttui toimeen.

Perustettiin yhdistys nimeltä ”Kobba Klintarnin ystävät”, johon kuuluu nykyään jo yli 1000 kannatusjäsentä. Yrityssponsoreita on saatu mukaan useita, ja niinpä vuonna 1910 pystytetyn talon kohtalosta ei enää tarvitse kenenkään olla huolissaan.

Saari on suosittu päiväretkikohde, ja kävijät voivat halutessaan maksaa vapaaehtoisen tukimaksun. Sisään vanhaan luotsitaloon pääsee kyllä ilmaiseksikin ihmettelemään sen vanhaa luotsiasuntoa sekä valtavaa sumutorvea. Sen koneisto on kellarissa, mutta itse torvi haluttiin sijoittaa mahdollisimman ylös hyvän kuuluvuuden vuoksi.

Pyöreät ovet avautuvat parvekkeelle, josta sumutorven kaksi lyhyttä ja yksi pitkä töräys kantavat laajasti joka suuntaan. Ihan viereen ei aikoinaan kannattanut mennä kuuntelemaan: ääni riitti viemään kuulon pysyvästi.

Kobba Klintarnilla voi myös nauttia sievistä posliinikupeista kahvia tai maukkaita lohileipiä, jos on hyvä tuuri. Rantakalliolle rakennettu terassi on kesäpäivänä viehättävä. Kahvila on auki, jos luotsituvan katolla liehuu lippu. Sähköä ei saarella ole, eikä myöskään roskakoreja. Ympäristöä vaalitaan kaikin keinoin.

Teksti: Maija Hakala
Kuvat: Väinö Teittinen

Moottori 4/2009