Plaza

Meksiko, Meksiko City, luontomatkat, atsteekit, härkätaistelut

Tunteja on takana pitkälle toistakymmentä, vaikka kellon viisarit eivät sitä todistakaan. Lentokone laskee Meksiko Cityn kentälle, aamun aikainen lähtö Helsingistä on vaihtunut iltapäivän saapumiseen yhteen maailman väkirikkaimmista kaupungeista. Vielä pitäisi jaksaa pysytellä hereillä, ettei aikaero iske kovin pahasti, taktiikka toimii, eikä sanottavia ongelmia esiinny.

Petrin matka on alkanut kolmisen viikkoa aiemmin ja kaveri onkin vastassa lentokentällä. Homma toimii, hostelli varattuna ja liikkuminen miljoonakaupungissa luonnistuu jouhevasti Petrin muutaman päivän kokemuksella, laskeutuminen reissaamisen sietämättömään keveyteen tapahtuu siis kohdaltani erittäin vaivattomasti. Tästä se alkaa, viisi kuukautta Väli-Amerikkaa edessä.

Viikoksi on Hostel Amigo varattuna, joten Meksiko city eli D.F. (Distrito Federal) tulee varmasti riittävän tutuksi. D.F. tarjoaakin kaikenlaista matkaajalle, kuten suurkaupunki normaalistikin, museoita, kirkkoja, puistoja, monumentteja jne. Nämä reissaajat hakevat matkaltaan kuitenkin hieman erilaisia kokemuksia, toki ne ”pakolliset” nähtävyydet on käytävä läpi.

Yksi näistä pakollisista onkin aivan hostellin vieressä, eli Zocalon aukio, joka kannaltamme valitettavasti on täytetty erilaisilla talviaktiviteeteilla, luminen talvi on siis tuotu keskelle kaupunkia. Aukiolla saa parin tunnin jonotuksen hinnalla luistella, laskea mäkeä, heitellä lumipalloja jne. Suomalaisia moinen ei suuresti kiinnosta, noihin aktiviteetteihin tutustumisen etuoikeus kun on tullut jo syntymälahjana.

Antropologian museossa tulee myös käytyä ja hyvin nopeasti jälleen tulee huomattua, että isonkin museon kivet tulee nähtyä suhteellisen rivakkaan tahtiin. Jälleen kiitellään omatoimisuutta, valmispaketti opastuksineen kun kestää useita tunteja ja meikäläisille todennäköisesti kyseinen kulttuuripommi olisi aiheuttanut vähintäänkin ranteiden viiltelyä…

D.F. kolutaan moneen suuntaan, metro tulee nopeasti tutuksi ja se onkin varsin turvallisen tuntuinen ja erittäin halpa kulkuneuvo (noin 15 senttiä/lippu). Metromatkojen aikana voi normaalit päivittäistavaraostokset suorittaa paikallaan istuen, jokaiselta pysäkiltä nousee uusi kauppias vaunuun ja mainostaa tuotettaan varsin kuuluvasti, pääasiassa myydään kuitenkin niitä piraattilevyjä, musiikkia, pelejä, elokuvia jne. Aina metrotunnelista noustessa tuntuu kuin olisi saapunut eri kaupunkiin, D.F. sisältää monia hyvinkin erilaisia kaupunginosia, kaikkiin ei toki pidä mennä, tai ainakin luulisin niin, no kaikkialle se metrokaan ei onneksi mene… Metrolippujen lisäksi tuntuu D.F. varsin lompakkoystävälliseltä kaupungilta, majoitus aamupalalla ja illallisella ei päiväbudjettiin suurta lovea tee ja päivisin kun nauttii katukeittiöiden antimia, ei 10-15 euroa päivässä ole kaukana.

Atsteekkien jalanjäljillä

Kaupungin historia ulottuu varsin kauas ja aluetta ovat aikoinaan asuttaneet niin olmeekit, kuin atsteekitkin. Atsteekkien aikaan kaupunkia kutsuttiin Tenochtitlaniksi, tästä ja muusta kaupungin historiallisesta ajasta ei ole jäljellä juuri muuta kuin museoissa olevia piirustuksia jne.

Kolonialismin piirteet sen sijaan näkyvät vielä, alle ovat jääneet Atsteekkien temppelit ja marketit. Nyt tilalla ovat kylläkin hienot, mutta pahasti rapistuvat kirkot ja muut suuret rakennukset, joiden perustukset ovat erittäin suurella koetuksella, onhan kaupunki rakennettu laajan kosteikkoalueen päälle, lopun voi vain arvata…

Kaikkea ei ole kuitenkaan menetetty, retkikuntamme välttää jälleen valmismatkan ja suuntaa metrolla pohjoista bussiasemaa kohti, sieltä hankitaan liput Teotihuacaniin vievään bussiin. Kyseessä on Atsteekkien aivan D.F.:n kyljessä sijaitsevan kaupungin rauniot. Rauniot ovatkin varsin vaikuttavat, hyvin kompakti kaupunki sisältää suuret auringon ja kuun temppelit, sekä eräästä Commodore 64 -pelistä tutun kuun temppeliin johtavan ”kuolemankujan”. Tuntuu varsin nostalgiselta itse kävellä kyseistä kujaa pitkin ja nousta portaita kohti ”kuolemattomuutta”. Keihäät ja nuolet eivät siis enää lennä kujaa kulkevan suuntaan kuin mielikuvissa, tuskimpa monasti enää siinä tietokonepelissäkään. Rauniot ovat kaiken kaikkiaan hyvin mielenkiintoinen paikka ja rauhassa saa kierrellä kun pitää huolen, että herätyskellon armoton ääni tunkee luihin ja ytimiin viimeistään kuudelta.

Härkätaistelussa

Espanjalaisten jättämiin perinteisiin päätetään myös käydä tutustumassa. Jälleen eräs nostalginen paikka on kyseessä, nimittäin härkätaisteluareena. Varsin kyseenalainen ”viihde” on kuitenkin pakko käydä todistamassa, tosin katsomossa on varmaan joskus ollut enemmänkin yleisöä. Kaiketi asenne härkätaistelua kohtaan on myös täällä muuttumassa, tätä kuvastavat myös suuret poliisijoukot, jotka partioivat areenan ympärillä estämässä yhteenottoja. Areena on erittäin vaikuttava ja Petrin wc-käynti todistaa myös erään elokuvan kohtauksen todeksi, yhteistä laaria pisaa metrikaupalla. Liput päätämme ottaa areenan keskivaiheilta ja ratkaisu osoittautuu kannattavaksi, taistelu ei kerää suurta yleisöä ja pääsemmekin lopulta hieman paremmille paikoille.

Härkiä pistetään hengiltä illan aikana seitsemän kappaletta, kaikki surmatyöt eivät kuitenkaan mene aivan optimaalisesti. Yhden härän tappamiseen kulutetaan noin parisenkymmentä minuuttia, ja periaate on hyvin yksinkertainen, erilaisilla miekoilla pistellään härkää hartioihin niin kauan että siltä lähtee henki. Alussa tietenkin vauhtia ja vaarallisia tilanteita piisaa, kun härällä vielä on virtaa ja verta enemmän sisä- kuin ulkopuolella kehoa. Kun härkä vetelee viimeisiään, astelee El Matador (tappaja) areenalle. Oman aikansa härkää punaisella viitalla kiusattuaan, hakee hän tappamiseen soveltuvan miekan, jolla lopullinen isku on tehtävä. Jos teurastus menee oikein, härkä pitäisi saada hengiltä yhdellä miekaniskulla, joka kohdistuu hartioiden väliin upoten kaiketi aina sydämeen saakka (lue kahvaa myöten). Mikäli homma näin hoituu, leikataan härältä korva matadorille muistoksi.

Kyseisestä seitsemästä härästä tällaisen ”kunniakkaan” kuoleman kohtasi vain kaksi, loppujen kanssa menikin niin ja näin. Reikiä sinne ja tänne ja lopulta härän maatessa, paikalle tuleva niskapistomies hoitaa homman tuhat kertaa nopeammin ja kivuttomammin. Viimeisen härän juostessa areenalle, osoittaa eräs viittaa heiluttava pellehermanni ihailtavaa luonteenlujuutta, asettuen polvilleen noin viiden metrin päähän mustasta aukosta josta se 500 kiloinen lihapallo syöksyy hetkenä minä hyvänsä, tässäkin tapauksessa pellehermanni jäi henkiin, lihapallo joutui pataan.

Perhosten valtakunnassa

Kaikki mielenkiintoiset paikat pääkaupungin lähellä eivät kuitenkaan ole ihan helppoja saavuttaa ja onkin aika jättää hyvästit kaupungille ja suunnata kohti länttä. Määränpäänä on varsin tavallinen kaupunki, Zitacuaro. Hyvä syy tännekin tulemiseen kuitenkin löytyy, tällä kertaa perhosista, nimittäin Zitacuaron lähellä sijaitsee monta luonnonsuojelualuetta, joissa monarkkiperhoset (Danaus plexippus) viettävät talveaan suurina joukkoina. Kolmelle erilliselle alueelle on mahdollisuus mennä katsomaan perhosia, retkikuntamme valitsee luonnollisesti sen vaikeimman, mutta samalla myös luonnontilaisimman.

Zitacuarosta hiace suuntaa Piedraksen risteykseen, josta jatkamme kollektiivitaksilla El Macherokseen. Sieltä opas ja pakolliset puistomaksut ja ei muuta kuin ylös vuorelle. Matkalla silmiin osuu silloin tällöin monarkkiperhosen siipi tai kuollut perhonen, kiivetessä tulee jo hieman lämmin. Reilun tunnin matkan jälkeen näkyy ensimmäinen elävä monarkki, sitten toinen, kolmas, neljäs ja yhtäkkiä niitä onkin puiden latvoissa kymmeniä tai satoja. Ei hätää, matka jatkuu vielä lähes tunnin.

Saavutaan pääkallonpaikalle, kuolleet monarkit värjäävät maaston, tulee mieleen, että mahtaako niistä moni selvitä hengissä… Hieman kun nostaa katsettaan, tajuaa että kyllä selviää, puiden rungoilla on tuhansia ja taas tuhansia perhosia, itseasiassa niitä on varmasti yli miljoona näissäkin puissa, jos ei sitten peräti miljoonia. Perhosia ihastellaan aikamme ja syödään eväitä, kunnes on aika palata takaisin laaksoon. Paluumatkalla nähdään vielä noin kilometrin päässä puiden latvoissa leijaileva monarkkiperhospilvi, niitä on bastante.

Hopeakaupungissa

Zitacuaron nähtävyydet meidän osalta on nähty ja on aika jatkaa matkaa Taxcoon, joka on tunnettu hopeastaan. Kaupunki itsessäänkin on aika vaikuttavan näköinen, vuoren rinteellä olevat kivitalot ovat kaikki valkeita, puiset ikkunoiden ja ovien puitteet ja metalliset pikku parvekkeet tuovat oman mausteensa myös nähtävissä olevaan kaupunkiin. Kadut ovat mukulakivikatuja ja vieläpä erittäin kapeita, niitä kävellessä saakin väistellä kerran jos toisenkin ylämäkeen puskevaa taksin virkaa hoitavaa kuplavolkkaria, liikenne on melkoisen nopeatempoista.

Löydettyämme sopivan majapaikan, tutustumme kaupungin hopeatarjontaa, ja sitä piisaa. Kauppoja on kymmeniä ja taas kymmeniä, koruja, ruokailuvälineitä, koriste-esineitä jne. Plata ja numeroyhdistelmä 925 tulevat hyvinkin tutuiksi. On loppiainen ja kuninkaiden pullaa (Rosca de Reyes) kaupataan joka puolella, siellä missä ei ole hopeaa, on pullaa.

Kaksi iltaa riittää harakkana olemista ja päivän vietämme läheisellä luonnonsuojelualueella tippukiviluolaan tutustuen. Valmiit pakettireissut hylätään ja Pablon hiace kuljettaa turvallisesti portin viereen. Luolaan ei saa mennä ilman opasta, voi ei, jaksetaanko sitä kuunnella, vastaus lyhyt, EI. Kovin kauaa ei mene kun matkaajat karistavat muut kannoiltaan ja kipittävät hyvin merkityn reitin ja räpsivät pakolliset kuvat. Hienoja taideteoksia on vesi saanut aikaan, ei voi muuta sanoa. Muun ryhmän ja oppaan jättämiseen on kuitenkin ihan käytännönkin syy, Pablon pikalinjan aikataulu takaisin Taxcoon pukkaa armotta päälle. Hiace ja Pablo eivät jätä ja pojat pääsevät varsin mukavasti takaisin kaupunkiin ja herkullisen hiilikanan kimppuun, seuraavana aamuna puoliraakoja kananmunia, eikä vieläkään salmonellaa, kop kop kop. Matka jatkuu etelään, kohti Oaxacaa.

Kalle

Kuvagalleria