Plaza

Yhdysvallat, Seattle, perhematkat, Washington

Harvoin olen käynyt kauniimmissa maisemissa kuin Washingtonin osavaltion rannikkoseudulla, Yhdysvaltojen länsirannikolla. Mutta kuin kohtalon ivana horisontissa kohosi jylhänä ja lumisen kauniina Mount Rainier, hiljaiseloa viettävä tulivuori. Saimme heti ensimmäisinä päivinä kuulla, että ei ole kysymys purkautuuko Mt. Rainier, vaan koska se purkautuu. Hetken aikaa asiaa mietti, kunnes siihen tottui, aivan kuten kaikki paikalliset tuntuivat tehneen. Ja eiköhän nykyisin varoitella, jos tulivuori alkaa näyttää elonmerkkejä.

Lento Atlantin yli Seattleen 6-kuukautisen vauvan kanssa jännitti hiukkasen etukäteen. Olimme varanneet vauvakopan, vaakatasossa olevan nukkumapaikan. Imetin poikaa nousut ja laskut (ja vähän välissäkin), olimme onnekkaita, ei ongelmia korvien kanssa. Poikamme oli aina ollut katkonaisten unien harrastaja, joten aikaeron muutos ei hetkauttanut häntä mitenkään. Takaisintulon aikoihin tämä valitettavasti kostautui: pitkän kotimatkan jälkeen uni olisi maistunut makoisasti äidille, mutta pirteälle pojalle päiväunet lentokoneessa olivat riittäneet. Kukuimmepa sitten ylhäällä puoli yötä.

Seattle on kuuluisa sateistaan. Me saavuimme huhtikuun alussa kevääseen, joka todella kukki. Koko matkan ajan emme saaneet kokea rankkasateita, vaan nauttia nähtävyyksistä aurinkoisessa tai ainakin vain pilvisessä säässä. Seattlen keskusta on kuin monen muun amerikkalaisen kaupungin, kauppoja on vähänlaisesti, vaikka kyseessä on miljoonakaupunki, ja toimistorakennuksia on paljon. Ostoskeskuksia sen sijaan on ympäristössä runsaasti. Ne tietysti kiinnostivat ja tutustuminen uusiin kauppoihin oli hauskaa. Koska olimme matkassa vauvan kanssa, vauva/leluliikkeissä olimme kuin Liisa Ihmemaassa. Höydyllistä ja hyödytöntä tavaraa oli aivan joka tarpeeseen. Olemme oletettavasti lisänneet poikamme veren kemikaalipitoisuuksia ainakin 15 %, sillä loistava löytöni oli toffeenmakuinen muovinen purulelu. Liekö haju vai vauvan synnynnäinen turvavaisto, mutta rei’itetty lusikka (muusatun ruuan piti pysyä paremmin lusikassa, vaan eipä pysynyt) oli huomattavasti suositumpi lelu.

Ostoksia tehdessä huomasi, että joka kauppakeskuksessa oli samat liikkeet. Jokainen voi valita suosikkinsa, mutta kirjakauppaan kannattaa pistäytyä. Kaupat olivat kuin kirjastojen ja kauppojen välimuotoja: valtaisat hyllymetrit kirjoja, nojatuoleja siellä täällä, kahviautomaatti ja lasten leikkinurkka. Viihtyisää.

Tavallinen ruokatavaratalo oli myös miellyttävä yllätys. (Myönnän olleeni ennakkoluuloinen, enkä olleenkaan ymmärtänyt, että Yhdysvalloissakin ihmiset ovat kuin me, miksi siis kauppa ei olisi samanlainen.) Tuoretuotteiden valikoimat olivat runsaat ja laajat. Oli hirvittävän hauskaa ostella uusia tuotteita. Tosin sillä seurauksella, että monet pussit ja purkit menivät roskiin lähes täysinäisenä outojen makujensa vuoksi.

Vauvaruokaa löytyi vain aivan pienille. Ostin lisäkkeeksi purkissa lihakastiketta ja keittelin vihanneksia mukaan. Poikamme söi onneksi kylmääkin sosetta, sillä vauvaruokien lämmitys ei aina onnistunut, ei edes ravintoloissa. Olivatkohan oikeushaasteet pelkona, sillä mikrossa ruokaa ei suostuttu koskaan lämmittämään, jottei ruoka tulisi liian kuumaksi, mutta kupin kuumaa vettä sai. Kumma kyllä, siihen tottui hyvin äkkiä.

Ajellessamme pitkin osavaltiota, vastassa oli aina samat pikaruokaketjut. Isommissa paikoissa löysi ravintoloitakin. Hampurilaispaikat olivat pettymys, sillä meistä rasva oli lähes aina härskiä ja hampparit ja ranskalaiset sen makuisia. Sen sijaan muissa ravintoloissa ruoka oli hyvää ja sitä oli paljon. Varsin pian ymmärsimme tilata yhden annoksen, jonka jaoimme keskenämme.

Sen sijaan Starbucks – kahviketjusta tuli yksi suosikeistamme. Muutaman päivän päästä oli aivan luonnollista käydä tilaamassa autoon mukaan cappuccino tai muu kuuma juoma, jota sitten lipittelimme ajon aikana. Itse en juo kahvia ja suosikkini oli Oregon Chai – teejuoma: kardemummaa, maitoa, sokeria ja vahvaa teetä. Nam. Myöskään Baskin-Robbins-jäätelöketjua ei kannata ohittaa. Maailman parhaat pirtelöt löytyvät sieltä.

Seattle on lahden rannalla, mutta kaupungissa on myös pari järveä, Lake Washington ja Lake Union. Lake Washingtonin ympärillä myös on Microsoftin pääkonttori ja jossakin rannalla Bill Gatesin hulppea älytalo. Järvien rannoilla on mukava viettää lämpimiä päiviä, olla piknikillä ja kävelyllä. Järvien sekä rannikon talot ovat todella kauniita, siellä on mukava vain ajella ympäriinsä. Eräällä rannalla pojumme sai ensikosketuksensa ruohoon ja toisella pelkäsi suunnattomasti varsin pieniä aaltoja.

Kesäkuun ensimmäinen lauantai on Seattlessa jotakin erikoista, sillä silloin vietetään venekauden avajaisia. Lake Unionin kanavan rannalla voi seurata miten sadat juhlaliputuksessa olevat veneet lähtevät torvet soiden merelle. Perinne, jonka voisi ottaa käyttöön Suomessakin. Muutaman tunnin venekatsastuksen jälkeen meille tuli nälkä ja päätimme syödä lounasta viereisellä Seattle Yacht Clubilla. Tarjoilija oli hyvin ystävällinen, mutta pian selvisi, että paikka oli tarkoitettu vain jäsenille. Koska kuuluimme kotimaassa pursiseuraan, saimme erikoisluvan jäädä. Meitä nolotti silti ja söimme vain voileivät (sekä syötimme vauvan). Tarjoilijasta emme olleet syöneet oikeastaan mitään ja hän ei halunnut moisesta edes maksua!

Seattlessa on myös Boeing-lentomuseo, jossa on katseltavaa ja tekemistä lapsille ja aikuisille. Akvaario oli myös kiva. Seattlen tuntomerkki Space Needle oli kiertelymme yksi viimeisimmistä kohteista. Ikinä en ole kokenut olevani niin alipukeutunut kuin ollessani sunnuntai-brunchilla siellä. Matkustusasumme villapaita ja farkut erosivat täysin ympäristön vaatetuksesta. Onneksi vauvalla oli sattumoisin hyvin siisti ja hieno asu. Sunnuntai-brunch oli mukava tapa ja hyvin suosittu. Monet ravintolat mainostivat sitä ja osaan olisi pitänyt varata pöytä.

Eräänä viikonloppuna päätimme lähteä Tyynen valtameren rannalle. Varasimme hotellin Ocean Shores nimisestä paikasta, suositusta rantakohteesta. Lähestyessämme kylää, myös Tsunami-pakoreittikylttejä alkoi tulla näkyviin. Nuolin oli merkitty ajosuunta, minne lähteä, jos hyökyaalto uhkaisi. Itse hyökyaaltohan on äärimmäisen harvinainen, mutta sensorisysteemi valtameressä on olemassa. Ocean Shores oli hiekkadyynien päälle rakennettu kylä. Puita ei todellakaan ollut, ja jylhä merimaisema oli vaikuttava. Hotellimme oli aivan rannalla, ensimmäisten dyynien takana. Katselimme auringonlaskua huoneestamme, sillä vauva tuhisi autuaasti matkasängyssään (saimme hotellista). Seuraavana päivänä kävelimme rannalla, ihailimme aaltoja ja keräsimme pussillisen erikoisia simpukoita ja kivimäisiä lituskakiviä, joissa oli tähtikuvio päällä, kuin fossiileja. Myös rapuja tuntui ranta olevan täynnä, pieniä hengitysreikiä näkyi siellä täällä.

Lähtiessämme Ocean Shoresta ajoimme rantatietä ja löysimme jyrkän rantakallion päälle rakennetun ravintolan, joka oli kaukana lähimmistä kylistä, mutta silti ns. hienompi ravintola. Ruoka oli todella hyvää, söin hummeria! Ruuan jälkeen saimme päähänpiston ajaa tie loppuun, sillä tie todellakin päättyi intiaanikaupunki Taholah’iin. Kaupunki oli aivan autio, hyvin ränsistynyt ja sotkuinen. Ajoimme paria katua ylös ja alas ja sen jälkeen halusin pian pois. Mielessä kierteli mahdollisuudet ryöstetyksi ja pahoinpidellyksi joutumisesta. Oli todella orpo olo olla jossakin siellä, maailman päätepisteessä, vain me kolme, eikä kukaan tiennyt missäpäin olimme.

Seuraavana kohteena ajoimme St. Helenin tulivuorelle. St. Helen purkautui toukokuussa 1981. Jokunen geologi varoitti mahdollisesta purkauksesta, mutta purkauksen rajuus yllätti kaikki. Monta ihmistä kuoli ja puusto tuhoutui monien kilometrien alueelta. Edelleen tulivuoren luonto ei ole toipunut. Vietimme päivän kierrellen museossa vuoren huipulla lukien tuhosta sekä katsellen karua maisemaa ympärillämme. Tulivuorikokemus oli vaikuttava. Tuhon mittakaavat olivat niin valtavat, että sen ymmärsi vasta katsoessaan ympärilleen.

Ja koska emme saaneet tulivuorista tarpeeksemme, ajoimme seuraavana päivänä St. Rainierin hiihtokeskukseen. Kävelimme vähän ympäriinsä, mutta vaeltaminen olisi ollut hieman hankalaa lastenvaunujen kanssa. Avoimia baareja kohteessa oli parikin, ja siellä saimme kuulla lopullisesti, että jo lapsen kanssa kulkeminen baarin läpi on laiton teko.

Kiva keino tutustua edes vähän paikallisiin tapoihin lasta koskevissa asioissa on ostaa maan vauvalehtiä ja lukea niitä. Ainakin parissa ostamassani lehdessä oli ohjeet autonkäyttöä varten, jos lapsi on mukana. Ovet pitää aina olla ajaessa lukossa, jottei kukaan pääse hyppäämään punaisissa valoissa kyytiin, oli ensimmäinen ohje. Joka paikassa, markettien pihalla tai yhtä hyvin kotipihalla, vauva viimeisenä kyytiin ja ensimmäisenä autosta ulos. Näin minimoidaan riski, ettei autovarkaan iskiessä, lapsesi ole jäänyt autoon. Jos näin kävisi, luki lehdessä, kannatti neuvotella autovarkaan kanssa ja pyytää, että hän jättäisi lapsen ensimmäiselle bussipysäkille. Sillä useimmiten varasta kiinnostaa vain auto, ei lapsi, lohdutti lehti. Hieman hirvitti, mihin olimme matkustaneet, mutta alueet, joissa ajoimme tuntuivat aina hyvin rauhallisille. Mutta eihän se haitannut, että olin varuillani silti.

Myös imetys oli oma lukunsa. Huomasin heti, että yleisesti ei ollut soveliasta imettää. Näin ostoskeskuksen penkillä äidin, joka imetti harsokankaan suojassa. Ei olisi onnistunut enää poikamme kanssa, hän olisi heti repinyt harson alas luullen saavansa leikkiä kukkuu-leikkiä. Turhautuneena imetin jopa kerran naisten vessan tuolissa, koska en tiennyt, mitä tehdä. Onneksi eräs nainen juuri sillä kertaa sääli minua ja paljasti suuren salaisuuden: amerikkalaiset äidit imettävät tavaratalojen pukukopeissa. Ja toden totta siellä meitä sitten istui pitkä rivi, ja tutut äidit keskustelivat pukukoppien seinien läpi toisilleen.

Tacoman kaupunki on vain vajaan tunnin ajomatkan päässä Seattlesta, myös veden äärellä, ja täynnä ihania taloja ranta-alueilla. Filmi ’10 things I hate about you’ on kuvattu juuri Tacomassa. Käväisimme elokuvassa käytetyn kauniin high schoolin pihalla kääntymässä. Tosin todellisuudessa koulu on osa University of Washingtonin campusta.

Tacoman vanhan viktoriaanisen rautatieaseman vieressä on lasimuseo, joka esittää Dale Chihulyn lasiveistoksia. Todella isoja, värikkäitä ja upeita teoksia! Dale Chihuly on tehnyt myös yhteistyötä Iittalan kanssa ja ollut Suomessa näyttämässä taitojaan.

Tacoman rannoilla koimme myös vuoroveden, jonka alta oli hyvä ehtiä pois, ja näimme pieniä hainnäköisiä kaloja meressä. Olivatkohan syötäviä, ainakin ihmiset kalastivat niitä?

Tacomasta pääsee myös kaunista siltaa pitkin ajamaan Gig Harboriin. Ihan söötti paikka, jossa oli lähinnä turisteille suunnattuja pieniä kauppoja ja paljon pienveneitä. Tacoma Narrow Bridge, hyvin monessa fysiikan oppikirjassa esiintyvä silta, on surullisen kuuluisa, sillä rakennusvirheen takia silta alkoi värähdellä 7.11.1940 tuulen mukana ja sortui (uusi silta tuntui jykevälle..). Ajaessa Seattlen ympäristössä kannattaa lukea kirkkojen/seurakuntien nimiä. Joka paikkaan tuntui riittävän pieniä kirkkoja, joilla oli mitä mielikuvituksellisimpia nimiä.

Vaikka vietimme perillä varsin pitkän ajan, emme koskaan ehtineet risteilylle, jolla oli päässyt katsomaan miekkavalaita. Victorian kaupunkiin, Vancouverin saarelle, Kanadan puolelle, olisi myös ollut mukava ajaa. Lisäksi Seattlen museot ja kahvilat jäivät varsin hunningolle.

Entäpä matkustus vauvan kanssa? Se sujui yllättävän helposti. Vauva on matkassa mukana, kunhan saa ruokaa ja unta. Hänelle tuskin muistoja jäi, mutta me muistamme pojan matkan aikaiset tempaukset ja kehitysaskeleet paljon paremmin, sillä ne yhdistyvät johonkin tiettyyn paikkaan siellä kaukana Washingtonin osavaltion rannikolla.

Kuvia fiilistelyyn:
Seattle (+ Mount St. Rainier)
Tacoma
Ocean Shores
Mount St. Helen

Teksti ja kuvat: Maija Blomqvist