Pärnu vuosituhannen vaihteessa
14.9.2006
Vaikka Viro onkin tuossa aivan lähellä ja sinne on päässyt jo vuosia vajaassa kahdessa tunnissa, niin jostakin syystä ei ole tullut käytyä edes Tallinnassa ennen 90-luvun loppupuolta. Lieneekö muka aina ollut niin kiire? Ensimmäiset reissut Suomenlahden eteläpuolelle olivat lähinnä työntäyteisiä, sillä eräs tuttavani perusti Pärnun kaupunkiin ravintolan ja olin muutamaan otteeseen auttamassa häntä kuppilan alkumetreillä. Niiltä ajoilta sain monia tuttuja, joten sinne on kiva mennä yhä uudelleen ja uudelleen aina tilanteen ja ajan salliessa.
Pärnusta johtuen Tallinna on edelleen jäänyt vähän huonommalle tutustumiselle. Yleensä olen ylittänyt Suomenlahden katamaraanilla ja sitten heti perään jatkanut Via Balticaa pitkin Pärnuun. Kyseinen reittihän alkaa Tallinnasta ja jatkuu Viron, Latvian ja Liettuan läpi Puolaan, johon mennessä kilometrejä kertyy vajaat 700. Takavuosina tieosuus ei ollut niitä kaikkein turvallisempia ja ei siellä nykyisinkään ihan joka paikasta kannata liftareita kyytiin poimia, mutta yleensä ottaen voi matkata aivan turvallisin mielin. Tallinnan ja Pärnun väliltä tietä on kunnostettu viime vuosina kiitettävään tahtiin, joten senkin suhteen matkanteko käy entistä tasaisemmin. Valitettavasti noin 125 kilometrin tieosuus on enimmäkseen tasaista viljelysmaata, joten kun sen on kerran ajanut, niin seuraavat kerrat tuntuvatkin jo pitkästyttäviltä.
Pärnu sijaitsee Riianlahden poukamassa Pärnujoen suistossa. Kaupunki tunnetaan jo vuosien takaa ennen kaikkea kylpylöistään, joista ensimmäinen perustettiin 1837. Mutakylpylä valmistui 1890 ja sen jälkeen huviloita ja täysihoitoloita rakennettiin kiihtyvällä tahdilla. Rantaelämäkin alkoi kukoistamaan ja koko Pärnun ranta-alueesta kehittyi 1930-luvun loppuun mennessä upea kokonaisuus hiekkarantoja, kahviloita ja huviloita. Noina aikoina kaupunki oli erityisesti ruotsalaisten ja suomalaisten turistien suosiossa, mutta sitten kaikki hohto tyrehtyi toiseen maailmansotaan. Neuvostovallan aikana turismia ei arvostettu ja tuolloin Pärnun alueelle perustettiin useita saastuttavia tuotantolaitoksia. Kilometrejä pitkälle valkealle hiekkarannalle kävi köpelösti, kun vesi saastui uimakelvottomaksi.
Vuonna 1991 Viro sai itsenäisyytensä takaisin, jonka jälkeen se pääsi pian myös YK:n jäseneksi ja allekirjoitti Etykin päätösasiakirjan. Siirtyminen neuvostovallan aikaisesta talousjärjestelmästä markkinatalouteen on alkuvaikeuksista huolimatta edennyt hyvin. Varsinkin matkailu on kasvanut räjähdyksenomaisesti. Pärnukin on palannut entiseen suosioonsa ja nykyisin siellä on varsin länsimaalainen meininki. Meriveden normalisoiduttua uimaranta vetää jälleen tuhansia ja taas tuhansia matkailijoita puoleensa. Turistien tarpeita tyydyttämään on avattu monia uusia majoitus- ja ruokailupaikkoja. Näiden lisäksi kesäaikoina rantapuistoihin ilmestyy lukuisia kahviloita ja baareja.
Kaupungin sydän on ehdottomasti kävelykatuna toimiva Rüütli- eli Ritarikatu. Sen vanhoja rakennuksia on entisöity ja katukuvaa siistitty, joten nykyisin se on moderni, mutta kuitenkin omalla tavallaan vanhanaikainen. Tämä sama kuvaus sopii aika lailla koko kaupunkiin. Kesäisin on kiva istahtaa jollekin kävelykadun kahvilaterasseista ja katsella ohikulkevaa ihmisvirtaa. Aivan Rüütlin läheltä alkavat puistot ja puistotiet, jotka vievät huviloiden ja puutarhojen välistä rantaan. Pärnun vallitsevana ominaisuutena on vihreys ja rauhallinen pikkukaupunkimainen miljöö. Kaikki on lähellä, joten joka paikkaan pääsee kävellen. Pärnua ei suotta kutsuta Viron kesäpääkaupungiksi!
Teksti ja kuvat: Matias Tolonen
Tämän kertomuksen kirjoitti Matkalaukun lukija
Mikset sinäkin jakaisi kokemuksiasi, matkasit sitten koti- tai ulkomailla? Kirjoita matkastasi ja lähetä teksti ja kuvat osoitteeseen matkalaukku@kuvalehdet.fi
