Plaza

Ranska, Alsace, eläintarhat, apinat

Siinä se istuu ja tapittaa kiinteästi suoraan silmiin, tutkailee pää kalleellaan ihmisserkkuaan ja ristii karvaiset kätensä. Se käy rohkeasti viereen samalle penkille. Tämä hellyyttävä otus on Macaca sylvanus, eli magotti, Euroopan ainoa apinalaji, jonka tapaamme nyt Elsassin maakunnassa Ranskan Kintzheimissa. Ja uskomatonta kyllä: nämä karvaiset kaverit ovat aivan hulluina popcorniin! 

Apinoiden matkassa aikojen alusta tähän päivään

Ihmisen kaltaisia apinoita ilmestyi maapallolle jo noin 4 miljoonaa vuotta sitten. Siihen, että tämä meidän sukulaisemme laskeutui puusta maahan ja nousi kahdelle jalalle kävelemään, kului kuitenkin vielä tämän jälkeen hyvän mittainen tovi aikaa.

Ensimmäinen varsinainen ihmisolento, Homo habilis, saapui joukkoja täydentämään lähes 2,5 miljonaa vuotta sitten ja siitä vielä noin miljoona vuotta myöhemmin seuraan liittyi Homo erectus, josta pystyasennossa oleva ihminen sitten vähitellen kehittyi: oppi tekemään työkaluja, metsästämään ja keräämään murua rinnan alle, rakentamaan asumuksia ja viestimään sujuvasti toinen toisilleen. Homo sapiens, eli meidän varsinainen esi-isämme, löysi maapallolle noin 100 000 vuotta sitten. Oi aikoja ja kehitystä! Ja nyt me siis kohtaamme - tässä ajassa - toinen toisemme Ranskanmaalla!

Macacis sylvanus kohtaa Homo sapiensin

Matka apinoiden ranskalaiseen valtakuntaan käy ensin Helsingistä Pariisin kautta Ranskan Strasbourgiin lentäen, josta reitti jatkuu maanteitse autolla 50 km Elsassin maakunnan eteläisiä osia kohden Kintzheimin kylään. Ilmassa on odottavaa jännitystä,  sillä kohta Macacis sylvanus kohtaa serkkunsa Homo sapiensin.

Nämä apinavuoren asukit eivät tosin tapaa ihmistä ensimmäistä kertaa, sillä täällä ihmisiä käy vuosittain tuhansia ja nämä karvaiset sukulaisemme ovat tottuneet jo varsin hyvin ihmisserkkujensa säännöllisiin lähes ympärivuotisiin visiitteihin. Ne tietävät, miten turistin pään saa pyörälle, ja varsinkin sen, mistä löytyy niiden herkkupaloja, joita ne vallan himoavat: suolattomia pocorneja nimittäin!

Tie Kintzheimin kaupungista aivan apinoiden vuorelle – La Montagne des Singes – saakka mutkittelee muutaman kilometrin verran vehreän metsäisissä maisemissa. Vuorella asuu vajaat 300 apinaa. 24 hehtaarin kokoinen metsäalue on aidattu ja sen sisällä kulkee polku, jonka varrella voi vaikkapa istahtaa tovin kuulumisia vaihtamassa apinaserkkunsa seurassa.

Muutama sata alueella vapaana kirmaavaa apinaa saattaa äkkiseltään kuulostaa paljolta. Monta uteliasta naamaa pilkisteleekin kyllä puiden takaa kulkijoita, mutta varsinaista joukkoryntäystä turistin on kuitenkaan täällä turha pelätä.

Portista sisään päästyämme muutaman nuoren apinan porukka ryntää heti ujostelematta luoksemme meitä tervehtimään. Ne eivät juuri sumeile tuttavuutta tehdessään. Ne poimivat jopa laukun matkalaisen olkapäältä, jos olalla sellainen sattuu roikkumaan.

Turisti tuskin ehtii edes henkäistä, kun hän huomaa laukustaan apinan pitkillä sormilla kaivaman kamerapussinsa jo killuvan lähimmän puun oksanhaarassa, ja eikös vaan veijari ole löytänyt isoisän vanhan taskukellon – miten se tulikin, pahus vie, otettua mukaan - laukun sivutaskusta ja siellä tuo karvainen kaveri jo polleana tapittaa sukunsa kera hieman etäämpää ja tutkailee naaman ilme melko lailla peruslukemilla ihmisserkkujensa aavistuksen verran ilmeikkäämpiä – hätääntyneitä - reaktioita.

Ettei sillä vekkulilla olisi jopa pientä pilkettä silmäkulmassaan? Ha-haa! Tämänpä tempun minä osaan – olen sentään muutaman sata laukkua kaapannut lastenrattaiden alta piilosta ja rouvien käsivarsilta roikkumasta, mutta pääsetkös sinä, ihmisenkuvatus, kiipeämään ja poimimaan sinulle rakkaan kassisi puusta? Onneksi lähimaastossa partioiva ”apinoidenkaitsija” joutaa heti miten hätiin ja palauttaa serkkujen lainaamat tavarat tuota pikaa. Tässä vaiheessa hymykin alkaa jo palailla pätkittäin turistin huulille. Vaikka ensi kosketus puiston apinaveijareihin olisikin ollut hieman kaoottinen, riemulla ei ole rajoja, kun tuliaisia aletaan jakaa - avokätisesti koko porukalle, tietysti! 

Tuliaisiksi popcorneja – ja ystävyys jatkuu

Magotti rouskuttaa tavallisesti siemeniä, hedelmiä ja lehtiä, mutta suolattomia popcorneja se rakastaa yhtä kaikki näissä maisemissa aivan toden teolla. Niitä annetaankin jokaisen apinavuorelle kierrokselle menevän mukaan hyvänkokoinen kourallinen, jottei sukulaisvierailulle tarvitse tulla kenenkään tyhjin kourin ja ilman tuliaisia.

Kun karvainen kaveri ojentaa hellyyttävästi kouransa poimiakseen popcornin kämmeneltä, ei siinä voi turisti juuri muuta kuin antaa periksi viimeisimmillekin mahdollisille ennakkoluuloilleen. Tosin ei tämä serkku aikaile, kun se jo vaatii lisää – tutkiipa vaikka vierailijan taskutkin ja nappaa halujensa kyllyydestä lisää naposteltavaa. Se tietää kyllä miten! Näiden otusten kanssa hitaammat jäävät kyllä väkisinkin lehdellä soittelemaan.

Noin tunnin mittaisen kierroksen aikana ehtii jutustella näiden veikeiden sukulaistensa kanssa jo hyvän tovin. Vaikka ranskan taidot olisivatkin otteessa, ei kielen osaaminen kuitenkaan edesauttane juuri aiheessa pysymisessä. Apinat kun luottavat enemmänkin silmäpelin voimaan kuin suuriin sanoihin. Tarhakierroksen pääsee hyvin kulkemaan myös lastenrattaiden kera. Tosin mikäli mielii viedä aivan pikkuiset pilttinsä apinoiden pariin, on syytä tietää: aivan herkimmille kokemus apinavuorella voi olla melkoinen.

Kun vierellä kulkevat karvaiset serkut ryhtyvät oikein seurallisiksi, ei täältä ole ihmiselläkään kiire enää mihinkään. Mennään apinatarhaan, eikä ikinä pois…

Teksti ja kuvat: Nina Pietiläinen

Tee retki apinoiden vuorelle!