Plaza

Alpit, Itävalta

Hikoilen ja huohotan, mutta pääsen lopulta vuoren huipulle. Huikaiseva alppimaisema palkitsee jalkojen vaivan, sielu nauttii. Mutta saman maiseman pääsee näkemään jalkojaan vaivaamattakin, bussilla.

Pääsen vertaamaan kahta erilaista matkaa Itävallan Alpeille; elokuussa retkeilen mukavasti bussilla kiinnekohtana Zell am See, syyskuussa olen vaellusmatkalla Bad Gasteinissa. Kylien välinen etäisyys on vain vajaat 40 kilometriä, ja aikaväliäkin on vain kolme viikkoa, mutta ilmat ovat kerrassaan erilaiset.

Yhteistä molemmille paikoille ovat ihanat maisemat, rikas historia, ystävälliset ja kohteliaat ihmiset, kansanpukujen hämmästyttävä suosio, apfelstrudel-omenaherkku ja aprikoosisnapsi.

Molemmista kohteista tehdään samoja retkiä, muun muassa Mozartin syntymäkaupunkiin Salzburgiin, serpentiinitietä Grossglockner-vuoristoon ja Venetsiaan.

Molemmilla matkoilla pääsen eläytymään von Trappin perheen elämään Sound of Music -elokuvan kuvauspaikoilla ja astun samoille jalanjäljille kuin Sissi, jota Romy Schneiderin hahmossa hartaasti ihailin pikkutyttönä.

Nuori keisarinna herätti ihmetystä ja pahennusta kiipeillessään näillä vuorilla. Kuninkaallisten ei olisi sopinut hikoilla ja rasittaa ruumistaan.

Vaellusmatkalle

Trio Travels -matkatoimisto on räätälöinyt Zell am Seen matkan. Lento Wieniin, sieltä bussilla Tonavan kauniita rantoja pitkin Zelliin, paluulento Münchenistä. Vanhimmat osallistujat ovat 81-vuotiaita. He pärjäävät hyvin ilmastoidussa bussissa 30 asteen helteistä huolimatta.

Bad Gasteinin vaellusmatkalaisten ikähaitari on noin 40-70. Matkan järjestäjä on Alppimatkat, lento Müncheniin ja takaisin. Vaellusmatkoja järjestetään toukokuusta syyskuulle, ja minä valitsen syyskuun lopun matkan.

Epäröin vaellusmatkan tilaamista. Pärjääkö 63-vuotias ensikertalainen alppirinteillä? Kävelläänkö teillä, poluilla vai kivikossa, kuinka jyrkkiä nousut ovat, kuinka pitkiä päivämatkoja kuljetaan?

Tilaan kuitenkin. Ostan lisäksi 170 eurolla viiden päivän opastetun vaelluspaketin lounaineen, mikä minulle oli tarpeen. Itävallassa pystyisi vaeltamaan yksinkin kartan ja merkittyjen polkujen avulla, mutta minä varmaan eksyisin. Sitä paitsi haluan kuulla oppaiden kertovan luonnosta ja historiasta.

Paikallisopas ja matkatoimiston edustaja vievät joka päivä eri reiteille, oman valinnan mukaan helpommalle siniselle tai vaativammalle punaiselle. Minulle riittää ehdottomasti sininen, kovakuntoiset pitävät punaisista. Patikoimme keskimäärin viisi-kuusi tuntia joka päivä. Kaikki matkalaiset kertovat harrastavansa liikuntaa, enemmän tai vähemmän. Ihan rapakuntoisen ei kannata lähteä alppirinteille, vaikkei mikään kuntohirmukaan tarvitse olla.

Olin kuvitellut vaeltavani vihreillä niityillä edelweisseja etsien ja lehmänkellon kalkatusta kuunnellen, mutta toisena aamuna silmät avatessani järkytyn: kylän peittää valkea lumi, jota kaatuneet puut kuvioivat ilkeästi. Vielä täydessä kasvussa olleet lehtipuut eivät kestä märän, raskaan lumen painoa, vaan katkeilevat napsahtaen.

Gasteinin laaksosta lumi sulaa, vuorille se jää. Ylhäällä oppaamme talloo lumeen jalanjälkiä, joihin sovitamme askeleemme, kävelysauvat apuna. Vaikka vuoristoseuduilla ilmat vaihtelevat hyvin nopeasti, runsas lumentulo näin aikaisin on kuitenkin poikkeus.

Alppivaelluksella nousujen jyrkkyys merkitsee, ei kuljettu matka. Koko ajan kuljemme poluilla tai teillä. Hiki tulee muutamankin kilometrin kävelyllä, mutta ylhäällä alppimajan lounaspöydässä tuntuu jo mukavalta.

Kuninkaallisten jalanjäljillä

Ensimmäisellä majalla vierellä istuu perhe sunnuntailounaalla. Isoäidillä on perinteinen tummanvihreä puolihame ja harmaa, napitettu tirolilaisjakku, palmikko pään ympärillä; isoisällä on harmaat polvihousut punaisten sukkien kanssa ja vihreä nappitakki. Tyttärellä sievä puhvihihainen dirndl esiliinoineen, pikkupojalla nahkahousut. Näitä perinnepukuja näkee kaikkialla, jopa haalariasuisen työmiehen päässä keikkuu vihreä tirolilaishattu!

Himmelwandin syrjäisessä majatalossa vanhoja nahkahousuja on somisteena orrella, nurkassa Jeesus-patsaan kädestä roikkuu vanha mono. Paikan vanha isäntä hädin tuskin kävelee, mutta ottaa silti tilaukset. Listaa ei ole, mutta isäntä ehdottaa itse tehtyä peuran makkaraa, omatekoista juustoa, emännän leipomaa apfelstrudelia - ja tietysti snapsia. Aprikoosisnapsi on tavallisin, mutta minä pidän pihkanmakuisesta käpysnapsista.

En lähde vaellukselle joka päivä, vaan menen välillä opastetuille aamukävelyille kylän laitamien kävelypoluille. Poluilla on keisarillisia nimiä riippuen siitä, kuka kuninkaallinen niillä on joskus kulkenut.

Kokeilen muitakin keisarillisia hupeja kuten kylpylää ja uintia. Rentoudun fondue-illassa ja yhtenä iltana leipomalla apfelstrudelia kokin opastuksella.

Bad Gasteiniin saatiin sähkövalo ja rautatie hyvin varhain siitä syystä, että keisarit ja aateliset halusivat viettää terveyslomiaan mineraalilähteiden äärellä. Kulta-aika alkoi 1800-luvun alussa. Kreivittäret ja arkkipiispat rakennuttivat palatseja itselleen ja vierailleen, Johan Strauss nuorempi kävi täällä 1855 ja sävelsi Gasteinin valssin. Keisarieleganssi loppui ensimmäiseen maailmansotaan, palatsit rapistuivat. Sotien jälkeen jyrkässä rinteessä sijaitseva Gastein muuttui vähin erin talviurheilukeskukseksi. Hiihtohissit pyörivät kesälläkin, ja käytämme niitä vaelluksilla, milloin ylös-, milloin alaspäin. Huikaisevia maisemia istuen!

Zell am Seen kylä sijaitsee tasaisemmalla maalla vuorten sylissä, järven rannalla, jonka rantapromenadeja kukat koristavat. Munkit perustivat Zellin 740-luvulla. Kylän kirkko on lähes tuhat vuotta vanha.

Järven toisella puolella on talo myös Keke Rosbergilla, jota joskus näkee kylän raitilla ja kaupoissa, kertoo mainio oppaamme Anne Lappi. Hän on asunut Zellissä kymmenen vuotta.

Anne kertoo myös Porschen perheestä, jolla on omistuksia Zellissä ja jonka kantaisä Ferdinand on haudattu tänne. Zellissä on pienlentokenttä ja sen läheisyydessä kaksi golfkenttää, joten kiireisetkin ehtivät näppärästi alppikentille golfaamaan.

Grossg locknerin retki on elämys. Ajamme bussilla 48 kilometriä alppitietä, jonka 3 000 työtöntä rakensi viidessä vuodessa 1930-luvulla. Jo 1935 Ferdinand Porsche testasi täällä Volkswagenia, kun Hitler oli antanut tehtäväksi kehittää kansanauton.

Neulansilmämutkia ja Mozartia

Bussi nousee Itävallan korkeimman vuoren, 3 798 metriä korkean Grossglocknerin lähelle. Maisematie kiemurtaa rinteitä 27 neulansilmämutkan kautta, joista jokaisella on nimi ja numero ja kyltissä tieto, kuinka korkealla nyt ollaan. Jos yrittää ajaa alas jarruilla jarruttaen, jarrut palavat puhki ennen puoltaväliä. On jarrutettava moottorilla, minkä nuori kuljettajatyttömme Annabel hallitsee täysin. Hän kertoo käyttäneensä jarruja viisi kertaa paluumatkallamme. Mutta hän osaakin tien joka mutkan vaikka silmät ummessa.

Maisematie on käytössä vain päiväsaikaan ja vain kesäisin. Ylhäällä ei ole vakituista asutusta, mutta Rosi eli Mansikki voi tulla vastaan, sillä lehmät viedään kesäksi yläniityille. Alppimajat on kiinnitetty nurkista vaijereilla, ettei lumimyrsky vie niitä. Talvella on metrien, joskus kymmenen metrin kerros lunta. Tiekoneet suljetaan talveksi maantietunneleiden raskaiden ovien taakse.

Siniset katkerot ja valkoiset edelweissit eli alppitähdet kukkivat, kotkia liitelee taivaalla, majavaa muistuttavia lystikkäitä murmeleita tupsahtelee kotiluolistaan ruohotuppaiden välistä. Ostan itselleni rasvaisen murmelisaippuan, tekee kuulemma hyvää hipiälle.

Bussi kapuaa noin 2 500 metrin korkeuteen, mistä pääsee ihailemaan Grossglockneria ikijäätiköineen. Puolivälissä matkaa pysähdymme ikivanhaan Heiligenblutin kylään, jota sanotaan Itävallan kauneimmaksi. Kaunis kuin koru. Kukkaryöpyt peittävät talojen 500-vuotisia hirsiä.

Salzburgissa vietän yhden retkipäivän. Hieno ja historiallinen, musiikilla ja Mozartilla kuorrutettuna. Kaikkialla soi, kadulla, kirkossa ja kirkon seinustalla, ilmaiseksi, mutta voi myös pukeutua fiinisti ja ostaa liput hienoihin konsertteihin Salzburgin musiikkijuhlien aikaan.

Käyn Mozartin syntymäkodissa, tilaan kahvilassa Mozart-leivoksen ja ostan kotiin Mozart-kuulia, niitä aitoja.

On minulla kotiin tullessa toinenkin matkamuisto: mustelma reidessä.

Se tuli oluttuvassa ja on nahkahousupoikien Michin ja Mathiaksen vika. Eivät pyytäneet minua Schuhplattler-tanssi-illassa otsa- eikä selkätanssiin, ei kirves-sahatanssiin eivätkä lumivyörytanssiinkaan. Pyysivät lopulta lusikkatanssiin, soittajaksi. Innostuin ja hakkasin opetuksen mukaan kahta lusikkaa vuoroin käteen, vuoroin reiteen minkä jaksoin.

Teksti ja kuvat: Arja Talonen
Viva 4/2012