Uusi-Seelanti kutsuu!
12.10.2007
Päästyäni läpi tullista ja muusta, yritin soittaa itselleni shuttle-kyytiä hostellilleni. Kyyti oli jo etukäteen maksettu, joten minun piti vain soittaa joku hakemaan minut ja kertoa samalla varausnumeroni. Soitto ei kuitenkaan onnistunut niin millään, jonotin ties kuinka monta minuuttia, siirryin jo “etusijajonoon” tai johonkin kunnes pitkan ajan kuluttua tuli ilmoitus, että ikävä kyllä palvelussa on jotain vikaa, kiitos ja hei!
Kävi kuitenkin tuuri, ohitseni käveli joku shuttle-kuski ja kysyin häneltä kyytiä. Tämä onnistui miehen tarkistettua varausnumeroni.Siispä matkasin parin norjalaisen miehen kanssa keskustaan ja Fat Camel-hostelliin. Keli oli todella kolea ja sateinen.
Päästyäni hostelliin sain suureksi ilokseni itselleni tuplahuoneen! Neljä yötä oli maksettuna etukäteen, mutta olin luullut, että se olisi tavalliseen tapaan neljän-kuuden hengen huoneesta. Oma huone oli kyllä todellista luksusta Sydneyn kymmenhenkisen huoneen jälkeen.
Purin hieman kamojani ja lähdin ruokakauppaan. Tullessani takaisinpäin joku englantilainen pariskunta kysyi minulta tietä jonnekin, mutta sanoin tulleeni juuri kaksi tuntia sitten maahan.
Loppupäivä menikin sitten lepäillessä syödessä ja hostelliin tutustuessa. Hostelli on yksi suurimmista missä olen koskaan ollut, 6-kerroksinen (eli 7-kerroksinen suomalaisittain) ja erilaisia huoneita on ties kuinkapaljon. Alakerrassa on hostellin oma baari, joka on kovassa käytössä myös hostellissa oleskelemattomien puolesta. Baarissa on lisäksi joka ilta jotain ohjelmaa, eräs tumma usalainen kaveri Tran (eli Jerran) pitää joka ilta kaikenmaailman kilpailuja, bingoja, karaokea ja vaikka mitä. Joistain kisoista voi voittaa todella hyviä palkintoja.
Hostellin ensimmäinen (eli toinen) kerros on yhtä isoa oleskelutilaa, kerroksien välillä on lisää vessoja ja suihkuhuoneita sekä pesu- ja kuivauskoneita. Hostelli sijaitsee, kuten Sydneyssakin ollut hostelli, punaisten lyhtyjen alueella, mutta alue on paljon rauhallisempaa kuin Sydneyssa. Mm. aivan hostellin vieressä on sekä strippiklubi että “hierontapaikka”. Ainoat huonot puolet ovat (jokaisen eri kerroksen) keittiö, joka ei ole kovinkaan kaksinen, sekä se, että ulkoa kuuluu aikalailla meteliä varsinkin viikonloppuisin.
Joka tapauksessa, ensimmäisenä iltana menin alakerran baariin, jossa oli talent show, ja se oli kyllä todella hieno! Neljä tyyppiä lauloivat ja soittivat kitaraa vuorotellen, ja varsinkin yksi heistä oli todella taitava, ja yleisö innostui laulamaan joidenkin tunnetuimpien kappaleiden mukana. Juttelin yhden walesilaisen Cherylin sekä yhden englantilaisen pariskunnan (Stuart ja Amy) kanssa, jotka olivat myös tullut juuri maahan. Menin kuitenkin nukkumaan jo puoliltaöin koska väsytti sen verran (hostellin baari on, varsinkin rugbypelien aikaan, parhaimmillaan auki aamuyhdeksään saakka)
Seuraavat päivät menivätkin sitten kaikenlaisia käytännön hommia hoidellessa. Hommasin mm. adapterin kännykkää ja partakonetta varten, pre-paid-liittymän sekä pankkitilin ja siihen visa electronin tapaisen kortin. Pankkitilin ja –kortin saaminen kävi todella vaivattomasti, tarvitsin vain passini (viisumi-luvan tarkistusta varten) sekä lisäksi jonkin toisen henkkarin, joista molemmista otettiin kopiot. Lisäksi tarvitsin 200 dollaria (hieman päälle 100 euroa) kateista ja homma oli hoidettu muutamassa minuutissa. Pankkikortin sain heti, ja sain lisäsi itse valita siihen nelinumeroisen tunnusluvun.
Yksi tärkeä juttu oli myös veronumeron (IRD-number) anominen. Se kävi kätevästi hostellilta käsin: respan-täti otti passistani kopion ja faksasi sen sekä anomuksen paria dollaria vastaan. Tosin kuulin, että numeron saamiseen menee 8-10 työpäivää eli pahimmillaan yli kaksi viikkoa.
Hoidettuani tärkeimmät asiat alta pois, otin hieman rennommin pari päivää. Kävelin vain hieman kaupungilla (oikea pohje oli hieman kipeänä, ehkä pieni rasitusvamma Singaporen ja Sydneyn jäljiltä), ostin Tom Clancyn Sum of all fears -kirjan, joka oli jäänyt kesken Suomessa ja lueskelin sitä puistossa, hengailin Cherylin sekä Stuartin ja Amyn kanssa, pelailin biljardia, pesin pyykkiä ym.
Torstaina kävin ilmaisella city tourilla eli kaupunkiin tutustumiskierroksella ja se oli todella mukavaa. Oppaanamme oli todella mukava kanadalainen Worm, ja hän käytti meitä mm. rannalla, puistoissa, eri nähtävyyksillä sekä vanhalla tulivuoren kraatterilla. Kraatteri oli koko reissun kohokohta. Sen laelta näki joka suuntaan, ja idässä näkyi Tyyni valtameri ja lännessä Tasmanian meri. Worm kertoi myös todella hauskan jutun kraatterista, varmaan paras käytännön pila sitten Troijan hevosen.
Joukko opiskelijoita oli keksinyt ajaa autolla ylös kraatterille joskus aamuyöstä. He olivat vierittäneet suuren kasan vanhoja autonrenkaita kraatterin pohjalle, valelleet ne bensiinillä ja tuikanneet tuleen. Sitten he olivat menneet takaisin alas kaupunkiin ja alkaneet soitella eri radioasemille että tulivuori purkautuu! Noh, savua oli toki tullut autonrenkaista niin paljon, että ihmiset olivat todella luulleet, että tulivuori oli purkautumaisillaan. Vasta monen tunnin kuluttua ja savun alkaessa halveta jotkut olivat viimein uskaltautuneet lähteä ylös kraatterille tutkimaan tilannetta. Kävi tietenkin ilmi, että kyseessä olikin ollut vain autonrenkaat. Tosin siinä vaiheessa kymmeniätuhansia ihmisiä oli jo evakuoitu!! Opiskelijaporukasta tuli ymmärrettävästä syystä aika kuuluisia tempauksesta johdosta.
Bungee-hypyt
Perjantaina kavin hyppäämässä kaksi bungee-hyppyä ja se oli kyllä aikamoinen kokemus. Ensin kävelimme pitkän tovin keskelle Harbor Bridgea eli suurta siltaa. Sillan keskivaiheilla oli hyppypaikka, ja olin toiseksi viimeinen hyppääjä. Minua ennen olleet viisi kaveria hyppäsivät muitta mutkitta, osa ei edes huudahtanut mitään. Kun oma vuoroni alkoi lähestyä ja minulle alettiin kiinnittää kamoja päälle, niin alkoi hermostuttamaan niin paljon, että sanoin varmuuden vuoksi työntekijälle, että jos jostain syystä jähmetyn enkä pystykään hyppäämään, niin hän saa tönäistä minut alas.
Kun kamat oli kiinnitetty ja taapersin reunalle, niin päällimmäinen ajatus oli että mitä hittoa minä oikein olen tekemässä! Hyppykorkeus oli vain 40 metriä, mutta kun seisoo reunalla ja katsoo suoraan alas 40 metriä, niin se tuntuu kyllä paljon enemmältä. En saanut pitää silmälasejani päässä, mutta en toisaalta ole edes varma, että oliko se huonompi vai parempi juttu. Joka tapauksessa, työntekijä takanani teki laskun “1, 2, 3, JUMP!”. Ja niin minä hyppäsin!! Tai siis luulin hypänneeni, mutta jalkani olivat menneet oikosulkuun: ne eivät tehneet mitään muuta kuin tärisivät! Vaikka aivoni kuinka yrittivät käskeä jalkojani, niin ne eivät vain totelleet. En kuinkaan kerennyt ihmetellä asiaa kovinkaan kauaa, kun takanani ollut työntekijä teki työtä käskettyä ja tönäisi minua selkään. Tipuin reunalta kuin rukkanen ja päästin tahtomattani hirveän kuolinhuudon! Ilmalennon aikana tuntui kirjaimellisesti siltä kuin että tulisin kuolemaan!
Noh, en tietenkään kuollut vaan köysi alkoi kiristymään. Kun minulta oli kysytty, että haluanko koskettaa vettä, niin olin toki vastannut myöntävästi. Ja totta tosiaan kosketin! Sukelsin veteen vyötäröä myöten ennen kuin ponnahdin takaisin ylöspäin! Kolmannen pompun huippukohdassa vetäisin pienestä narusta ja pääsin istuma-asentoon joka oli takaisin ylös hinauksen kannalta miellyttävämpi kuin roikkua pää alaspäin. Hieman hyppypaikan alapuolella oli joitain maalareita maalaamassa siltaa, ja he huutelivat minulle että hieno hyppy! Päästyäni takaisin ylös myös siellä kaikki naureskelivat ja kehuivat hyppyäni. Työntekijä lohdutti minua ja sanoi, että vaikka huutoni pelästytti hänetkin, niin hän oli kuulemma kuullut joskus pahempiakin.
Kamat otettiin päältäni ja viimeinen kaveri hyppäsi (hän tosiaan hyppäsi eikä päästänyt ääntäkään). Kun hänet oli hinattu takaisin ylös, niin työntekijät kyselivät että haluaisiko joku hypätä uudestaan, sen saisi puoleen hintaan. Noh, hölmö kun olin niin sanoin että haluan hypätä toisen kerran (kukaan muu ei halunnut). Kun kamoja kiinnitettiin uudelleen, niin pyysin että voisinko hypätä takaperin (en oikein tiedä mikä minuun meni, olin vieläkin aivan sekaisin ensimmäisen hyppyni jäljiltä, mutta ajattelin että takaperin hyppy olisi vielä pelottavampi). Noh, (sama työntekijä joka tönäisi minut alas) sanoi että takaperin hyppy olisi itse asiassa paljon helpompi: minun pitäisi vain pakittaa reunalle, nojata kunnolla taaksepäin, sitten hän tekisi taas lähtölaskennan ja päästäisi irti. Eli minun ei itse tarvitsisi tehdä mitään enkä edes voisi jähmettyä, koska hän päästäisi minut irti.
Noh, siispä aloin pakittamaan reunalle ja siinä vaiheessa tuli taas tutu tunne, että mitä ihmettä minä oikein olen tekemässä, varsinkin kun takaperin reunalla oli ja olkapään yli kurkistelu tuntui vielä pelottavammalta kuin kasvot eteenpäin ollessa. Aloin nojaamaan taaksepäin ja työntekijä piti minusta kiinni. Taaksepäin nojaaminen tuntui niin oudolta ja pelottavalta että oksat pois! Kun olin tarpeeksi jyrkässä kulmassa, eikä ollut enää edes toivoa päästä takaisin ylös niin työntekijä sanoi minulle: “Ok, hyvä, ja seur…” Ja hän päästi irti!!! Päästin vielä kauheamman kuolinhuudon kuin ensimmäisellä kerralla koska olin henkisesti valmistautunut lähtölaskentaan, mutta hän päästi noin vain irti! Hyppy tuntui vielä pahemmalta kuin ensimmäisellä kerralla, mutta talla kertaa en mennyt veteen kuin kyynärpäitä myöten. Kun minua hinattiin takaisin ylös, niin naureskelin itsekseni että olipahan aikamoinen pila jonka hän teki. En tietenkään ollut vihainen tai mitään, mutta kysäisin kuitenkin, että hei kaveri, mihin se lähtölaskenta oikein unohtui? Hän vastasi naureskellen, että pitäähän meille työntekijöillekin olla jotain huvia.
Lähdimme kävelemään takaisin maihin, ja fiilis oli kyllä aivan loistava. Hypyt olivat olleet todella pelottavia, mutta kyllä sen arvoisia kuitenkin. Kun pääsimme takaisin toimistolle, niin katsoin omat hyppyni uudestaan nauhalta. Kaikki muutkin katsoivat ne ja työntekijät pistivät piruuttaan lisää volumea, että huutoni kuuluivat paremmin. Kaikki naureskelivat ja kehuivat, että minun hyppyni olivat olleet porukan parhaat. Tavallaan melkein nolotti, tavallaan taas ei ja naureskelin omia suorituksiani muiden kanssa. Olipahan aikamoista touhua! (myöhemmin tajusin, että teknisesti ottaen en edelleenkään ole tehnyt bungee-hyppyä vaan vain yhden bungee-tönäisyn ja yhden bungee-irtipäästön)
Seuraavana päivänä kävin kanadalaisen Ericin ja alaskalaisen Megin kanssa ylhäällä Sky Towerissa, joka on eteläisen pallonpuoliskon korkein rakennus (328 metriä). Pääsimme ylös aina 220 metriin saakka, ja näkymät olivat todella komeat. Alhaalla Auckland (noin miljoona asukasta) levittäytyi niin laajalle alueelle kuin mitä vain pystyi näkemään. Worm olikin sanonut, että Auckland on pinta-alaltaan yksi suurimmista kaupungeista, ja että näkymä yöllä on myös todella upea.
Joissain kohdissa lattia oli 3,8 senttimetrin paksuista lasia, ja sen päällä seisominen tuntui aika huimalta. Lisäksi osa joidenkin hissien lattiasta oli myös lasia. Korkeimman ja toiseksi korkeimman katselukohdan välillä oli hyppypaikka 180 metristä. Hyppääjät eivät kuitenkaan menneet vapaapudotusta, vaan ensin he hyppäsivät vain jonkusen metrin alemmas ja jäivät roikkumaan siihen vahaksi aikaa, ja sen jälkeen he tiputtautuivat hallitusti loppumatkan alas. Mietin pystyisinkö itse tekemään sen, mutta tulin siihen tulokseen että todennäköisesti tarvitsisin taas hieman tönäisyapua.
Viikonloppuna tutustuin hieman baarielämään tuttujen kanssa. Hassua kyllä, joillain baareilla on lupa pitää paikkaa auki vaikka 24/7, jos haluavat. Porukka katselee Ranskassa pidettäviä rugby-kisoja viikonloppuisin Camelin baarissa screeniltä, ja meno on välillä aika huimaa. Yksikin kerta eräs englantilainen mies kävi todella kuumana, kun joku walesilainen nainen alkoi piruuttaan kannattaa Englantia vastaan pelaavaa joukkuetta.
Alkuviikosta jatkoin tuttuun tyyliin eli kävelin kaupungilla, väsäsin nettisivuja, välillä söin ulkona ja välillä kokkasin hostellilla, hengailin tuttujen kanssa, pelailin biljardia ja katselin telkkaa ym. Tapasin mm. ohimennen hississä kaksi suomalaista tyttöä ja myöhemmin kaksi suomalaista kaveria, molemmat nimeltään Tomi ja molemmat reissussa yksinään. Hostellin porukka tuntui yleisesti ottaen mukavalta, tosin ehkä hieman enemmän lomalaisia kuin varsinaisesti reissaajia. Eräs englantilainen Tim johon tutustuin, sanoi että ainakin hän itse näyttää vaatetuksensa perusteella maalaiselta verrattuna joihinkin hostellin asukkeihin. Hostellissa tuntuu muutenkin olevan todella paljon englantia äidinkielenään puhuvia. Kun olen kysellyt syytä Uuteen-Seelantiin tuloon, niin yleisin vastaus on ollut, että tänne on niin helppo tulla kun täällä puhutaan englantia.
Joka tapauksessa, toisen Uuden-Seelannin viikon alkupuolella tulin kipeäksi ja siitä ajasta ei ole paljoa mitään mielenkiintoista kerrottavaa. Aluksi kurkkuni oli todella kipeänä kolme päivää ja minulla oli hieman kuumetta, sitten kun se helpotti niin kunnon flunssa iski päälle ja loppujen lopuksi olin yli viikon kipeänä. Ostelin kaikenlaista särkylääkettä, kurkkupastillia ynnä muuta läheisestä kaupasta, lueskelin kirjoja ja katselin televisiota yhteistiloissa silloin kun ei ollut liian huono olo.
Jatkoa seuraa…