Talvi tulee Uuteen-Seelantiin
27.9.2008
Aamupalan jälkeen lähdin Te Anaun keskustaa kohti. Bussi olikin jo paikalla, ja kaikki matkalaiset olivat viereisessä liikkeessä ostamassa itselleen lippuja sekä Milford Soundin risteilyä että Stewart Islandille menoa varten. Itse olin päättänyt edellisenä päivänä, etten menisi sittenkään Stewart Islandille. Netistä katsottuna tuleva keli oli näyttänyt melko huonolta vaeltamista varten. Jäipähän jotain seuraavaa kertaa varten.
Keli oli melko kylmä, mutta kaunis, kun lähdimme pohjoiseen kohti Milford Soundia eli yhtä kauniista Eteläsaaren lounaisrannikon vuonoista.
Pysähdyimme matkan aikana monesti ihailemaan maisemia, mm. yhdellä paikalla, jolla oli kuvattu joitain Taru Sormusten Herrasta -elokuvien taistelukohtauksia. Kuvauspaikkoja en kyllä tunnistanut missään vaiheessa, koska niitä on niin paljon editoitu ja kuvattu ilmasta. Jotkut olivat ihan tohkeissaan, mutta itse keskityin kauniisiin maisemiin kuvittelematta örkkejä palloilemassa ja pilaamassa maisemaa.
Ennen Milford Soundiin saapumista meidän piti mennä Homerin tunnelin läpi (Homer Tunnel). Odottelimme vuoroamme päästä köröttelemään loivaan alamäkeen hieman yli kilometrin verran. Jo hyvissä ajoin ennen tunnelia siirryin etupenkille kuskin viereen, koska siitä olisi parhaat maisemat. Odotellessamme valojen vaihtumista jotkut hyppäsivät nopeasti bussista ulos kuvaamaan kea-lintuja syömässä ihmisten heittämiä ruoanmurusia kyltin alla, jossa luki ”Älä ruoki kea-lintuja”.
Matka tunnelin läpi oli peräti hieman pelottava, koska se ei näyttänyt mitenkään nykyaikaiselta. Lisäksi tunneli oli hyvin kapea (sen takia liikennevalot) ja tosiaan hieman yli kilometrin pituinen. Viimein näin valoa tunnelin päässä, ja eteeni avautui todella komea vuorimaisema. Jugs sanoi, että jos olisi ollut sateinen keli, olisimme nähneet satojen pienien vesiputouksien valuvan alas rinteiltä.
Tovin maisemaa ihasteltuamme jatkoimme köröttelyä, ja pysähdyimme vielä kerran ennen satamaa katsomaan kaunista puroa sekä veden hassun näköisiksi muokkaamia kiviä. Parkkipaikalla oli tullessamme jo noin neljä isoa bussia täynnä porukkaa, ja kun lähdimme vajaa 30 minuuttia myöhemmin, oli busseja jo lähemmäs kymmenen ja lisää tuli koko ajan. Ajoimme satamaan ja kerkesimme hakea omat lippumme ennen suurta yleisöryntäystä.
Noin puolentoista tunnin risteilyreissu vuonoa pitkin oli todella kaunis, kuvat puhukoot puolestaan. Ulkona ei ollut erityisen kylmä, joten seurasin maisemia kannelta. Näin myös ensimmäistä kertaa pienen hylkeen yhden suuren kiven päällä, miten lie oli sinne kavunnut tai hypännyt.
Risteilyn jälkeen lähdimme takaisin Te Anauhin. Tie oli edelleen jossain kohdin liukas, ja näimmekin yhden hieman romuttuneen vuokra-auton. Jatkoimme matkaa etelään kohti pientä Tuataperen kylää, jonne saavuimme vasta ilta seitsemän maissa. Osa porukkaa lähti vielä jollekin farmikierrokselle, mutta itse jäin hostelliin kokkailemaan ruokaa ja katselemaan hieman telkkaa. Illemmalla kävin englantilaisen Matt’n kanssa kylän (ainoassa?) baarissa. Paikalliset kyllä katsoivat meitä hieman oudosti kun kävelimme baariin sisään.
Myrskysäätä Eteläsaarella
Lähdimme Tuataperesta jo seiskan maissa kaakkoon kohti Invercargillia, jonne saavuimme kymmenen maissa. Apukuski Princen piti lähteä Stewart Islandille yhdeksi yöksi halukkaiden kanssa, ja Jugsin olisi pitänyt ajaa loput porukasta Curio Bayhin, jossa olisimme yöpyneet. Mutta koska kukaan ei ollut myrskyn takia lähdössä lautalla yhtään mihinkään, jäimme koko konkkaronkka Invercargilliin.
Eteläsaarelle oli nimittäin tullut pienoinen myrskyrintama. Myrskytuulten voimakkuus oli 130 kilometriä tunnissa (eli noin 36 metriä sekunnissa, jostain syystä Uudessa-Seelannissa on säätiedotuksissa käytössä km/h). Myrskyn takia lauttaliikenne oli pysäytetty ainakin täksi päiväksi, mahdollisesti vielä huomiseksikin. Ihme kyllä kukaan ei tuntunut valittavan sitä, ettei saarelle päässytkään. Nimittäin jos joku olisi edelleen halunnut käydä Stewart-saarella, olisi hänen pitänyt odotella Invercargillissa kolmisen päivää ennen kuin hän olisi päässyt käymään siellä. Arvatenkin ainakin osalla oli sen verran kireä aikataulu, ettei sellaiseen viivästykseen ollut mahdollisuutta. Osa jengiä lähti ajamaan cartingia jonnekin sisäradalle, mutta koska sitä on jo monet kerrat tullut Suomessa kokeiltua, en viitsinyt lähteä mukaan.
Seuraavana päivänä suuntasimme takaisin Queenstowniin. Invercargillissa (ja sieltä koilliseen lähdettyäni) olin kuivalla maalla suunnilleen niin kaukana kuin mitä kotoa pääsee. Invercargillista on nimittäin Helsinkiin matkaa noin 17 180 kilometriä (puolet maapallon ympärysmitasta on noin 20 000 kilometriä). Eli paljoa kauemmaksi ei ilman jonkin sortin venettä pääse. Tosin asian netistä tarkastettuani huomasin, että kauimmainen kaupunki Helsingistä olisikin Dunedin, josta on Helsinkiin noin 17 250 kilometriä. Strayn Max-passilla olisi Dunediniin päässyt normaalisti, mutta koska talvikausi oli jo alkanut, oli Invercargillista koilliseen sijaitseva Dunedin jätetty reitiltä pois, osittain kai jopa turvallisuussyiden takia. Siispä Invercargillista lähdettyämme ajelimme jonkin matkaa koilliseen, ja sitten käännyimme luoteeseen takaisin kohti Queenstownia.
Ajomatka oli jälleen pitkä, ja saavuimme Queenstowniin vasta ilta kuuden maissa. Vaikka meninkin jo hyvissä ajoin nukkumaan, en saanut nukuttua kuin nelisen tuntia. Joku tärkeä rugbymatsi tuli telkkarista yön aikana, ja hostellin yhteydessä ollut baari oli tietty tupaten täynnä humalaisia rugbyfanaatikkoja.
Suuntasimme bussin keulan kohti koillista ja Christchurchia. Lunta oli satanut yön aikana, ja maisemat näyttivät todella näteiltä. Bussikuski ei muistanut milloin olisi viimeksi satanut lunta jo näin aikaisin. Ainut huono puoli oli tietty se, että tiet olivat melko liukkaita. Pysähtelimme taas jokusen kerran ennen Christchurchia, ja ehdottomasti paras pysähdys oli pienessä Geraldinen kylässä. Yhdessä pienessä puodissa oli mm. maailman isoin villapaita ja sen lisäksi niin paljon kaikenmaailman ”puzzleja”, miten sen nyt suomentaisi. Muistin nähneeni osan kyseisiä älypelejä myynnissä Wanakassa Puzzling Worldissa, ja puodin omistaja sanoikin, että hän saa niitä eniten myydyksi juuri siellä. Miekkonen oli todellinen matematiikka- sekä älyvelho, ja kaikenmaailman puzzlet olivat niin moniulotteisia ja nerokkaita että huh huh. Lisäksi oli mukava katsoa kun mies selosti luomuksiaan niin että kasvot oikein loistivat.
Keskiviikkona matka jatkui koilliseen kohti Kaikouraa, jossa viivyin sunnuntaihin saakka. Kaikoura on vanha valaidenpyyntipaikka, mutta nykyään valaita pyydetään linssin läpi. Vaikka valaidenbongausmatka hieman kiinnostikin, en raaskinut käyttää rahojani siihen, koska olen nähnyt valaita aikaisemminkin.
Itse kylä oli sopivan pieni ja maisemat olivat todella upeat. Kylän lähellä oli myös hyljeyhteisöjä, joihin pääsi ilmaiseksi käymään. Osa hylkeistä oli peräti ihan tien vieressä, ja hyvä etten astunut yhden päälle kun aurinko häikäisi silmiäni. Siitä olisi ollut leikki kaukana, ovat nimittäin sen verran isoja otuksia.
Lähdimme Kaikourasta kohti Pictonia, josta nappasimme lautan kohti Pohjoissaarta ja Wellingtonia. Bussi jätettiin tietenkin Eteläsaarelle, ja minulle tuttu kuski Lucky oli meitä vastassa Wellingtonin terminaalissa. Lucky peräti muisti minut, vaikka aikaa oli kulunut jo seitsemisen viikkoa. Majoituin jälleen isoon Base-hostelliin. Alun perin olin ajatellut olla Wellingtonissa parisen päivää, ja lähteä vasta sitten takaisin Aucklandiin. Reissaaminen alkoi kuitenkin jo piisaamaan, ja halusin päästä tuttuun paikkaan, joten päätin lähteä Wellingtonista jo seuraavana aamuna.
Viimeiset päivät Aucklandissa
Lähdimme Wellingtonista jo ennen aamu seitsemää, sillä ajomatka Aucklandiin olisi todella pitkä. Teimme päivän aikana vain pari-kolme pikaista pysähdystä, meillä oli nimittäin kiire että saapuisimme Aucklandin laitamille ennen ruuhkan alkamista. Loppujen lopuksi saavuimme Aucklandiin juuri sopivasti.
Tuntui mukavalta tulla takaisin tuttuun paikkaan, reissussa ympäri Uutta-Seelantia olikin vierähtänyt jo seitsemän viikkoa. Käppäilin Kiwi International Hotel & Hosteliin Queen streetin ja K’roadin risteyksen lähelle. Viimeinen viikkoni Uudessa-Seelannissa meni rennosti vanhojen kämppisten kanssa jäähyväisolusilla käydessä. Kävin myös ottamassa vielä viimeisen adrenaliinipiikin ennen lähtöäni. Kävin nimittäin Sky Towerin vieressä olevassa katapulttilaitteessa, ja se osoittautuikin paljon hurjemmaksi kuin miltä näytti. Aluksi laitteen hoitaja pisti minut ja kaksi muuta miestä tiukasti remmeillä kiinni ikään kuin isoon metallisohvaan. Sitten kummankin puolen jättikuminauhat alkoivat kiristyä, ja samalla sohva kääntyi niin, että katsoimme suoraan ylös taivaalle. Kun jättikuminauhat olivat tarpeeksi kireinä, alaosan lukkolaite aukaistiin. Laite linkaisi meidät noin 30 metrin korkeuteen, ja korkeimman kohdan saavutettuaan mokoma metallisohva kääntyi ilmassa puoli kierrosta, ja sitten tultiinkin asfalttia kohti naama edellä isoon metallisohvaan sidottuna. Todella hyvät kiksit ja halvalla, vain 40 taalaa. Suosittelen!
Ennen koneen lähtöä Uudesta-Seelannista fiilis oli monenlainen yhtä aikaa. Tavallaan oli hieman haikea lähteä Uudesta-Seelannista. Toisaalta taas oli mukava lähteä, olipahan siellä tullut jo aikamoinen tovi oltuakin, ja oli tullut koettua ja nähtyä kaikenlaista. Odotin myös innolla pääsyä Rarotongalle, ja samalla kauan odotettu kotimatkanikin alkaisi. Mutta mitäpä sitä liikaa ihmettelemään, aikansa kaikelle. Lyhyesti sanottuna koko ajastani Uudessa-Seelannissa: kyllä kannatti!
