Plaza

bussit, Los Angeles, Hollywood, Las Vegas, tyyli, maailmanympärimatkat, elokuva, USA, saksalaiset

Ennen koneen laskeutumista erotin selvästi Los Angelesin yllä vaaleanruskean saastepilven, eikä varsinainen pensaspalokausi ollut vielä edes alkanut. Ilman pensaspalojakin kaupungin yllä on suurimman osan ajasta saastepilvi, sillä Los Angelesin ilma on yksi maailman saastuneimmista, ja kaikista USA:n kaupungeista saastunein.

Lentoni Rarotongalta Los Angelesiin saapui perille noin kello 12:30, yhdeksän ja puolen tunnin lennon jälkeen. Olin aivan pihalla, koska en ollut saanut nukuttua koneessa juuri yhtään.

Maahantuloni oli tylyin ikinä. Heti alussa passintarkastukseen jonotettaessa joku tyyppi kävi ihmisten maahantulolappuja läpi ja valitti kärttyisästi, jos jotain oli täyttämättä tai jos joku kohta oli täytetty väärin. Itseltäni oli unohtunut laittaa yhteen monista kohdista allekirjoitus, ja se tuntui olevan henkilökohtainen loukkaus tätä kaveria kohtaan. Maahantulolappusissa, joita oli kaksi, on muuten legendaarinen kohta ”Oletko sinä tai perheenjäsenesi osallistuneet juutalaisvainoihin?”.

Kun pääsin viimein pitkän jonottelun jälkeen passintarkastukseen, riemu vasta repesikin. Passintarkastaja tuntui olevan niin pahalla päällä kuin olla vain voi, hän ei edes vastannut tervehdykseeni. Ajattelin, että tuleekohan leffatyyliin ”Business or pleasure?”-kysymys. Mutta ei, kaveri vain murahti todella pahantuulisesti ”What are you doing here?”. En tosiaan saanut sanaa suustani pariin sekuntiin, kaveri ja kysymys tuntuivat niin tylyiltä ettei mitään rajaa. Vastasin vähän takellellen, että no reissussa, maailmanympärimatkalla. Seuraavaksi kaveri murahti kysymyksen ”When are you leaving?”. Teki mieli sanoa että no vaikka heti, jos ostat lipun. Minua väsytti todella paljon lennon jäljiltä, ja kaverin käyttäytyminen tuntui niin tylyltä, ettei mitään rajaa.

Kaveri kysyi vielä paljon lisää kysymyksiä, mm. missä aion majailla, aionko olla vain Los Angelesissa vai matkustaa muihinkin kaupunkeihin, onko tämä minun ensimmäinen kertani tässä osavaltiossa, entä olenko ollut aikaisemmin USA:ssa jne. Sitten piti vielä antaa kummastakin etusormesta sormenjäljet. Kaveri puuhasi vielä jotain vähän aikaa ennen kuin viimein löi leiman passiin. Lisäksi hän liitti jonkin pienen lappusen niitillä passini sivulle ja murahti jotain, että se pitää antaa sitten kun lähtee maasta. Tiedustelin ystävällisesti että ”Anteeksi mitä, kene…?” ”No jos et anna sitä lentoyhtiösi työntekijälle kun olet lähtemässä maasta, niin se voi vaikeuttaa sinun pääsyäsi takaisin maahan. On sinun vastuullasi huolehtia siitä”. No selvä.

Maahantulohomma oli siis viimein selvä, lukuunottamatta kruunausta koko tylyimmälle maahantulolle ikinä. Juuri kun olin lähdössä, kaveri toivotti minulle ”Welcome to the West”. Kyllä teki mieli avautua kaverille tyyliin ”Luuletko, että Suomi on joku kehitysmaa? Tiiäkkö perkele ees missä se on?”. En kuitenkaan sanonut mitään vaan häivyin paikalta.

Haettuani rinkkani liukuhihnalta lähdin kävelemään kohti tullausta. Siellä onneksi oli ystävällinen heppu. Hän pyysi aluksi minua nostamaan rinkkani pöydälle. Sitten hän sanoi, että pitäisi katsoa mitä siellä on. Vaikka toki ymmärsin, että rinkkani pitäisi tutkia, niin jo aikaisemman vitutuksen lisäksi minua kävi vituttamaan vieläkin enemmän, kun mietin mikä homma on purkaa kaikki ja pakata uudestaan ja kuinka kauan siihen menee aikaa. Joko kaveri oli hieman laiskalla tuulella, tai sitten hän näki naamastani, että minua vain otti TODELLA pahasti päähän enkä olisi pelännyt vaikka koko rinkka olisi tutkittu. Hän nimittäin totesi että ”Oikeestaan antaapi olla kaveri”. Olin siis viimein päässyt Yhdysvaltoihin!

Hostelli, mikä se on?

Suuntasi infopisteelle kysymässä hostelleista. Siellä minut osoitettiin infotietokoneille, ja tutkailin sieltä hieman hintoja, ja ne kauhistuttivat minua: 70 taalaa per yö! Tosin kyseessä eivät olleet hostellit, joten menin ulos kysymään taksikuskeilta lähintä hostellia. Tuloksena oli yleinen hämmästely ”Hostelli, mikä se on?”. Menin takaisin sisään ja olin varmaankin melko orvon näköisenä infotietokoneiden luona, kun joku työntekijä tuli luokseni, ja kysyi tarvitsisinko apua. Kun kerroin, että etsin hostellia, niin hänpä kysyi että ”No entä se mihin olit ilmoittanut meneväsi?”!!! Turvauduin tekosyihin: Se hostelli on aika kaukana [totta], olen todella väsynyt ja haluan vain päästä nukkumaan johonkin lähempänä olevaan paikkaan”. Sopiva yhdistelmä totta ja valhetta.

Hieman meinasi hermostuttaa, sillä parin metrin päässä oli yksi lentokentän vartijoista, joka tuntui kuuntelevan keskusteluamme. Selvisin kuitenkin pälkähästä. Mies oli todella ystävällinen ja neuvoi minulle halvan hostellin sekä antoi sen puhelinnumeron. Soitin hostellille, tilaa oli, ja sieltä neuvottiin hyppäämään hostellin ilmaiseen shuttleen, johon onneksi juuri ehdin.

Hostelli, nimeltään Backpackers Paradise, sijaitsi Inglewoodin kaupunginosassa. Kun kysäisin, minkälaista alue on, suositteli respanainen, etten menisi yksin illalla ulos, tai jos menisin niin tilaisin taksin valmiiksi hostellin eteen. Eli ihan normialue. Lisäksi koska hostelli sijaitsi melko lähellä LAX:ia, jyräsivät lentokoneet usein hostellin yli ja pitivät tietty meteliä, mutta eipä se mitään. Otin pedin 18-hengen yhteishuoneesta. Se maksoi parikymmentä taalaa per yö mikä oli ihan ok, vaihtoehtona nimittäin oli kahden hengen huone (yksinään), vähän päälle 70 taalaa per yö!

Hostelli vaikutti hyvin mielenkiintoiselta, siellä näytti olevan aivan kaikenlaista ja kaiken ikäistä porukkaa. Sisäpihan keskellä oli uima-allas, joka oli ahkerassa käytössä. Lisäksi sisäpihalta löytyi mm. videopelejä, limppari- ja snacks-automaatti, jukeboksi ja nettikoneita.

Heti huoneeseeni päästyäni tutustuin saksalaiseen Thomasiin sekä australialaiseen Youssefiin, jotka olivat juuri tulleet samalla koneella Fijiltä ja tutustuneet koneessa. Saksalainen Thomas oli ollut reissussa lähes yhtä kauan kuin minä, ja hänkin oli ollut suurimman osan ajasta töissä Uudessa-Seelannissa! Australialainen Youssef oli aloittanut maailmanympärimatkansa paria viikkoa aikaisemmin, ja meinasi noin kolmen kuukauden aikana käydä noin kolmessakymmenessä maassa (aivan tolkuton tahti mielestäni). 

Kävimme porukalla pienellä kävelylenkillä tutustumassa lähiseutuun. Melko lähellä hostellia oli ravirata sekä kasino, ja niiden yhteinen parkkipaikka oli aivan tolkuttoman iso, isoin minkä olen koskaan nähnyt. Lisäksi melko lähellä hostellia oli myös aivan tolkuttoman kokoinen ostoskeskuskompleksi parkkipaikkoineen kaikkineen. Palloiltuamme aikamme ja käytyämme syömässä In-N-Out Burgerissa lähdimme takaisin kohti hostellia, jonne oli noin 15 minuutin kävelymatka. Vasta lähellä hostellia tajusin, että olimme nähneet vain vajaa kymmenen muuta jalankulkijaa koko reissumme aikana, ja niistäkin suurin osa oli ollut kodittomia. 

Illalla hengailimme hostellin baarissa, jossa oli ilmainen shamppanjatarjoilu lippuja vastaan kello kuudesta seitsemään. Saimme kolmistaan respasta jostain kumman syystä aivan tolkuttoman kasan shamppanjalippuja, ja kyn Youssef oli absolutisti, tuli minulle ja Thomasille molemmille niin paljon lippuja, että olimme aika hyvässä kun shampanjatarjoilu loppui.

Kiertoajelu on helpoin tapa tutustua nähtävyyksiin

Lähdin aemmin varaamalleni VIP Tours -firman kiertoajelulle, joita mainostettiin hostellilla. Kiertoajelun ensimmäiseen puoliskoon kuului mm. vierailu Venice Beachilla, Farmer’s Marketilla ja Hollywood Boulevardilla. Kävimme myös ylhäällä kukkuloilla, joilta oli näköala keskustaan sekä Hollywood-kyltille. Lopuksi lähdimme Universal Studiosille, jossa meillä oli noin neljä tuntia aikaa palloilla ennen paluuta hostellille. Kiertoajelu maksoi hieman päälle 100 taalaa sisältäen pääsylipun Universal Studiosille, ja oli kyllä täysin hintansa väärti. Vaikka itsensä tunsikin hieman tyhmäksi turistiksi, niin oli se aina parempi kuin vaihtoehto eli lähteä yksin tuhannella bussilla ja tuhannella taksilla eri paikkoihin ja maksaa paljon enemmän + nähdä paljon vähemmän.

Venice Beachilla ei ollut vielä juurikaan porukkaa, koska oli melko aikaista. Rannan vieressä ulkoilmassa olevat kehonrakennuspaikat jaksoivat huvittaa. Kuka niissä oikein käy ja varsinkin miksi? Farmer’s Market oli ihan mielenkiintoinen iso markkinapaikka, tosin melko kallis.

Hollywood Boulevardilla tuli vietettyä eniten aikaa. Kävelin Walk of Famea pitkin ja näin mm. julkimoiden käden- ja jalanjälkiä sementissä, Chinese Theatren ja ainakin kolme Kapteeni Jack Sparrow’ta sadan metrin matkalla sekä lisäksi paljon yritteleväisiä tähtikarttojen myyjiä. Aikamoinen paikka. Vielä ennen Universal Studiosille menoa kävimme ylhäällä kukkoloilla, joilta olisi ollut hyvä näköala keskustaan, mutta eipä savusumun ja pensaspalojen aiheuttaman savun takia keskustaa kovinkaan selvästi nähnyt. Näimme toki myös Hollowood-kyltin.

Köröttelimme puolen päivän jälkeen Universal Studiosille, jonne pääsyä olin odottanut kuin karkkipäivää. Porukkaa oli aivan tolkuttomasti, ja jonotusta hidasti vielä se, että pääportilla tsekattiin pääsylipun lisäksi myös sormenjäljet! Hienoa meininkiä, koskakohan pitää alkaa antamaan verinäyte Gattaca-leffan tyyliin? Neljän tunnin aikana kerkesin käydä vain vajaassa puolessa kaikista paikoista/esityksistä.

Kävin seuraavissa:

Terminator 2: 3D-show
Puoliksi ennen näkemätöntä elokuvaa, puoliksi näyteltyä + live-erikoistehosteita)
Lavaste-kiertoajelu
Tolkuttoman hieno. Pyörimme pitkän aikaa ympäri elokuvakylää ja näimme monia enemmän tai vielä enemmän tunnettuja kuvauspaikkoja, lavasteita ym. Suosittelen! (VIP-kiertoajelu olisi ollut vielä hienompi, tosin myös kalliimpi)
Simpson’s the Ride
Takuuvarmasti maailman hienoin vuoristorata-ajelu ILMAN vuoristorataa. Parempi kuin ison elokuvateatterin 3D-elokuva!!!
Waterworld-show
Paras live-show + paljon stuntteja, lisäksi lavasteet olivat aivan tolkuttoman kokoiset. Tuntui kuin olisi ollut itse Waterworld elokuvassa.
Fearfactor Live-show
Samaa mitä televisiossakin, katsoin vain puoleen väliin ennen kuin piti kiirehtiä bussille). 

Tuossa siis vain ne, joissa kerkesin käydä, jonotella joutui todellakin paljon (VIP-lipulla tylysti kaikkien ohi, olisi pitänyt ottaa se!) Universal Studiolla viettäisi helposti kokonaisen päivän VIP-lipunkin kanssa.

Suunta kohti Las Vegasia

Palattuani takaisin hostellille katsoimme Youssefin kanssa Greyhound-bussifirman aikataulut Las Vegasiin sekä varasimme hostellin. Youssef meinasi varata ja maksaa bussiliput valmiiksi huomista varten, mutta minähän sanoin fiksuna, että mitä suotta, lähdetään vaan hyvissä ajoin niin ei mitään hätää. Ja huonostihan sitä sitten meinasi käydä seuraavana päivänä.

Lähdimme hostellilta jo kymmenen aikaan. Bussimme Las Vegasiin lähtisi kello 13 eli meillä oli aikaa kolme tuntia, mutta hyvin tiukalle meni kuitenkin. Aluksi siis nappasimme hostellin ilmaisen sukkulan, ja jäimme pois keskikokoisella bussiasemalla. Sieltä nappasimme bussin kohti keskustaa, ja varmistelimme hieman tietoja siitä, miten pääsisimme helpoiten Greyhoundin asemalle. Lopulta pääsimme asemalle ja meillä oli vielä lähes tunti aikaa, mutta jonot olivat niin hirveät ja virkailijat niin työhönsä kyllästyneitä, että kerkesimme Youssefin kanssa bussiimme noin 3 minuuttia ennen kuin se lähti. Bussista EI voi ostaa lippua. Tiukille siis otti, mutta pääsimme Youssefin kanssa matkaan kohti Las Vegasia!

Miro Sulkumäki

Kuvagalleria