Kansalaisuus ansaitsee juhlallisuuksia
19.3.2008
Kävin tutustumassa Auckland Domainiin, joka on Aucklandin vanhin puisto ja 75 hektaarin kokoinen alue suurimmaksi osaksi Pukekawa-tulivuoren kraaterissa. Ihasteltuani ja käveltyäni sen läpi menin Albert Parkin kautta Skycityyn varaamaan lipun Beowulf-leffan 3D-näytökseen. Tunnin parin päästä lähdin katsomaan leffaa.
Vaikkei leffa itsessään niin kovin kummoinen ollut, niin 3D-efektit olivat aivan mahtavat! KOKO leffa oli KOKO ajan 3D, ei vain osat siitä kuten kuulemma yleensä. Lisäksi leffa oli ensimmäinen koskaan näkemäni 3D-leffa, joten kokemus oli todella mieleenpainuva. Teatterisalikin oli koko Uuden-Seelannin ison, eli sekin oli vielä yksi plussa lisää. Teatterisalissa kuulosti olevan minun lisäkseni ainakin yksi suomalainen, koska yhdessä kohdassa, kun jotain tuntui lentävän suoraan katsojaa kohti, kuulin jostain takaatapäin jonkun tokaisevan pelästyksissään: ”ei v*ttu!”. Itsekin pelästyin leffan aikana jokusen kerran kun tuntui, että tavarat lentävät suoraan päin. Yksi hienoimmista leffakokemuksista ikinä!
Olin jo alkuviikosta pyytänyt lyhyempää päivää kämppäkaverini Dilipin kansalaisuusseremonian takia. Päästyani töistä kotiin Dilip oli jo hermostuneena odottelemassa. Hän sanoi, ettei ole koskaan ollut näin hermostunut ja että tämä on tähän astisen elämänsä tärkein tapahtuma.
Minulla ei ollut mitään juhlavaatteita, joten lainasin kaikki kenkiä myöten Dilipiltä. Vaatteet sopivat mainiosti, ja Dilip sanoi leikillään, että näytän ihan intialaiselta. Siitä lähtien Dilip kutsui minua aina “My Indian brother“ ja minä Dilipia “My Finnish brother“.
Seremonian oli tarkoitus alkaa kaupungintalolla seitsemältä, ja menimme sinne hyvissä ajoin. Juhlapaikkana oli kaupungintalon isoin sali. Kansalaisuuden saavat istuivat alakerrassa ja kaikki vieraat U:n muotoisessa yläkerrassa. Tunnelma oli mitä mainioin, ja sain hyvän istumapaikan läheltä U:n etuosaa. Kansalaisuuden saavia oli paikalla noin 300, vieraita ehkä noin 500.
Tilaisuus alkoi kaiken maailman puheilla. Paikalla oli mm. pormestari, sisäministeri ynnä muita tärkeitä ihmisiä. Puheiden viimein loputtua viisi maoria pitivät tanssi- ja laulu-esityksen, joka oli todella mielenkiintoinen. Sitten seurasi vielä lisää puheita, kunnes viimein tuli valanvannomisen aika. Edempänä lavaa vannoivat valan ensin, sitten toinen puolikas. Ainut ero valassa oli se, että toisessa vannottiin Jumalan nimeen, toisessa ei.
Valan vannomisen jälkeen ihmisiä alettiin kutsua lavalle yksitellen saamaan kansalaisuustodistuksensa. Siinä vierähtikin sitten melkoinen tovi, varsinkin lopussa X-kirjaimen kohdalla, sillä kansalaisuuden saaneista moni oli Kiinasta. Lavan yläpuolella oli iso näyttö, jotta kauempana istuvatkin näkivat mitä tapahtui. Meno ja fiilis oli aika rempseää, monen kaverit huutelivat ja taputtivat kovasti. Osa kansalaisuutensa saavista oli ihan arkivaatteissa tyyliin farkut ja t-paita.
Kun kaikki olivat viimein saaneet todistuksensa, ja uuden isänmaan laulu oli laulettu, maoriksi, siirryimme alakerran kahvilaan pullakahville. Dilip arveli, että suurin osa kansalaisuuden saaneista lähtee maasta, Australiaan, heti kunhan saavat passinsa. Kansalaisuuden saaneista nimittäin suurin osa oli ei-eurooppalaisia, siis intialaisia, kiinalaisia jne. Kaiken kaikkiaan seremonia oli todella mielenkiintoinen, ja varmasti monelle sen hetkisen elämänsä tärkein hetki. Olin hyvin iloinen Dilipin puolesta.
Kämppikseni Uwen kaveri saksalainen Chris tuli asustelemaan Uwen huoneeseen jokuseksi päiväksi. Isännöitsijällä on typerä säänto, että vieraista pitää aina ilmoittaa etukäteen ja vieraiden pitäisi maksaa 30 taalaa per yö. 30 taalaa per yö siitä, että nukkuu lattialla kaverinsa huoneessa! Halvimmat hostellit veloittavat vain noin 17 taalaa. Siispä Uwe ei ilmoittanut isännöitsijälle mitään, koska asia oli meille muille kämppiksille ok. Itse en uskaltaisi ottaa riskiä, nimittäin jos tuosta jäisi kiinni niin menettäisi todennäköisesti takuuvuokransa, noin 500 taalaa.
Firman pikkujoulupäivänä jouduin ottamaan taksin, etten myöhästyisi. Se olikin aika mielenkiintoista: taksikuskinani toimi afganistanilainen lääkäri, joka oli ollut maassa jo nelisen vuotta, mutta ei voi toimia lääkärinä, koska ei lain mukaan ole tarpeeksi pätevä. Siispä hän joutuu korkeasta koulutuksestaan ja siihen käyttämistään rahoista huolimatta ajelemaan taksia huonolla palkalla ja epäsäännöllisin työvuoroin.
Pikkujoulut alkoivat firman pomojen puheilla. Sitten oli vuorossa ahkerimpien työntekijöiden palkitseminen. Pohjat veti Taxi: hän oli ollut putkeen töissä 6 kuukautta, vain yhtenä päivänä hän oli joutunut olemaan puoli päivää poissa jonkin tapaturman takia, mutta oli tullut jo seuraavana päivänä takaisin töihin. Firmassamme on kyllä aikamoisia työnarkomaaneja, tai sitten heillä ei oikeasti ole mitään muuta tekemistä. Melko moni nimittäin asuu yksin/on eronnut.
Lahjusten jakamisen jälkeen mitään muuta ”virallista” osuutta ei sitten enää ollutkaan. Baaritiski oli auki kello 20 saakka, ja jokainen sai tilata mitä vain halusi ja kuinka paljon vain halusi. Siitä huolimatta koko illan aikana ei ollut yhtäkään tappelua ja tunnelma oli muutenkin aivan loistava. Juttelin paljon enemmän tai vähemmän tuttujen ihmisten kanssa, ja täysin tuntemattomatkin tulivat halukkaasti juttelemaan minulle. Kello 20 jälkeen baari aukeni myös muille kuin vain firmamme porukalle. Hengailin vielä vähän päälle tunnin, sitten otin jälleen taksin alleni ja menin kotiin. Yksi parhaista ja mielenkiintoisimmista pikkujouluista ikinä! Baarin terassillakin tarkeni oikein hyvin, oli noin 20 plus-astetta lämmintä. Koko viikko oli ollut aika aurinkoista, taitaapi kesä olla tuloillaan.