Plaza

Indonesia, Kuala Lumpur, couch surfing

Viimeinen ilta Kuala Lumpurissa tuntui epätodelliselta. Kaiken sen sairaalassa ramppaamisen aikana en pystynyt edes haaveilemaan matkan jatkamisesta. Oli vain elettävä päivä kerrallaan, odotettava testituloksia ja senkin jälkeen oli odotettava vielä lisää. Ja se vasta hermoja raastavaa puuhaa olikin. Jopa siinä määrin, että meikäläisellä olisi toisinaan ollut käyttöä asbestihihoille.

Onneksi olin kuitenkin tajunnut jatkaa matkavakuutustani. Tämän tärkeän asian unohtaminen olisi eittämättä kostautunut, sillä sairaalakulut olisivat haukanneet järjettömän siivun budjetistani ja olisinkin todennäköisesti palannut Suomeen häntä koipien välissä. Mutta tällä kertaa selvisin takaiskuista voittajana, ja viimein tänä iltana, kahden kuukauden piinaavan odottelun jälkeen, pakkailin rinkkaani ja tiesin, että huomenna elämäni tien päällä olisi jälleen jatkuva. Täytyy kuitenkin myöntää, ettei helteisestä Malesiasta lähtemisessä kuitenkaan ollut ihan samaa hohtoa kuin marraskuisesta Suomesta, kun puut ovat pudottaneet kuolleet lehtensä, räntäsade piiskaa päin naamaa ja aurinko on enää menneen kesän hatara muisto.

Taisin viimeksi manata Kuala Lumpuria tylsäksi kaupungiksi. Toisaalta sanan tylsä voisi myös korvata edistyksellisellä. Siinä missä Yangonissa ei taida juuri mikään olla muuttunut 50 vuoteen, Phnom Penh on ulkomaiset sijoittajien leikkikenttä, piskuisessa Vientianessa ei pilvenpiirtäjille ole juurikaan tarvetta ja Bangkokissa keskeneräisten tornitalojen betonirungot täyttyvät graffiteista ja kodittomista, Kuala Lumpurin skylinea hallitsevat kuuluisat Petronas-tornit, ja muutenkin kaupunkia rakennetaan kovaa vauhtia.

Joukkoliikenne pelaa hämmentävän hyvin: monorail, metro, lähijuna ja jopa bussit tuntuvat kulkevan ainakin melkein aikataulussa. Myös Malesian korruptionvastainen lainsäädäntö on erittäin edistyksellinen, joten maan tulevaisuus näyttää mielestäni poikkeuksellisen valoisalta. Ehkä juuri näistä syistä Kuala Lumpur onkin ensimmäinen suurkaupunki Aasiassa, missä voisin harkita asuvani. Tylsä mies, tylsässä kaupungissa.

Heräsin lähtöaamuna innokkaana. Sain Annalta kyydin bussipysäkille ja aloitin matkani pois Malesiasta. Hyppäsin junaan Tasek Selatanissa ja erehdyin änkemään sisään ainoastaan naisille varattuun vaunuun, mutta aggressiiviset tantat karjuivat minut välittömästi pihalle. Kauan eläköön tasa-arvo!

Vaihdoin junaa KL Sentralissa. Junat Port Klangiin kulkevat puolen tunnin välein, joten nähdessäni junan laiturilla, tajusin, etten ehdi ostamaan lippua. En myöskään aikonut jäädä odottamaan seuraavaa junaa, joten juoksin rinkkoineni rappusia ylös-alas ja syöksyin sulkeutuvien ovien välistä sisään kuin lapsuuden sankarini MacGyver konsanaan. Juna eteni tolkuttoman hitaasti ja pelkäsin myöhästyväni lautasta. Port Klangissa selittelin lipuntarkastajille jotain suomeksi ja he päästivät minut menemään ilman erityisempiä kuulusteluita.

Ostin lipun Tanjung Balaihin ja kysäisin laivan lähtöaikaa. Virkailija vastasi laivan lähtevän yhdeltätoista. Vilkaisin kelloani, kävin ripeästi postittamassa muutamat kortit, söin vielä kerran assam laksaa ja marssin odottamaan. Ilmeisesti satamassa on kuitenkin käytössä indonesialainen ajanlasku, sillä kolmen tunnin odottelun jälkeen saimme kutsun siirtyä laiturille - odottamaan. Sain leimat passiini, asetuimme jonoon, liput tarkastettiin varmuuden vuoksi kahteen kertaan ennen kuin saimme siirtyä lauttaan - odottamaan.

En tajunnut rynniä jonoon kyynärpäät ylhäällä, joten päädyin istumaan kovaäänisen viereen ja huomioin ilmastoinninkin olevan aasialaiseen tapaan säädettynä aivan liian kylmälle. Minulla on suunnattomia vaikeuksia varautua matkoihin hupparin ja pitkien housujen kera, kun ulkona aurinko porottaa pilvettömältä taivaalta ja mittari näyttää 35 astetta, mutta paikalliset tuntuvat viihtyvän viileässä hyvin. Ei muuta kuin villasukat ja farkut jalkaan, college päälle ja kun vielä kietoutuu vilttiin, niin eihän siinä ole mitään valittamista.

Lautta irrottautui laiturista neljä tuntia aikataulusta myöhässä. Siirryin välittömästi ulos. Kova tuuli, moottoreiden meteli ja pakokaasut eivät tuntuneet läheskään yhtä pahoilta kuin jäätävä ilmastointi ja kovaäänisen infernaalinen meteli. Sain vastailla monien kanssamatkustajien esittämiin kysymyksiin ja treenata indonesian alkeita. Matka taittui itseasiassa yllättävän leppoisasti. Kyllä tämä aina lentomatkustamisen voittaa. Edellisten neljän kuukauden vastoinkäymiset olivat nostattaneet reissufiilikset kattoon. Tuskin olen vuoden 2008 ja Bolivian jälkeen ollut mistään maasta yhtä innostunut kuin Indonesiasta juuri nyt.

Sumatra alkoi hiljalleen häämöttämään horisontissa ja lautan henkilökunta kävi keräämässä passit, että voisivat täyttää maahantulokaavakkeet. Tietenkään tämä palvelu ei ollut maksuton, joten jouduin aikani vänkäämään, että sain passini takaisin. Sen jälkeen maksua pyydettiin lomakkeista. En kuitenkaan ollut halukas maksamaan heille parista A4:stä, jotka saisin hetken kuluttua terminaalista ilmaiseksi. Lautta saapui Tanjung Balaihin ja minua alettiin haastatella. Olin ainoa turisti, joten olin jokaisen silmissä ilmiselvä kohde lahjuksia himonneille pienipalkkaisille duunareille.

Tullinuuskijat pysäyttivät minut ja rupesivat tivaamaan: miksi viisumini on myönnetty jo 10 viikkoa sitten? Miksi matkustan lautalla? Mitä aion tehdä Tanjung Balaissa? Onko minulla esittää poistumislippua Indonesiasta? Onko minulla tarpeeksi rahaa Indonesiassa matkaamista varten? Haastattelun päätteeksi passintarkastaja uhkasi antaa minulle vain 30 päivän leiman maahan. Hermostuin todella, sillä olin maksanut 60 päivän maassaoloon oikeuttavasta viisumista. Lopulta mies myönsi, että 60 päivän leima olisi neuvoteltavissa. Pyysin kuittia tästä neuvoteltavasta hinnasta, mies suivaantui löi leiman passiin ja talutti minut läpivalaisulle.

Reppuni pengottiin läpikotaisin ja kirjat selattiin läpi sivu sivulta. Ihmisten tuijottaessa kaikki tavarani levitettiin terminaalin pöydille, erityisesti lääkelaukkuni sisältö kiinnosti tullimiehiä, mutta onnekseni ankaraa huumausainelainsäädäntöä noudattava Indonesia ei toistaiseksi ole kieltänyt ripulilääkkeitä tai parasetamolia. Pettyneinä turhaan työhön miehet painuivat tupakalle ja sanoivat, että voin pakata kamppeeni ja lähteä lätkimään. Kiitosta vaan tästäkin vähästä. Terminaalin ulkopuolella kimppuuni kävi lauma kerjäläisiä ja taksikuskeja.

Idul fitri Medanissa

Saavuin maahan nihkeästi päivää ennen idul fitriä, muslimien suurta juhlapyhää, joten Medaniin pääseminen julkisilla oli toivotonta. Tinkasin hetken taksista, mutta nähdessäni paikallisten maksavan saman 50 000 rupiaa, päätin maksaa, että pääsisimme liikkeelle. Taksimatka ruuhkaisella trans-Sumatra highwaylla taittui kohtuuttoman hitaasti. Lähdimme liikenteeseen kahdeksalta illalla. Matkan piti kestää nelisen tuntia, mutta huomattuani meitä ohittavat härkävankkurit, tuumasin, ettei tästä nyt oikein tule mitään. Olin nälkäinen, janoinen ja väsynyt. Täydellinen kombinaatio!

Nuokuin etupenkillä ja havahtelin kuskin suorittamiin äkkijarrutuksiin. ”Neljän tunnin” matka Medaniin kesti lopulta noin kahdeksan tuntia. Kuski herätti minut ja ilmoitti meidän olevan perillä. Hän oli pysäyttänyt jonkun halvan majatalon edessä. Huoneet oli mitä oli: vanerilevyillä eroteltu koppi, jonka lattialla oli patja. Kello neljä aamulla sitä tyytyy vähän ankeampaankin putkaan. Niinpä laskin rinkan selästäni, rojahdin patjalle ja jatkoin uniani.

Aamulla siirryin lähemmäksi suurta moskeijaa. Medan tunnetaan yleisesti totaalisen kamalana paikkana, eikä ensivaikutelmani kaupungista juurikaan poikennut kuulemastani. Kirjauduin Travfella’s Guest Houseen ja lähdin katsomaan idul fitriin olennaisesti liittyviä teurastuksia. Olin muutaman tunnin myöhässä, mutta pääsin silti katselemaan lehmien palottelun loppuhuipentumia. Idul fitrin syvempi merkitys ei minulle selvinnyt, mutta lyhykäisyydessään homman nimi on, että varakkaat muslimit teurastuttavat lehmän tai vuohen ja lahjoittavat lihat vähäosaisille uskonveljilleen. Katselin pala palalta katoavia nisäkkäitä, jotka olivat luonnollisesti melko surullisen näköisiä.

Mopo-ostoksilla

Kuten mainitsinkin, oli minulla Malesiassa aikaa pohtia uusia suunnitelmia. Jos Isanin tutkailuni meni mönkään siksi, ettei minulla ollut omaa kulkupeliä, niin Indonesiassa en aikonut pudota samaan sudenkuoppaan. Siispä suuntasin Travfellan Ancan kanssa mopokaupoille. Nyt joku kenties miettii, että mitäs ekomatkailua se sellainen on, että omalla moottoripyörällä matkustetaan. Niin, eihän se olekaan, mutta mielestäni matkaamisen tarkoitus ei myöskään ole pitää kynsin ja hampain kiinni kantakapakassa tuopinaluseen kirjaamastani suunnitelmasta, vaan antaa virran viedä. Ja tällä kertaa virta vei mopokauppaan, joten palataanpa sinne.

Kokemusta kaksipyöräisistä minulla on erittäin niukasti, joten ensimmäistä kertaa mopon käyntiin polkaistessani olin hieman jännittynyt. Olin päättänyt ostaa 125 kuutioisen käytetyn hernepyssyn, sillä jos en jaksaisikaan innostua mopoilusta, en tekisi niin pahasti tappiota. Potkin renkaita tovin, otin pienen testikierroksen Suzukilla ja aloin vääntämään hinnasta. Myyjä oli tiukkana, vuoden 2007 Suzuki Thunder ei irtoaisi alle 11 miljoonan rupian. Mielestäni siinä oli useampi miljoonaa liikaa, joten lähdin lätkimään.

Anca koitti esitellä minulle intialaista 125 kuutioista pyörää, jossa oli upea digitaalimittari ja hintaa 14 miljoonaa. Kun lopulta esittelyt siirtyivät kalliimpiin 250 kuutioisiin dirtbikeihin, tuumasin, että miehellä on lusikkansa sopassa ja provikat tiedossa, päätin etten aio tänään tehdä minkäänlaisia kauppoja. Hinnat olivat niin räikeästi korkeampia, kuin mitä olin suunnitellut maksavani.

Päätin hommata käsiini paikallisen Keltaisen Pörssin. Löysin vuoden 2008 pyörän 8,5 miljoonalla. Menimme Ancan kanssa paikalle, mutta hinta oli yllättäen noussut 10 miljoonaan. Väänsin aikani, mutta en saanut hintaa neuvoteltua 9 miljoonasta alaspäin. Ongelmahan oli, että myyjä tiesi turistin haluavan pyörän NYT, joten hintaan pystyy lyömään helposti pikkasen extraa ja kuten jo totesinkin, todennäköisesti myös Ancalla oli mielessä oma siivu kakusta, vaikka mies esittikin olevansa kuin mikäkin laupias samarialainen. Muille mopon ostamista pähkäileville heitänkin vinkkinä, että paikallisten ”apuun” kannattaa suhtautua vähintäänkin hieman epäröiden, sillä rankka kusettaminen ja välistävetäminen kuuluvat olennaisena osana sumatralaiseen ”bisnes”kulttuuriin.

Mutta kaupat tuli kuitenkin tehtyä. Ancan elekielestä päätellen hän oli kaavaillut isompia provikoita pyörästä. Hän jäi vielä keskustelemaan kauppiaan kanssa, kun suuntasin takaisin majatalolle. Seuraavat päivät Medanissa kulutin viisumiasioiden kanssa painiskellessa. Kuten jo mainitsin, on Indonesian viisumit melko rajallisia. Suoritin eksessiivisiä tutkimuksia ja kyselyitä asian tiimoilta, ja voinkin teille nyt ilmoittaa, että tavallisen turistin on käytännössä aivan turha haaveilla yli kahden kuukauden viisumista. Toisaalta kahden kuukauden viisumia on mahdollista pidentää. Ensimmäiset 30 päivää saa kohtalaisen helposti ja kolmessa kuukaudessa sitten jo ehtiikin yhden alueen kivasti katsastamaan ennen kuin on aika suunnata rajan yli.

Vinkkejä Couch Surfaamiseen

Asuttuani Kuala Lumpurissa Annan luona pari kuukautta, opin aikalailla sohvasurffaajien isännöimisestä ja tässä sitten muutamia asioita, joita kannattaa ottaa huomioon.

• Mikäli olet tulossa Suomesta, on isännälle kohteliasta tuoda jokin tuliainen. Postikortin, avaimenperän tai jonkin muun pienen lahjan antaminen voi merkitä paljonkin. Jos olet ollut reissussa jo pidempään, niin elokuvan, aterian tai drinkin tarjoaminen ajanee asian.
• Kannattaa ottaa huomioon, että suomalaiseen kännykkänumeroon tekstiviestin lähettäminen on paikallisille todella kallista, eli kommunikaatio kannattaa hoitaa sähköpostilla, paikallisella prepaid-numerolla tai kolikkopuhelimesta.
• Jos isännällesi koituu hyysäämisestäsi esimerkiksi bensakuluja, on niiden korvaaminen erittäin suositeltavaa.
• Kannattaa muistaa, että isäntäsi todennäköisesti käy töissä, joten hänen elämänrytminsä on melko erilainen kuin vapaalla olevilla matkaajilla. Aasiassa vieraiden yksin jättäminen olisi erittäin tylyä, joten isäntä saattaa sinnitellä hereillä niin kauan, että vieraat ilmoittavat olevansa valmiita yöpuulle. Samalla kannattaa huomioida, että isännän ovea ei välttämättä ole sopivaa tulla kolkuttelemaan kello 2 yöllä umpijurrissa.
• Ja tämä viimeinen on asia, johon joudun itse kiinnittämään erityisesti huomiota eli siisteys. Omien tavaroiden levitteleminen ympäri toisten asuntoa saattaa aiheuttaa mielipahaa, mutta kuten niin usein Aasiassa, näistä asiasta olisi epäkohteliasta huomauttaa, joten isäntä mieluummin tyytyy pahoittamaan mielensä ja pitämään murheet sisällään.

Ei kai sitten muuta kuin kivoja surffauksia!

Antti