Plaza

Indonesia, Sumatra, tulivuoret

Mopon ostaminen ja viisumiasioiden selvittely Medanissa kesti luvattoman kauan. Jos olisin tyytynyt kahden kuukauden viisumiin heti kättelyssä, olisin päässyt lähtemään Medanista joitain päiviä aikaisemmin, mutta kuuden tai 12 kuukauden viisumi houkutteli niin paljon, että päätin katsoa, josko onnistuisin sellaisen itselleni hommaamaan.

Medanissa lusiessani tutustuin muutamaan paikalliseen lakimieheen, jotka olivat avuliaita kaikissa viisumeihin liittyvissä asioissa. Lopulta kuitenkin selvisi, että vaikka olisinkin saanut pitkän KITAS-viisumin muuten järjesteltyä, olisi se tullu kaikkine kuluineen niin kalliiksi, ettei se olisi ollut missään määrin järkevää. Jos asiaa tarkastelee positiiviselta kantilta, niin viisumeiden luoma aikapaine pitänee minut liikkeessä ja antaa haasteineen vähän lisäkipinää täällä matkusteluun.

Koska viisumiasiat eivät selvinneet yhdellä virastokäynnillä, tapoin aikaa oikeusaputoimistolla nuorten lakimiesten kanssa jutellen. Medanissa tuskin yksikään matkaaja haluaa viettää sekuntiakaan kauemmin kuin on pakko, joten ihmiset tuntuivat arvostavan viitseliäisyyttäni. Oikeusavun Bahrain pyysi minua pitämään esitelmän Suomen oikeusjärjestelmästä.

Tehtävä oli melko haastava, mutta olosuhteisiin nähden taisin onnistua siinä ainakin välttävästi. Nimittäin viihdyttäessäni itseäni parilla päiväkaljalla kahden Sumatralle parikymmentä vuotta sitten jämähtäneen britin kanssa, yllätti Bahrain ilmestymällä skootterinsa kanssa ja suositteli pistämään siistimmät vaatteet päälle, koska tilaisuus olisi virallinen. Luulin saaneeni kaksi päivää aikaa, mutta ilmeisesti näin ei ollut. Sain siis hilpeässä nousuhumalassa astella parikymmenpäisen yleisön eteen. Ainakaan en turhaan jännittänyt tilannetta, vaan aloitin rohkeasti selittämään: ”in Finland we have käräjäoikeus, hovioikeus and korkein oikeus”. Sanomattakin on selvää, ettei siitä kauheasti jälkipolville kerrottavaa jäänyt.

Medanista Berastagiin

Saatuani monimutkaisista viisumikoukeroista tarpeekseni, luovutin ja jätin Medanin taakseni. Anca varoitteli Berastagiin vievän tien olevan mutkainen ja hankala, ja että minun kannattaisi ajaa ensin Bukit Lawangiin ja totutella pyörään. Sanoinkin hänelle tekeväni niin, pakkailin kamppeet pyörän pakkarille ja lähdin ajamaan. Keli oli hyvä, fiilikseni vielä parempi. Oman mopedin omistajana saatoin maistella ensimmäistä kertaa uudenlaista vapautta. Tällä kertaa minun ei tarvitse pohtia pyörän palauttamista. Ei siis muuta kuin nokka kohti seikkailua ja kahvasta kaasua.

Enhän minä tietenkään malttanut tehdä usean päivän koukkausta Bukit Lawangiin pelkän ajoharjoittelun vuoksi, vaan valitsin suunnakseni Berastagin, kuten olin aikonutkin. Jo vartin ajaminen Medanin ruuhkissa opetti minulle vaihteet, kytkimen, vilkut ja jarruttamisen. Niillähän pääsee jo pitkälle. Itsevarmuuteni pyörän selässä kasvoi nopeasti, ja kuten yleisesti tiedetään itsevarmuuden kasvaessa myös virheiden määrä kasvaa. Ei, en kuitenkaan töpeksinyt. Otin iisisti, ajoin kieli keskellä suuta ja nautin maisemista.

Berastagi on noin neljän tunnin ajomatkan päässä Medanista sijaitseva pikkukylä, jossa taksien virkaa hoitavat hevoskärryt. Mainio pysähdyspaikka siis. Johtuen 1400 metrin korkeudesta, kylän viileä ilmasto tuntui virkistävältä vaihtelulta Medanin kuumuudelle. Löydettyäni mukavan huoneen keskuskadulta, lähdin tarkastamaan löytyykö kylästä todellakin sauna. Pettymyksekseni firma oli kuitenkin laittanut lapun luukulle. Jouduin siis tyytymään hotellin suihkuun.

Berastagi on kuuluisa passionhedelmistään, joten aloitin aamun hedelmätorilta. Ja kun nyt olin tulivuorten läheisyyteen tullut, ajattelin kavuta läheisen Sinabungin. Ajelin mopolla vuoren juurelle, mutta paikalliset kuitenkin estivät aikeeni. Elekielen perusteella kyseinen Sinabung on osoittanut heräilemisen merkkejä viime aikoina, eikä kiipeämistä suositeltu.

Jatkoin siis lähikylien kiertelyä, pysähtelin syömään torilta ostamiani hedelmiä, räpsin kuvia ja hämmensin kylien asukkaita. Pysähtyessäni minut piiritti nopeasti lauma muksuja. En tiedä, mistä niitä aina vaan ilmestyi lisää ja lisää. Pihoilta, pelloilta, puskista ja joskus jopa ojan pohjalta. Kaivoin taskustani moottoripyöräilijän varusteista tärkeimmän: saippuakuplapuhaltimen! Voi sitä riemua, kun silmä kovana tekemisiäni vahtaavat nappulat hyppivät, huusivat ja poksauttelivat kuplia. Ilta alkoi viilentymään, joten palasin hakemaan lisää vaatetusta.

Uusi päivä, vanhat kujeet. Kävin kiipeämässä Sibayakin. Tulivuoren kiipeäminen ehkä kuulostaa hurjalta puuhalta, mutta tällä kertaa se ei todellakaan ollut sitä. Berastagista kulkee asvaltoitu tie vuoren juurelle, mistä lähtee rappuset käytännössä kraateriin saakka.

Sain seurakseni paikallisen ”oppaan”. Tämä arviolta 15-vuotias kaveri lähti perääni rappusten alapäästä. Sanoin hänelle, etten osaa indonesiaa, ja että aion kiivetä ylös yksin. Kaveri kuitenkin lähti perääni, mutta en jaksanut hermostua, vaikka tiesinkin, mitä tuleman pitää. Aloin siis kiipeämään rappusia, ”oppaani” perässäni huohottaen. Noin puolen tunnin kiipeämisen jälkeen hän alkoi pysähtelemään ja huutelemaan perääni. Jos hänen ei pitänyt siivota mutaa uusista valkoisista piraatti-Converseistaan, niin hän halusi pitää muuten vaan hengähdystaukoja. Koko tilanne alkoi olla poikkeuksellisen naurettava, joten päätin seurata sen loppuun asti.

Tarjosin sällille vettä ja hedelmiä, jotka hän otti vastaan vähän vaivaantuneena. Jatkoimme kiipeämistä, mutta tämä kaveri oli toivoton. Lopulta päästyämme miltei kraaterille saakka, hän sanoi, että nyt pitäisi kääntyä takaisin. Jatkoin kävelemistä ja ”oppaani” rupesi hieman hätääntyneenä kyselemään, että onko tämä vuori Sinabung vai Sibayak. Pudistin päätäni nauraen ja jatkoin matkaani. Kaveri oli kuitenkin selvästi peloissaan, sillä hän lopetti seuraamiseni.

Lopulta hän kuitenkin huusi perääni sen, mitä olin jo odotellutkin: ”tarttis saada rahaa”. Nauroin ja jatkoin kävelemistä, joten kaverin oli pakko juosta minut kiinni. Hän tarrasi kädestäni ja pyysi noin 15 euron palkkiota opastuksesta. Katsoin häntä epäuskoisesti, juurikaan muuta en tilanteessa voinut tehdä. Kaveri tivasi rahoja ja osoitti mahaansa. Niinpä niin, nälkä oli varmasti kamala eikä rahaa ole senttiäkään. Sanoin, että tarjoamani hedelmät olisivat aivan sopiva vaivanpalkka, eikä enempää olisi tulossa. Niin, hedelmät ovat hedelmiä ja riisiä olisi pitänyt saada. Vaatimukset putosivat ensin puoleen, sitten neljännekseen ja lopulta kahdeskymmenesosaan.

Periaatteen miehenä jätin kuitenkin maksamatta, koska tällainen kusettaminen panee nyppimään. Tilanteen kestettyä kymmenen minuuttia hermostuin lopullisesti ja suosittelin tyyppiä painumaan helvettiin. Ilmeisesti kaveri osasi sen verran suomea, että ymmärsi neuvotteluiden tulleen tiensä päähän. Eihän se tietysti ole kummallekaan osapuolelle kiva, että välillä joutuu olemaan tyly, mutta jos jokaiselle pummaajalle rupeaa täällä rahaa syytämään, niin nopeasti saa huomata sen kaivon olevan pohjaton.

Moottoripyöräilijän arki

Berastagi oli parissa päivässä nähty, joten löin kamat pyörän selkään ja lähdin ajelemaan. Ylängöllä satoi rankasti, joten päätin pysähtyä sadetta pitelemään. Luulin sadekauden aiheuttavan ainoastaan lyhyitä pysähdyksiä, sillä aiemmat kokemukseni ovat olleet tavanomaiset: öisin saattaa sataa tuntitolkulla, mutta päivisin kuurot kestävät useimmiten noin vartin. Näin ei kuitenkaan ilmeisesti ole Sumatralla. Odottelin tunnin, toisen ja kolmannen. Välillä saatoin jatkaa matkaa hetken, mutta sateen yllyttyä ja näkyvyyden heikennyttyä, jouduin pysähtymään uudestaan.

Toisella kerralla onnistuin pysähtymään batakki-kylässä, missä oli käynnissä häät. Saatuani kypärän pois, minut kiskottiin mukaan juhlahumuun. Pällistelin tapahtumaa, ja huomasin olevani hetkellisesti huomion keskipisteenä. Tilanne oli hieman kiusallinen, kun mammat esittelivät turistille tyttäriään. Tällä kertaa sade kuitenkin lakkasi ennen kuin päädyin avioliiton satamaan. Kättelin nuorenparin ja poistuin paikalta vähin äänin.

Sadetta riitti suurinpiirtein kymmenestä puoli neljään. Sen jälkeen oli selvää, etten millään ehtisi päivässä Sibolgaan asti. Otin uudeksi tavoitteekseni Doloksanggulin, karttaan merkityn pikkukylän noin puolessa matkassa. Olin kastunut läpimäräksi ja pikaisen arvion perusteella myös rinkkani sadesuoja oli kussut pahasti. Totesin, että ajamista on tässä vaiheessa aivan turha lopettaa sateen vuoksi, sillä tilanne vain huononisi auringon laskettua.

Pysähdyin pieneen kylään kyselemään majoitusta. Minut ohjattiin viereiseen kioskiin, jossa myyjänä toimi niin kaunis nainen, etten olisi pannut pahitteeksi, vaikka hänen kattonsa alta majapaikka olisikin löytynyt. Kaunotar kuitenkin ojensi minulle pyyhkeen ja sanoin ”Doloksanggul dua jam” eli kaksi tuntia perille.

Ei siis auttanut muuta kuin jatkaa matkaa, vaikkei fiilikset olleetkaan kehuttavat. Märissä vaatteissa ajellessa tuli nopeasti kylmä, tie oli pimeä, kuoppainen ja kaiken kukkuraksi jouduin ajamaan visiiri auki, sillä se huurustui välittömästi, jos suljin sen. Hankalissa olosuhteissa vauhtini tippui alle kolmeenkymppiin eikä matka tuntunut taittuvan sitten millään. Onneksi ajoaika oli arvioitu tunnilla yläkanttiin. Helpotuksen määrä oli suunnaton, kun näin edessäni Doloksanggulin valot.

Minut neuvottiin ensin kalliimman hotellin luo, mutta kerrottuani, ettei minulla ollut aikomusta maksaa yöstä 15 euroa, sain ajo-ohjeet huokeampaan paikkaan. Hakkasin ovea aikani, kunnes paikalle ilmestyi äkäinen vanha ukko. Kello oli jo melkein yhdeksän ja palvelu sen mukaista. Huone oli sumatralaisten standardien mukaisesti ankea. Minulle kuitenkin riitti, että sain märät vaatteet pois päältäni.

Riisuessani huomasin jostain typerästä syystä jättäneeni passini rahapussiini, ja kahdesta minigripistä huolimatta se oli kastunut pahasti. Indonesian sisääntuloleima oli tietysti levinnyt juuri päivämäärän kohdalta. Ei hyvä. Viritin riippumaton snaran pyykkinaruksi ja asettelin vaatteet kuivumaan. Levitin myös vedenpaisumuksesta kärsineen kirjastoni toipumaan yön ajaksi. Onneksi kaikki opukset olivat edelleen täysin luettavissa. Passin asetin henkilökunnan kuumana käyneen television päälle, että se ehtisi kuivua mahdollisimman hyvin. Kuivat vaatteet, lämmin ruoka ja kylmä olut saivat ajopäivän vaikeudet unohtumaan välittömästi. Ehkä tästäkin päivästä tuli jotain opittua, ja kömmin takaisin putkaani.

Aamupuuroa syödessäni tutkailin karttaa. Iso tie näytti vievän kohtalaisen suoraan Sibolgaan, mutta pikkutie Barusin kautta houkutteli enemmän. Oli siis aika testata ajotaidot kunnolla. Vielä ennen lähtöä, edellispäivästä viisastuneena, etsin käsiini kylän lujimmat muovipussit, joihin pakkasin tavarani pahimpien vahinkojen ehkäisemiseksi.

Valitsemani tie osoittautui melko nopeasti huonokuntoiseksi. Siinä missä eilinen iso tie vaikutti välillä joutuneen pommituksen kohteeksi, hävisi Barusiin johtava tie välillä kokonaan. Ajaminen oli haastavampaa ja tietysti myös hauskempaa. Juuri kun tie näytti paranevan, tulivat ensimmäiset merkit maanvyörymistä. Isot lohkareet ja irtosora täytti tien. Tie huononi huononemistaan, kunnes se muuttui lopulta eräänlaiseksi puroksi. Vesi virtasi koko tien leveydeltä.

Pysäytin pyörän, venyttelin hetken jalkojani ja lähdin laskeutumaan mäkeä. Pari kertaa ajauduin sivuun parhaalta kaistaleelta ja tilanne vaikutti hetken ajan huolestuttavalta. Pari tuntia huonokuntoista alamäkeä ajettuani saavuin Barusiin. Pysähdyin syömään paistettua riisiä ja ravintolassa olleet miehet sanoivat tien Sibolgaan olevan hyvä. Söin ruokani levollisin mielin, laskettelin loppumatkan Sibolgaan, ja ehdin kuin ehdinkin pari tuntia myöhässä lähteneeseen Pulau Niasin yölauttaan.

Ainiin, meinasin ihan unohtaa ne Movember-viikset. Lupaus on lupaus, joten lopputulos on tässä. Suurkiitos kaikille rahaa lahjoittaneille.

Antti

Kuvagalleria